EL:n tilannetta nyt: terveystestien tuloksia

Kyyneleisin silmin annan sormieni työskennellä näppäimistöllä, henkeä ahdistaa ja ajatukset pyörivät villisti päässä. Talossa on hiljaista – mitä nyt EL kuorsaa vienosti kopassaan.. Dan on mennyt nukkumaan, enkä ole laittanut mitään pyörimään macista viedäkseni ajatuksia muualle. On ehkä turhan aikaista vielä postata tästä mitään, mutta samalla, ehkä tämä on juuri se keino saada ajatukset mustaksi valkoiselle ja siten tyhjentää mieli.

ankkuli

Olisipa elämä niin paljon helpompaa jos osaisin suhtautua asioihin yhtä järkevän loogisesti kuin Dan, mutta kun pitää olla tällainen tunnesykkyrä niin kaikki pitää kokea eikä vain hiljaa hyväksyä. Olen vieläkin epäuskon tilassa – eilenkin kun sain viestiä sairaalalta ensimmäinen ajatus oli, että he olivat soittaneet kertoakseen tehneensä ihastuttavan virheen. Mutta ei, asia koskikin uutta aikaa. Kuulokokeisiin.

EL:llä oli siis lauantaina elämänsä kolmas kuulokoe. Ensimmäinen tehtiin jo sairaalalla ja joka epäonnistui – papereissa luki että aivoissa ei ollut ollut vastausta tehtyihin kuuloärsykkeisiin, mutta minulle kerrottiin että koe todennäköisesti epäonnistui sen takia koska EL oli ollut hyvin levoton testiä tehdessä. Parhaimmat testiolosuhteethan ovat, jos vauva on unessa – ja EL oli silloin heräillyt itkien. Toinen kuulokoe kuuloon erikoistuneella osastolla epäonnistui samasta syystä.

En ole osannut olla huolissani EL:n kuulosta. Onhan vaikuttanut siltä, että hän on rauhoittunut ääneni kuullessaan, ja näytti reagoivan tosiaan tuohon aktivointimaton norsun soittamaan musiikkiinkin. Minkä lisäksi hän on säikähtänyt kun poliisiauto meni sireenit ulvoen ohitse – tottakaihan meidän vauva siis kuulee?

karrimatka

Lauantaina istuin parisen tuntia EL sylissäni, yrittäen pitää hänet unessa samalla, kun kivanoloinen täti suoritti koetta. Yritin seurailla tämän ammattilaisen ilmeitä, enkä pitänyt näkemästäni. Liian huolestunut, tsekkaili liian paljon koevälineitä, ja kysyinkin miten menee. Hän sanoi että haluaa vastata kysymykseeni vasta kokeen päätyttyä. Kerroin että tuo vastaus huolestutti minua, eikä hän vastannut, jatkoi vain tietokoneruudun tuijottamista ja johtojen kanssa värkkäilyä.

Vauvojen kuulotestihän tosiaan tehdään niin, että otsaan ja korvien taakse liimataan anturat, jotka rekisteröivät aivojen reaktiot saatuihin kuuloärsykkeisiin. Testattavaan korvaan tungetaan pieni putkilo, joka soittaa eri taajuuksilla naksahduksia.

Kun EL sitten heräsi totaalisesti, oli aika lopettaa koe. Kokeen tehnyt kuitenkin vakuutti saaneensa tarpeeksi materiaalia testin kautta tähän hätään, ja sitten otti paremman asennon tuolissa. Tiesin, että tämä ei meinannut hyvää. Ja niin hän kertoikin, että tyttömme oli ainakin puolikuuro, jos ei kokonaan kuuro. Hänen aivonsa eivät olleet reagoineet ollenkaan soitettuihin korkeisiin ääniaaltoihin, ei edes kun hän oli nostanut voluumia kovemmalle. Kertoi, että oikeasta korvasta hän ei ollut aivan varma, mutta että siihenkin ääniä soittaessa aivot eivät olleet kunnolla reagoineet, mutta että vasen korva oli pahempi (ellen nyt sotkenut korvia toisiinsa, mutta kuitenkin). Vasen oli selkeästi kuuroutunut, ja kertoi tehneensä siihen myös erilaisen testin selvittääkseen syytä kuurouteen (ah se se oli se erilainen putki!) ja ongelma näyttäisi olevan sisäkorvassa. Hän kertoi ettei hänellä ollut tarpeeksi aikaa vielä selvittää, kuuleeko tyttömme matalampia ääniaaltoja, mutta hän ei selkeästi kyennyt kuulemaan niitä korkeampia – mihin esimerkiksi puheen ääniaallot kuuluvat.

Tyttömme ei kuule puhetta.

En vieläkään jaksa uskoa sitä.
Perjantaina on seuraava kuulokoe, jolloin toivon mukaan EL:n unisuudesta riippuen saamme tietää, kuuleeko hän mitään ollenkaan.

Mutta eikö hän sitten vispannutkaan niitä jalkoja musiikin tahtiin, vai johtuiko se sitten aktivointimaton kivoista väreistä ja heiluvista leluista? Eikö hän olekaan rauhoittunut minun ääneeni?
Ei näköjään.

Oloni on hyvin sekava, sydämeni murtunut. Vaikka EL ei ole muuttunut ollenkaan, tiedämme hänestä nyt vain enemmän, minusta tuntuu kuin koko suhteeni häneen olisi yhtäkkiä muuttunut. Tuntuu typerältä yrittää jutella hänelle, kun ei hän kuitenkaan kuule… Ja juuri samasta syystä tuntuu, kuin minut olisi revitty irti hänestä: yhtäkkiä minulla ei olekaan selkeää tapaa kommunikoida hänen kanssaan. Hän ei kuulekaan, jos selitän jotain, laulan hänelle, tai kerron ympärillä tapahtuvista asioista. Hän näkee vain osoittavan sormeni ja huuleni liikkuvan, ehkä kehoni kautta välittyvän äänen värinän. Mutta hän ei ole kuullut esimerkiksi värien nimiä, kun olen niitä hänen leluistaan ja kirjoistaan osoittanut asioita nimittäen, tai kuullut raakkuvaa ääntäni kun hänelle olen laulellut. Sydäntäni särkee ajatella sairaala-aikaa, jolloin vietin tuntikausia hänen kehtonsa vierellä kun hän nukkui, hänelle jutellen, kertoen kodista, elämästä sairaalan ulkopuolella, itsestäni, hänestä, Danista, Rubysta, kaikesta. Hänelle se kaikki olisi ollut ihan sama jos en olisi ollutkaan siellä – tai no, ehkä hän vaistosi läsnäoloni kuitenkin, vaikka ei kuullutkaan. Mutta olo tästä on aivan kauhean surkea.

Mielessäni olen löytänyt tähän kuuroutumiseen johtaneita mahdollisia syitä kolme: joko alkuraskaudessa tapahtunut korvan kehityshäiriö tai sitten istukkani häiriön tuoma happivaje – tai happivaje syntymän jälkeen hänen tilansa romahtaessa. Oletettavasti tätä yritetään selvittää, mutta luulen, että syyt jäävät mysteeriksi ja spekuloinnin varaan..

Danin suhtautuminen asiaan on, että olisi voinut mennä huonomminkin, ja kuurouden kanssa pärjää. Ja minä tiedän sen. Minä tiedän kaiken sen avun, mitä EL voi saada, ja että hän voi saada kuulonsa ”takaisin” esimerkiksi korvaistukkeilla (oikea sana?). Voin myös kouluttaa sen hamassa tulevaisuudessa perheeseemme tulevan shetlanninlammaskoiran kuulokoiraksi itse, jotta hänellä olisi arjessa kaikki apu ja tuki mitä hän tarvitsee, minkä lisäksi olen jo muutenkin miettinyt viittomakielen opettelua, joten nytpä siihenkin olisi ihan oikea syykin. Mutta kun sattuu.

robin

Olen ollut hyvin itkuinen, järkyttynyt, shokissa, epäuskon tilassa. Katselen tytärtäni ja yritän ymmärtää sitä maailmaa, jonka hän kokee. Sen hiljaisuuden, ja miten ehkä siten hänen muut aistinsa ovat herkempiä. Yritän ajatella positiivisesti ja muistella muun muassa kuuroja tuttavuuksiani ja miten hyvin heillä elämässään menee. Ei kuurous ole kuolemantuomio, eikä se estä elämästä täyttä ja normaalia elämää. Mutta liian helposti ajatukset lipsahtavat esimerkiksi elokuviin, musiikkiin, ihmisten erilaisiin ääniin, perheessämme järjestettyihin pierukonsertteihin, hälytysääniin, linnunlauluun – kaikkeen siihen, mitä hän ei pysty juuri nyt kuulemaan. Kaikkeen siihen, minkä hän juuri nyt missaa. Ja se sattuu.

Tämän kaiken lisäksi saimme tietää, että EL:n otsassa oleva patti ei olekaan kysta niinkuin lääkärit alunperin luulivat, vaan verisuonien rykelmä. Verisuonien, joissa edelleen virtaa veri. Ultraskannauksen tehnyt lääkäri kertoi olevansa ”melko varma” etteivät kyseiset suonet tai tämä paukama ole mitenkään aivoihin yhteyksissä – mutta lähtiessäni huoneesta hän jäi tarkistamaan EL:n sairaalassa tehtyjen MRI-skannausten (aivoskannaus) tuloksia. Mitä sille voidaan tehdä selviää loppuviikosta.. Ja tämän kaiken lisäksi on vielä tosiaan lääkäri EL:n tyrälle, mutta siinä nyt ei ainakaan pitäisi olla mitään vakavaa?

koppa

Tällaisilla siis nyt mennään. Tuntuu typerältä surkutella jotain sellaista, jonka kanssa tyttö on elänyt koko elämänsä ajan ja joka ei häntä pahemmin tulevaisuudessa tule haittaamaan, mutta jonka oppiminen äitinä sattuu ihan helekatisti. Mutta tätä tämä nyt on. Kipuilua.

Äiti-taikaa! Ja muita itkuparku-juttuja.

Yhtenä aamuna EL itki isin sylissä. Minä poikkesin laittamaan kahvit tulille ja muuta yhtä tarpeellista, samaan aikaan kuin Dan-isi tarjosi tytöllemme maitoa, vaihtoi vaipat ja piti lähellä, mutta tyttö ei vain ottanut rauhoittuakseen. Sitten Dan luovutti ja sanoi yhden nykyisistä lempifraaseistaan: ”Äiti-taian vuoro!” Vastasin niinkuin aina ennenkin, että ei ole olemassa moista taikaa, höpsistä! Nappasin tytön kuitenkin syliin ja jäin seisomaan siihen Danin eteen selittämään jotain yhtä elintärkeää kuin että maito alkaa olla lopussa tai että tiskiallas ei enää pidä kunnolla vettä. Hetken päästä Dan katkaisi sen höpötyksen sanomalla: ”Ai ei äititaikaa ole olemassa? Katso häntä!”
EL oli nukahtanut syliini.

Näitä tilanteita on ollut useita. Dan on loistava isi ja kyllä EL hänenkin syliinsä rauhoittuu, mutta joskus näyttää siltä että pieni tyttövauvamme vaatii äidin tuttua sydämen sykettä ja kosketusta rauhoittuakseen. Onhan tyttö myös suurimman osan ajastaan minun kanssa, isin käydessä töissä. Ja myöntää täytyy, kyllähän se on omaa itseluottamusta boostaavaa kun parkuva vauva nostetaan meikäläisen syliin ja muutamassa pienessä hetkessä tyttö rauhoittuu. Huvittaviakin tilanteita on tullut, kuten kerran sylissäni itkevä tyttäremme ei hyväksynyt isin tarjoamaa maitopulloa, mutta kun äiti tarjosi ihan samaa pulloa vain paria sekunttia myöhemmin suu aukesi kuin linnunpojalla..
Äidin tyttö.

(Seuraavalla syöttökerralla maito kelpasi kyllä jo isinkin tarjoamana.)

Vaikka kuinka olen myös itselleni selittänyt, että itkevä vauva ei tarkoita että olen huono äiti vaan että se on EL:n tämänhetkinen tapa viestittää että hän tarvitsee jotain (vaipanvaihto? nälkä? vatsaan sattuu? haluan huomiota!), niin silti ei noita omia tunteita voi käskeä. Helpompaa tietysti on, kun tunnistaa itkun ja osaa siihen reagoida – ai, maitoa, tulossa! – mutta entä, jos itku ei olekaan niin selvästi luettavissa? Kun on vaipat vaihtanut, tytölle tarjonnut maitoa ja pitänyt sylissä ja tyttö vaan itkee, niin liian helposti tulee tunne että miksi en osaa? Ja se helpotuksen tunne kun tytön maha kurahtaa ja tytöltä pääsee silloin itkuparku – ah, se onkin tätä, masuun sattuu, odotas äiti auttaa, pidetääs pystymmässä, näin, helpottaako.. Ja se onnistumisen fiilis, kun tyttö sitten rauhoittuu. Jes, osasin vastata tarpeeseesi. Jes.

Tässä joku viikko sitten olin lähtenyt ruokaostoksille EL:n kanssa ASDA-ostoskeskukseen. Olen ollut aika hyvä lukemaan tilannetta julkisilla paikoilla ja arvioimaan milloin pitää maitopullo ottaa lämpiämään, jotta se olisi sitten tytön sitä halutessa valmis. (Ai miten lämmitän? En ole ollut vielä niin fiksu että olisin hankkinut matkatermarin ja kantaisin siinä kiehuvaa vettä mukanani jatkuvasti. Jos ei muuta ole, isken lämmitettävän pullon tissivakoon, jotta ruumiini lämpö lämmittää sitten pulloa tarpeeksi. Mutta se ei tietysti kauhean nopeaa toimintaa ole.) No, EL oli ennen kauppareissua jo syönyt, joten luulin että selviäisin ostosreissusta ilman pientä välipalamaitoa. Erehdyin. Pahasti. Kassajonossa tyttö alkoikin inistä maidon perään, ja minä siinä sitten tuttia tarjoamaan ja tissimaitopulloa kaivamaan kylmälaukusta. Joskus tyttö jatkaakin unia pienen ininän jälkeen, jolloin minulla on ollut aikaa lämmittää pullo valmiiksi sitten kun hän uudestaan heräisi – mutta ei tällä kertaa. Pieni ininä muuttui pian sinipunaiseksi raivohuudoksi ”MINUN ON NÄLKÄ”! Siinä minä sitten kuljin ostoskeskuksessa karjuvaa vauvaa sylissä pitäen ja häntä hyssyttäen, pullo tissivaossa, etsien paikkaa mistä ihmeestä voisin saada kiehuvaa vettä. Ihmisiä tuli luokse ja kysyi onko jotain hätänä. Minä yritin selittää, että ei tässä muuta kuin että pikkaisella on nälkä. Kysyin asiakaspalvelupisteeltä, ja meidät ohjattiin McDonaldsiin. Kivat jonot. Ehkä he tajuavat antaa tilaa, eiköhän ne näe että pyydän vain mukia jotta saan automaatista kuumaa vettä.
No ei tietysti. Eihän me asuta missään unelmamaailmassa. Enkä tajunnut avata leipäläpeäni pyytääkseni että pääsisin jonon ohi. Siinä sitten jonotettiin EL:n kanssa kiltisti – hän kiljuen, minä hyssyttäen – muiden hampparia odottavien joukossa, ja saatiin asiakaspalvelijalta sitten muki. Seuraava virheeni olikin, että en käynyt heittämässä kaikkia tavaroita jo johonkin loossiin odottamaan ja iskenyt vauvaa takaisin rattaisiin, vaan tottakai tämä supermutsi yritti ottaa kiehuvaa vettä mukiin, kantta päälle, vesimuki hoitolaukkuun ja lähteä vauva olalla lastenrattaita työntäen varoen hoitolaukkua istumaan jonnekin. Onneksi siinä vaiheessa eräs kiva tyttö tajusikin että tolla mutsilla ei oo kaikki muumit laaksossa ja se tuli ja auttoi. Yhdessä saatiin sitten lämpimät vedet pöytään, minä sain maidon lämpimäksi ja pienessä hetkessä EL:n naamanväri vaaleni takaisin punaisesta vaaleaksi imiessään maidot pullosta.

Ehkä minä pian hankin sen termarin.

Joka kerran, kun EL itkee, minä haluan hänet syliin. Välittömästi. Jos EL itkee isin sylissä, minun pitää taistella sitä välitöntä ”nappaa tyttö syliin, paijaa paijaa paijaa itku pois” – reaktiota vastaan. Isi osaa hoitaa myös. Tästä klassinen esimerkki kuitenkin oli rokotuskerrat. Edellisellä EL:n rokotuskerralla isi pääsi mukaan, ja ennenkuin piikit kannikkaan hetki koitti, minä halusin tytön ehdottomasti syliini – jotta hän olisi sylissäni kun se shokkikipu iskisi, ja olisin heti hyssyttämässä. Tästä sairaanhoitaja yllättyi. Yleensä kuulemma äidit haluavat että isät pitävät vauvaa kun rokotukset annetaan? Minusta tämä oli hyvin nurinkurista. Tiesin, että EL:n sattuisi, ja halusin nimenomaan juuri siksi häntä pidellä ja pitää hyvänä koko prosessin yli. Ehkä siinä sitten on se, että koska äidit eivät yleensä kestä sitä vauvan kipua eivätkä halua välittää omaa hätäahdistustaan vauvaan jo ennenkuin mitään on tapahtunut, minkä vuoksi he haluavat rauhallisemman isin pitävän vauvaa pahimman yli? Ehkä olen hullunkurinen äiti, mutta minulla ei tuota vaistoa ollut. EL parkaisikin, molemmilla kerroilla, kun piikki iskettiin reiteen, mutta ehti rauhoittua jo piikkien välissä minun hyssytellessäni, vaikka hoitaja nopea olikin. Ja kun kävelimme terveyskeskuksesta ulos, oli tyttömme melkein jo unessa.

Kun kerroin perjantaina health visitorille meikäläisen rauhoittavasta vaikutuksesta, tämä ”neuvolatäti” oli asiasta iloinen. Kertoi, että useimmiten synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavilla äideillä ei moista vaikutusta ole vauvaansa, sillä vauva vaistoaa äidin mielipahan ja tuskan ja siksi ei aina osaa rauhoittua henkisesti kärsivän äidin sylissä. Minkä lisäksi masentunut äiti saattaa olla vauvaansa kohtaan etäisempi kuin normaalisti. Se on siis selkeästi sen merkki, että minulla ja EL:llä suhde toimii saadessani hänet pelkällä läsnäolollani rauhoittumaan. Ja pitää vielä sen verran itseä kehua, että vaikka kuinka ahdistunut olenkin ollut, EL:n hoitoon se ei todistettavasti ole vaikuttanut. Hän on pitänyt minut maan tasalla, vienyt ajatukset ahdistuksesta muualle, ja antanut minulle hyvänolon tunnetta. Hän on minun hymyjen lähteeni, arkeni sulostuttaja, yhdessä Danin kanssa. Miten tärkeää minulle onkaan EL:n halailu ja hoitaminen – ainakin vielä tuntuu siltä, etten ikinä voisi väsyä siihen!

Näihin sanoihin, minun kylkimyyrä tykkää ottaa päikkäreitä iholla kiinni, rauhoittuu parhaiten (äidin) sylissä, ja vaistoaa heti syvästäkin unesta jos äiti poistuu huoneesta käväistäkseen vaikka toiletissa. Äidin ja tyttären välistä taikaa, sitä se on.

Raskausoireita aivan silloin alussa ja nyt puolivälissä

romantikko

Lokakuussa 11. päivä minua jännitti. Oikein olan takaa. Olin huomannut outoja muutoksia kehossani, ja mahdollisuus upeuuteen ei antanut minun unohtaa itseään. Vilkaisin Women’s Healthin ”Early Pregnancy Symptoms” – artikkelin lävitse, kirjailin omat kokemukset ylös ja innostuin vain lisää. Silloin uskalsin vain hieman toivoa raskautta, enkä tiennyt sen olevan totisinta totta. Tuon listan läpikäynti oli silloin eräänlaista vakuuttelua itselleni siitä, että unelmani on ehkä oikeasti tapahtumassa toteen ja olen raskaana. Samalla en uskaltanut toivoa liikoja, etten pettyisi liian kovasti.

Nyt tätä listaa on eri jännittävää itseni käydä lävitse – mitä kaikkea onkaan muuttunut? Kursivoidulla tämän hetken tilanne, tuolloiset hyvin aikaiset raskausajan tuntemukset normaalilla fontilla.

Myöhästyneet tai muuttuneet kuukautiset
Kyllä, ne ovat myöhässä. Tosin siinä itsessään ei ole mitään kummallista, minulla ei olleet mitenkään kovinkaan säännölliset kuukautiset – pystyivät aina heittämään suuntaan tai toiseen viikolla.

Vain ”tunne” siitä että olet raskaana.
Kyllä! Sellainen jännä tunne on koko ajan alavatsassa.

Rintojen arkuus
Olen jopa yöllä herännyt siihen, kun nännit ovat olleet kovana ja arkoina.
Nyt rinnat ovat sitten menneet kasvamaan, vaikka nimenomaan niille vannotin että sitä ei tarvitse tehdä, kokoa niillä on jo tarpeeksi. Ennen raskautta D-kuppi, nyt käytössä E ja pelottaa, josko vielä pitäisi hankkia F-kupin liivit. Ja rintojen arkuus? Ilman rintaliivejä ei voi olla. Kylmänarkuus? Miksi edes laitan kysymysmerkkiä? Ja se kutina aiemmin. Työpaikallakin piti silloin tällöin etsiä hiljainen nurkka, minne piiloutua, että pääsin apinan raivolla rapsuttamaan kutisevia nännejäni. Häiritsevää, I know, mutta silloista todellisuutta.

Siis mitä oli?

Siis mitä oli?

Väsymys
No, ainahan minulla on väsymystä ilmassa. Eritoten kun olen ollut kipeänä näinkin pitkään (tuolloin oli noin kuukauden kausi, jolloin olin kipeänä jatkuvasti).
Nykyään taas unirytmini ja unenlaatuni on muuttunut. Aiemmin sai vaikka mitä äänisaastetta olla ympärillä enkä mistään välittänyt mitään, nyt pieneenkin rapsahdukseen saatan havahtua. Ja mikä kummallisinta – herään virkeänä, levänneenä. Tätä ei ole tapahtunut sitten.. kuin ehkä ennen teinivuosia. Väsyn kuitenkin normaalia helpommin.

Jatkuva pissaamisen tarve
Ensin oli kyllä ihan pissatulehdus, mutta senkin jälkeen on pitänyt juosta vähän väliä vessassa. Jos pitää 4 tuntia tikistää ettei vessaan pääse niin tuskaa tekee! Tulee käytyä melkein tunnin välein, ellei joskus kahden. Mikä on äärimmäisen outoa minulle, miulla oli ennen virtsarakko terästä!
Nyt tilanne on rauhoittunut, olenhan jo raskauden puolivälissä menossa. Odotan ”innolla” taas raskauden viimeistä kolmannesta, jolloin ymmärtääkseni sama pissaamisrumba alkaa uudelleen, kun kohtu (taimikälie) painaa rakkoa.

Pahoinvointia ja oksentelua
Ällötystä ja huonovointisuutta on ollut, mutta en ole oksentanut.
Pahoinvointia minulla kyllä ilmeni, niinkin paljon että koulussa piti luokkatovereilta pyytää josko esitysten aikana ei minun tarvitsisi hirveästi puhua, koska pelkäsin avata suuta. Piti myös pari kertaa käydä toiletin puolella rauhoittumassa ja tasaamassa oloa, mutta kertaakaan en oksentanut. En kertaakaan, mikä eritoten siskoani on ”harmittanut”. Hänenhän aamupahoinvointinsa oli niinkin rankat, että esimerkiksi ensimmäisen lasta odottaessaan hän laihtui muistaakseni 8 kiloa. Ällötykset ja muut ovat nyt jo menneet ohitse.

Huimausta ja pyörtyilyä
Viime viikon tiistaista lähtien on pyörryttänyt päivittäin, useita kertoja päivässä. Alkaa vaan huipata.
Tätä en muistanutkaan! Jännää! Tämä meni kyllä sitten myös ohitse, sillä en tästä myöhemmin kärsinyt.

Ruokahimotuksia
Suolaisia juustoja! FETAA, AURAJUUSTOA!!
Olen kyllä siis mahdottoman tylsä tapaus. Ei ole tullut mitään cooleja makusekoitusyhdistelmiä vielä kokeiltua taikka että niitä olisin himonnut. Ihan vain normiruokaa , eritoten kalaa – ja jouluna joulukinkkua, ensimmäistä kertaa vuosiin. Töissä kerran himoitsin kauheasti kanapizzaa, mutta hillitsin. Nämä ovat siis niitä erikoisia himotuksia minulta, kasvissyöjältä (syön toki kalaa, kananmunia ja maitotuotteita).

Ruokainhokit
Hedelmät. Olin aloittanut syömään omenaa, mutten kyennyt syömään sitä loppuun saakka. Sama puolukoiden kanssa. Ei vaan kyennyt.
Nyt on tullut mitä ihmeellisimpiä ”blokkeja” ruoan suhteen. Olen saattanut syödä jo jonkin aikaa jotakin, ja sitten yhtäkkiä hyökkää oksennusrefleksi ja en enää kykene jatkamaan syömistä. En ole vielä keksinyt mitään yhtäläisyyksiä näiden inhokkien kanssa – eritoten, koska hetken päästä saatan pystyä syömään sitä ihan normaalisti. Näitä ruokia on ollut siis kasviswokki, isän savustama kala, pinaattiletut, kaurapuuro..

Hajuherkkyys
Haistan ovella tarkemmin mitä sisällä on tapahtunut, mitä oon kokannut viimeksi tai onko kahvia pannussa. En osaa sanoa herkempi hajuille kuin aikaisemmin..
Nyt en ainakaan. Tai ainakaan ole pahemmin huomannut.

Aamupahoinvointia
Ei suoranaisesti havaittavissa.

Närästystä ja ummetusta
Noup.
Närästystä ei edelleenkään, eikä suoranaisesti ummetustakaan. Tarpeiden teko väli on kuitenkin pienentynyt, mikä on vauvakirjojen mukaan normaalia – onhan ruoansulatukseni muuttunut hitaammaksi, jotta kaikki tarvittavat ruoka-aineet ehtivät imeytyä.

Mielialanvaihtelut ja ärtyvyys
En usko? Ehkä. Tosin eilen meinasin ruveta itkemään, enkä heti tiennyt miksi. Sitten tajusin, että olin juuri pohtinut mahdollisuutta ”jos en olisikaan raskaana”.
Aaaw, kun oon osannut olla söpö. Vanhempani ja Dan osaisivat varmasti hyvin ytimekkäästi vastata tähän kohtaan nykytilanteestani, ja tiedän kyllä mitä se olisi: kyllä vain, täräkästi! Saatan itkeä pillittää melkein syyttä, riittää jos näen jonkun itkevän vaikka televisiossa. Ärryn myös helpommin, ja tunteet käyvät helposti kuumina. Tämä entinen rauhallinen viilipytty saattaa nykyään huutaa naama punaisena, ihan hysteerisenä, herkästikin. Tunteet äärilaidasta äärilaitaan, nollasta sataan.. Oi kyllä. Täällä on se sirkus menossa, mutta älkää tulko katsomaan. Minua hävettäisi!

Normaalia korkeampi ruumiinlämpö
En omista mittaria – vaikea sanoa.
En jotenkin.. usko. Tiedä. En ole mitannut. Ja nyt en mittaa, kun olen kipeänä joten saattaa jo senkin takia olla vähän lämpöä.

Alaselän kivut
Selkäkivut yleensä?
Noup, ne johtuvat vain huonosta ryhdistäsi ja koneella roikkumisestasi. Tähän mennessä olen päässyt toteamaan mitä nämä alaselän kivut oikeammin tarkoittaa. Ja jostain syystä kipuja on keskittynyt häntäluun alueelle. Sattuu, kun vaihdan painoa jalalta toiselle, kuin myös kävellessä ja seisoessa. Mutta ei jatkuvasti. Tästä soitin neuvolaan ja lääkäri kertoi, että todennäköisesti se johtuu vain kehoni valmistautumisesta synnytykseen: rustot venyvät ja antavat tilaa vauvalle. Nämä kivut eivät siis antaneet mitään aihetta huoleen, kunhan eivät olleet jatkuvia ja olleet sietämättömän kovia.

Vuotoja
Normaalisti ennen menkkoja valkovuotoa ilmeni, nyt on ollut kuivaa.. Ei myöskään mitään veristä tiputtelua ole ilmennyt.
Verta ei ole tiputellut vieläkään, olisin varmaan säikähtänyt kuoliaaksi jos olisi. Valkovuotoa on alkanut tulla, anteeksi suorasanaisuuteni, erittäinkin runsaasti. Joskus on ollut jopa niinkin kostea meininki, että oon pelännyt virtsan karkailua – turhaan. Valkovuotoahan se vain..

Turvonneisuus ja painonnousu
Olen aina vähän turvoksissa, vaikea sanoa eroa.
No, tähän kyllä! Nyt, kun saan vähänkään ruokaa kehooni, maha pompsahtaa ihan pinkeäksi. Siksi kaikki mahankasvu – kuvatkin pitää ottaa heti aamusta ennen aamupalaa, jotta näkyy se todellinen raskausmasu ilman mitään turhia turvotuksia. Painoakin on tullut lisää – edellisen kerran neuvolassa ilmoitettiin, että painoa oli siihen mennessä kertynyt noin 300g/viikko, neuvolan tädin mukaan ihan normaalisti eikä yhtään liikaa. Nyt en ole taas käynyt vaa’alla, mutta ainakin masu on kasvanut. Päivä päivältä, viikko viikolta..

Positiivinen raskaustesti
Huomenna tiedetään!
Silloin soitti terveydenhoitaja ja ilmoitti iloiset uutiset, josta puhuinkin aivan ensimmäisessä postauksessa. Sen jälkeen uskoni ihanuuteen ehti aina hiipua, ja ehdin tehdä kolme omaa raskaustestiä ennen ensimmäistä ultraa ennenkuin lopulta uskoin, että maha-asukkini ei ollut kadonnut minnekään.testit

Mitä voisin lisätä listalle nyt?
Mahan kasvun, yllättäen. Kyllähän se ekaa kertaa hetkautti huomata, kun enää lempitakki ei mahtunutkaan enää mukavasti päälle. Farkkuja en ole enää pitänyt pitkään aikaan.
Myös se jännä tunne, kun masun iho on pinkeänä ja tietää sen venyvän. Tai kun napaan sattuu, aivan kuin sekin olisi jotenkin kireällä. Nyt olen myös melko varma, että napani on pienentynyt – se on voinut laajeta, mutta ennen syvä napakuoppani on pienentynyt. Se vissiin tulee ”pullahtamaan ulos”, kunhan pidemmälle raskaudessa ehditään?
Sekä jalkapöytien ja käsien turpoamisen. Eritoten rankan työpäivän jälkeen saattaa seuraavana aamuna olla paikat paksuina, arkoina ja hankalasti liikutettavina. Ei kuitenkaan jokapäivästä riemua! Myös kohdun kasvamisesta johtuvat erilaisten siteiden etc. venyminen on aiheuttanut kipuja alavatsassa, sellaisia kirpaisuja.

punahilkkaLisäisin myös lapsen liikkeet ja niiden tuntemisen. Vaikka on ensiraskaudestani kyse, olen ollut etuoikeutettu ja  pystynyt tuntemaan lapsen liikkeitä jo raskausviikosta 15 lähtien – usko tai älä! Tämän ei pitänyt olla mahdollista kuin jo ennestään synnyttäneille, koska he tietävät mitä odottaa. Ällistyin suuresti, kun tunsin sen ensimmäistä kertaa – enkä sitä tule koskaan unohtamaan. Istuin sängylläni Jyväskylässä, kyyryssä, jotain kirjaa vissiin lueskellen ja sitten se tuntui. Alavatsassa. Ihan vain hetkellisesti – sitä kutitti. Aivan kuin perhosen siivet olisivat kutitelleet vatsapeitettä, tai .. Ehkä paremmin sitä kuvaisi sellaiset kuplat, jotka poksahtivat kihelmöiden. Se oli tuntemus, jota en koskaan aiemmin ollut tuntenut, ja vaikka laktoosi-intolerantikkona olen vaikka mitä suoliston kurauksiakin kuunnellut, niin tämä oli jotain aivan erilaista. Ja siitä se sitten lähti, aina silloin tällöin lapsi kutitteli minua.  Nyt ne kutitukset ovat muuttuneet potkuiksi. Niinkin timakoiksi, että isäukkini on jo tuntenut ne kädellään vatsapeitteiteni lävitse. Äitimummia vauva on vielä ujostellut, kerran onnistui kyllä potkaisemaan täysin keskelle hänen kämmentä mutta niin hennosti, että tuskin minäkään mitään huomasin. Vauva potkii nytkin, kun tätä kirjoitan. Vilkas kaveri.

Se odottamisen riemu, jonka avulla jaksaa jokaisen kehon muutoksen ja kiputilankin. Kaikella on tarkoituksensa, syynsä ja merkityksensä: kehoni valmistautuu ihmeeseen!

Ja se, että kerrankin odottaa iloisin ja posiitiivisin mielin vaatteiden jäämistä pieneksi ja oikein ylpeilee kasvavalla mahallaan. Milloin muulloin elämässä sitä näin on? Kyllähän sitä muuten aina peitellään ja hävetään pientäkin vatsakumpua, mutta jos kyseessä on vauvamasu niin tuntemattomatkin kokevat oikeudekseen päästä sellaisen mahan kanssa kosketusetäisyydelle. Tätä masua minäkin kannan, hellyydellä ja ylpeydellä, kädet sitä jatkuvasti suojaten. Minun masu.

Minusta vähän näyttää, että meidän tyttö se lähti hakemaan meille lapsenlasta. Näkkeehän sen jo jalanterän asennosta.

– Äiti isälle, kun minä pakkasin kimpsuni ja lähdin morjestamaan Dania kesän jälkeen. Kyllä ne äidit tietää.

Kun vain luomuna uskaltaisi olla…

Jo vuonna 2010 kohistiin meikeistä ja niiden vaikutuksesta sikiöön – äidin käyttämä kosmetiikka yhdistettiin muun muassa lasten syövän määrän kasvuun sekä hormonihäiriöihin. Yritin löytää myös artikkelia, jossa puhuttiin hiusten värjäämisestä ja raskaudesta, mutta en sitä ainakaan tähän hätään löytänyt. Itsehän lopetin hiusten värjäämisen aikanaan kestoväreistä löytyvien kemikaalien takia ja kuinka jo silloin vuosi pari sitten puhuttiin, että raskausaikana ei saisi hiuksiaan värjätä juurikin niiden kemikaalien takia. Mietin jo silloin, että jos se ei ole hyväksi sikiölle, niin entäs sitten äidille itselleen eli minulle?

Niinkuin Alanko taas kertoo blogissaan, monista meikeistä löytyy muun muassa haitalliseksi todettuja emulgointiaineita kuin myös joitain muovipehmenteitä, jotka eivät varmasti ole hyväksi niin odottavalle äidille kuin masussa kehittyvälle ihmisalullekaan. Kaiken sen lisäksi mitä pärstäämme, ihollemme ja hiuksillemme tungemme pitäisi myös muistaa se kemikaalicocktail- ilmiö: miten monelle muullekin kemikaalille alistummekaan päivän aikana, mm. siivousaineiden, ruoan sisältämien kemikaalien jne. kautta?

Kun olette raskaana, tulette huomaamaan että odottaminen ei ole yksiviivaista ja helppoa. Tuntuu, kuin jokaisesta tuutista toitotettaisiin erilaisia ”älä tee tätä” tai ”raskaana olevan pitää tehdä tätä” – kehotuksia, ja helposti tulee sellainen olo, että jos näitä kehotuksia ei tottele, olisi jollain tavalla huono äiti. Ihan kuin tahallaan haluaisi vahingoittaa omaa lastaan vaikka itsekkäistä syistä, kun ja jos ei toimi näiden eri määräysten ja kehotusten mukaan.

Näin olen päässyt tuntemaan myös syyllisyyttä meikkaamisestani. Kuten nyt tässä kävi ilmi, yksi näistä kehotuksista liittyy nimittäin juuri meikkaamiseen ja muuhun kosmetiikan käyttöön raskausaikana: meikkaamista pitäisi välttää tai vaihtaa koko käytössä oleva kosmetiikka luonnonkosmetiikkaan. Minun tarkoituksena on kyllä ollut vaihtaa meikkilaukkuni sisältö asteittain luonnonkosmetiikaksi, mutta onko se tapahtunut vielä? Ei. Tunnen siis suurtakin syyllisyyttä, kun levitän meikkivoidetta kasvoilleni peittääkseni tummat silmäaluset ja piirtäessäni itselleni kulmat. Mutta jos en naamavärkkiäni jollain tavalla värittäisi, näytän kauhean väsyneelta, laimealta, jopa ehkä sairaaltakin. Pystyn olemaan meikittömänä ystävieni ja perheeni kesken, mutta työpaikalla? Ja kauan pohdiskelin sitä, löytyisikö minusta tarpeeksi munaa julkaista itsestäni meikitön kuva. Tätä olen pohtinut jo siitä saakka, kun Suomen blogeissa levisi Naked Truth – haaste Tyyliä etsimässä-blogin aloituksesta jokin aika sitten.

Kauan jahkailtuani päätin uskaltautua ja näyttäytyä luomuna. Muistutin itselleni, että ehkä te muut ette näe näitä meikittömiä kuvia samalla tavalla kuin minä itse kaikessa itsekriittisyydessäni.

meikiton2meikiton

Kuvia en siis ole muokannut sen kummemmin kuin parantanut kuvien tarkkuutta ja valoisuutta sekä kuvien rajausta. Toiseen kuvaan vielä iskin nuo borderit, miksiköhän? Viemään huomiota pois naamasta? Kuitenkaan mitään photoshoppausta iholleni, noille tummille silmänalusille tai muullekaan ei ole tehty. Tällainen minä olen tänä aamuna.

Miten minä näen itseni? Tuo kauhean iso pottunena suorastaan kirkuu minulle, nuo tummat silmänaluset, jotka johtuvat ihan vain ohuesta ihosta silmieni alla saa minut näyttämään sairaalta, ja missä minulla onkaan ne kulmakarvat? Jossain ne tuolla ovat. Kuvat eivät ole niin tarkkoja että ihon epäpuhtaudet näkyisivät hyvin, sillä niitä on naamaan tupsahtanut raskauden myötä aivan kuin olisin uudestaan teini. Lisäksi tietysti haluaisin korjata noita hiuksiakin – kampaajalla olen viimeksi käynyt kesällä, joten otsatukkani on kasvanut pois ja hiusten latvatkin ovat huonossa jamassa. Jos tällaisena lähtisin töihin, haluaisin piilotella itseäni keittiössä. Joskus olen kyllä esim. kaupoilla kehdannut käydä meikittömänä, mutta silloinkin on hävettänyt.

Samalla kadehdin kaikkia niitä naisia, jotka uskaltavat kulkea täysin luomuina niin työpaikalla kuin muuallakin julkisesti. Raskaana olevan työkaverinikin rohkeutta olen niin kadehtinut, kun hän on kulkenut meikittömänä – ja minusta hän on niin luonnonkaunis, ei hän mitään ehostusta edes tarvitse. Ja samalla tietoisuus siitä, että hän tekee sen varmastikin ainakin osittain lapsensa eteen ja kuinka omalla naamataulullani on sitä meikkivoidetta ja muuta..
No, itsesyytöskierre taas aloitettu.

meikit posemeikit

 

 

 

 

 

 

 

Sitten vertailun vuoksi minä, hetkeä myöhemmin meikattuna ja hiukset pompulalle vedettynä. Photoshoppausta ei ole tehty nyt edes valoisuuden tai muun korjaamiseen, vaikka aihetta ehkä olisi ollut. Kunhan rajasin kuvat. Tällä hetkellä meikkaan ainoastaan työpäivinä, harvoin minkään muun takia.

Ehkä vielä joskus saan sen rohkeuden olla ihan luomuna ja olla vielä ylpeä siitä, miltä näytän. Toivossa on hyvä elää.

Lähteet:
Uusi Suomi: Meikkikohu jatkuu: Uusi ”kieltolista” raskaana oleville. Viitattu 28.1.2013

Turun Sanomat: Asiantuntija ehdottaa meikkikieltoa raskaana oleville. Viitattu 28.1.2013.

Tintti Alanko: Meikit ja raskaus. Viitattu 28.1.2013.

Avatv: Saako raskauden aikana meikata? Viitattu 28.1.2013.

”Äitiinsä tullut!”

valkoinen

Eilisessä oli selkeästi jotain taianomaista. Päivä, jota olin kauan jännittänyt ja osin jopa pelännytkin, menikin hyvin ja vielä paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Oli siis ultrapäivä – ja tähän liittyi hurjasti jännitteitä ja tunnesidoksia. Ensinnäkin alkuperäisten suunnitelmien mukaan Danin olisi pitänyt olla Suomessa näihin aikoihin, jotta hän olisi voinut osallistua syntymäpäivieni viettoon ja kuin myös tähän ultraan. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niinkuin elokuvissa, ja Dan ei päässyt tulemaan töiltään. Mistä tietysti olin ollut kovin pettynyt ja itkuinen jo pitkään, ja sitten ajatus siitä että saattaisin joutua kohtaamaan tuon tilanteen yksin oli ajaa minut pois raiteiltani. Entä, jos rakenneultrassa selviäisikin, että vauvalla olisi vaikka sydänvika tai jotain muuta hätää ja minä olisin siellä salilla vatsa paljaana yksinään ilman omaa tukihenkilöä?

Kysyin lapsen tulevaa kummia, josko hän olisi päässyt tulemaan mukaan tuomaan minulle turvallisuuden tunnetta – mutta aluksi vaikutti että sekään ei onnistuisi. Hän on kuitenkin opiskeleva ihminen ja juuri ultrapäivälle näytti sattuvan pakollinen tehtävä, jota ei muuna päivänä voisi suorittaa. Kysyin isää – ja hän sanoi että tottakai. Sitten oli vain se, että jos minulle tupsahtaa töitä tulla illaksi, niin sitten välimatkojen ja työmatkani takia isä ei pääsisikään tulemaan.

puska

Niin monta pettymyksen kyyneltä sellaisen päivän vuoksi, jota ei ollut vielä tapahtunutkaan (ja ne tunnekuohut, kiitos raskaushormonit kun jaksatte niitä minulle järjestää). Mutta kaikki menikin upeasti! Ensinnäkään en ollut yksin, vaan sekä lapsen ukki että kummi pääsivät kuin pääsivätkin mukaan! Kummi piteli koko ultratutkimuksen ajan minusta kiinni, mikä piti minut sopivasti maan pinnalla ja muistutti läsnäolijoiden määrästä. Ukki istui vähän sivummalla, mutta piti huolessaan että näkee varmasti ruudulle. Siinä sitten niitä epämääräisiäkin möykkyjä koneen ruudulta yhdessä tuijoteltiin ja yritettiin saada selkoa, että mikähän kohta vauvasta siinä nyt vilahti. Joskus oli aivan selkeää, mitäs kohtaa siinä nyt tarkasteltiin, joskus taas piti lääkärin avata kuvan antia.

Toisekseen, Dan oli järjestänyt lapsen kummin kautta minulle yllätyksen kukkapaketin muodossa sille päivälle… Jota esittelen postauksen kuvissa. Kun minä tajusin mitä minulle ojennettiin ja keneltä, menin ihan mykäksi. Tunteet virtasi ja meinasin pillahtaa itkuunkin liikutuksesta. Kukkia, minulle! Ja vielä synttärilahjakin vauvan kummilta.

Ja kaikkein tärkeimmäksi, vauva oli normaalisti kehittynyt ja terve!

Oli se kyllä aikamoinen viuhtoja – kauhiasti se siellä potki ja liikkui, niin että meinasi lääkäriltä loppua kärsivällisyys kun niistä vilkkaasti potkivista jaloista yritti tarkistaa ovatko ne jalkaterät suorat vai kampurat.. Ja kuitenkin sitten pään profiilia ihaillessa pikkanen näytti niin rauhallisen pohtivalta.. Kummikin sanoi, että ihan äitiinsä tullut!

Toisin sanoen, maha-asukkini on siis filosofi vilkkailla jaloilla! Tuleva maailmanmatkaaja?

Ehdin siinä maatessani olla kiitollinen myös tästä luksuksesta, mitä ei vielä jokunen vuosikymmen sitten tainnut vielä pahemmin olla mahdollista: miten mahtavaa onkaan, että tulevan vauvansa pystyy näkemään jo ennen syntymää? Näkemään ne pikkuiset simmut, varpaat, pikkaraiset kädet.. Sitten joskus voin sanoa lapselleni että ”Minä kyllä tunnen sinut, olen nähnyt suoraan sydämeesi! .. ja ihmetellyt sitä tahtia miten se löi, nähnyt sydämesi lokerot.. aivoistasi puhumattakaan!”

kukat

Nyt Suomen kamaralla on jäljellä enää hammashygienistilla käynti raskauden myötä sekä yksi neuvolakäynti, ja sitten loput raskausjutut hoidetaankin Englannissa. Vain muutama viikko ja sitten ollaankin jo matkalla uuteen kotiin!

Tyttö vai poika, vai onko sillä niin väliä?

tie

Toinen ultra, se tärkeä rakenneultra, lähestyy päivä päivältä. Ennen kuin mahani kuorin vaatevarusteiden alta lääkärin nähtäväksi pitäisi olla tiukkaakin tiukempi päätös tehtynä. Haluanko tietää etukäteen vauvan sukupuolen? Parisuhteessa olevan suulta tuo voi kuulostaa oudolta lausahdukselta, mutta Dan on jo aikaa sitten antanut asian minun päätettäväkseni. Aikani ongittuani sain tietää Danin oman toiveen: hän haluaisi tietää, omien sanojensa mukaan siksi, koska ”on niin kärsimätön”. On hän sitten ladellut pöytään niitä samoja järkisyitä, mitä olen muualtakin kuullut: kun tietää sukupuolen, tietää hankkiiko tytön vai pojan vaatteita ja muita vermeitä. Tärkeimpänä Dan halusi kuitenkin minun tietävän, että on täysin minun päätökseni takana.

Mutta nuo edellä mainitut järkisyyt kuulostavat omiin korviini niin laimeilta. Tähän tietysti vaikuttaa Vauva-lehdestä lukemani artikkeli sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, ja se herätti ajatuksen juuri tyttöjen ja poikien leluista ja vaatteista. Onko pojille autojen olemassaolon aikana kehittynyt joku auto-geeni, mikä tekee autoista silloin vain poikien jutun? Miksi tytöt eivät saisi rakennella huimia rakennelmiaan legopalikoilla ja ajaa hyrryyttää leikkiautoa, tai miksi se olisi niin outoa jos poika haluaisi leikkiä nukeilla?

Miksi siis sillä on jotain väliä, onko sisälläni kasvava ihme sukupuoleltaan tyttö vai poika? Hänhän on vauva, lapsi, tuleva ihminen. Eikö kaikkein tärkeintä tässä vaiheessa olisi vain sillä, että hän on terve?

koulumatka Tietysti minua jännittää ajatus pojan saamisesta – enhän minä tiedä pojista tai heidän kasvatuksestaan mitään! Kaikki sisarukseni ovat tyttöjä, suurin osa serkuistani on tyttöjä ja poikien seurassa jännitin aina täysi-ikäisyyden ajoille asti. Tiedän, että tästä on osaltaan ihan turha murehtia – eihän se poikalapsi ole yhtään sen ihmeellisempi kuin tyttökään. Meillä tosin tuntuu olevan jotain sisäänrakennettuja käsityksiä kummastakin sukupuolesta. Vai miten sinä näet nämä sanonnat ja lorut: ”pojat on poikia” tai ”mistä on pienet tytöt tehty: sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista”, kun pojat lorun mukaan olisi tehty etanoista, sammakoista ja koiranhännän tupsukoista?

Itse sukupuolisensitiivinen kasvatus on vielä vasta mielenkiinnon ja sitä kautta tutkinnan alla, mutta ennenkuin kukaan käsittää asiaa väärin: jos lapsi kasvatetaan sukupuolisensitiivisesti, lapsen omaa sukupuolta ei millään tavalla kielletä tai yritetä kasvattaa tytöstä poikaa tai toisinpäin. Tämä on tämä osittain jopa vihamielinen suhtautuminen tähän kasvatusmetodiin. Jos lapsi kasvatetaan sukupuolisensitiivisesti, hänelle ei aseteta rajoja sen suhteen millä hän saa leikkiä eikä osteta vain tietyn värisiä vaatteita. Eikä toisissa huomioida heidän sukupuoltaan: ei esimerkiksi sanota hiekkalaatikolla, että annapa lapio tytölle vaan lapselle, ja kassatäti ei ole kassatäti vaan myyjä. Tämän toteutusta olen itseasiassa miettinyt englanniksi: siinä kielessähän tehdään sukupuolierotteluja jo pelkästään kun kerrotaan jostakusta (she/he), kun suomenkielen hän on taas hyvinkin sukupuolineutraali.

portti

Tämän pienen mukan kautta päästään takaisin punaisen langan ääreen. Haluanko tietää? Ei mikään yksinkertainen kysymys, johon olisi helppo suoraviivainen vastaus löydettävissä. Eikä vastauksissa ole sitä oikeaa tai väärää, vain itseasiassa tunnereaktio: haluanko tietää?

Kaiken jossittelun ja pähkäilyn, turhautuneiden en minä tiedä – kohtausten ja monien itsetutkiskelujen jälkeen lopulta päädyin sitten siihen, että ei, en minä halua tietää. Tuntuu nimittäin nyt jostain syystä siltä, että jos saan tietää, olisin jotenkin pettynyt itseeni. Enkä sitä taas sitten osaa selittää mitenkään. Olen kai vähän tällainen tunteella eläjä, etsin tunnereaktioista ja unista ratkaisuja ongelmiin, joita ei välttämättä voi ratkoa järjellä.

Ensi keskiviikkona haluan siis vain kuulla, että lapsi on terve ja kehittyy normaalisti (sormet ristissä ja peukalot pystyssä, minä ikuinen murehtija pelkään aina pahinta), ja se siitä tällä kertaa. Onpahan sitten yksi taianomainen hetki lisää odotettavissa synnytyslaitoksella: lapsen ensikirkaisu ja kätilön hihkaisu
”Onneksi olkoon, se on..!”

Ilmojen halki me lennetään(kö)!

Danille raskaana oleva tyttöystävä ei sinällään ole mitään uutta, onhan hänellä edellisestä suhteestaan 7-vuotias ihana tyttölapsi Ruby – ja hän on ollut niinkin ahkera tuleva isi aikanaan että on lukenut raskausaiheisen kirjan. Hän on sitten omilla tiedoillaan raskaudesta ihmetyttänyt minua jo muutamaankin otteeseen: tiesittekö esimerkiksi, että jos juotte appelsiinimehua, se saa lapsen jostain syystä energisemmäksi ja todennäköisemmin tunnette vauvan liikkeet paremmin? On vielä meikäläisellä testaamaton ”Dan-tietämys”.

Olen kuitenkin itsekin osannut ällistyttää rakasta miestäni jo ainakin kerran tietämällä jotain, mitä hän ei raskaudesta aiemmin tiennyt. Hänellä ei jostain syystä ollut aavistustakaan, että raskaana olevilla naisilla voisi olla esim. lentorajoituksia. Minäpä tiesin, ja olen nyt ottanut asioista vielä tarkemminkin selvää.

On olemassa kansainvälisiä suosituksia raskaana olevien naisten lentokoneiluun, ja tämän ohjesäännön mukaan kuukautta ennen laskettua aikaa ei enää koneeseen passaisi mennä – eli viikosta 36 eteenpäin, kun normaali raskaus kestää  yleensä sen 40 viikkoa. Ai miksikö? Ettei siellä korkeuksissa ryhdyttäisi yhtäkkiä lapsen synnytyspuuhiin.
Kuitenkin, jos kyseessä on lyhyt lento, jotkut lentoyhtiöt sallivat raskaana olevat naiset koneessaan.

Jokainen lentoyhtiö voi siis laittaa omat rajoituksensa lennoilleen, ja mahdollisesti jopa estää tulevan äidin pääsyn koneeseen näin tarpeelliseksi katsoessaan. Pikaisesti tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että lentorajoituksia alkaa ilmestyä jo raskausviikosta 28 lähtien. Esimerkiksi Ryanair vaatii lääkärin tai neuvolantädin todistuksen raskausviikosta 28 lähtien siitä, että tuleva äiti on lentokunnossa. Jotkut lentoyhtiöt, kuten Norwegian ja Easyjet, eivät moisia todistuksia vaadi.

Pikainen otos muutaman lentoyhtiön Internetsivuilta:
(klikkaamalla kuvia saat ne suuremmiksi)

Ryanair

Easy Jet

Norwegian

Finnair

Yleisesti ottaen, kannattaa puhua neuvolassa ja lääkärille ennen matkan varaamista matkustamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä – eritoten jos matkakohteena on joku eksoottisempi kohde – ja hankkia ihan varmuuden vuoksi todistus lentokunnostaan, ettei sitten matkalla vaan tulisi ongelmia. Kannattaa tarkistaa myös käyttämiesi lentoyhtiöiden rajoitukset raskaana oleville, kuin myös matkavakuutuksesi ja vakuutusyhtiön kanta raskauteen ja matkustamiseen.

Näin vältytään sitten suurimmilta yllätyksiltä.

Tämän pikaisen otannan perusteella meikäläisellä ei pitäisi olla mitään ongelmia matkustamisen suhteen vielä helmi- kuin maaliskuussakaan. Helmikuussa olisi nyt viimein tarkoitus lennellä sinne Englannin suuntaan, ja maaliskuussa on kansainväliset matkamessut Berliinissä, minne koulutukseni vuoksi pitäisi ilmestyä paikalle. Tietysti lukemani vauvalehdet ja sieltä kaikki artikkelit keskosvauvojen syntymistä matkustaessa eivät ole huolestumista ainakaan vähentäneet, mutta .. näin teoriassa, minun ja vauvan pitäisi olla OK vielä noina kuukausina, eikös niin?

Kuin kolibri!

apila

Eilen oli neuvolapäivä. Oli jännittävää verrata, kuinka täällä kotikylällä asioita hoidetaan eri tavalla kuin Jyväskylässä; täällä minulle annettiin muun muassa tunnukset pikkuHaikaraan, joka ymmärtääkseni valmistaa minua synnytykseen ja on samalla eräänlainen lomakekeskus. Jyväskylässä minulle ei mitään vastaavaa ainakaan ehditty tehdä. Tuli myös jotenkin henkilökohtaisempi fiilis neuvolatädin keskusteluista täällä pikkupaikkakunnalla kuin isossa kaupungissa – ehkäpä asiaan vaikutti sitten sekin, kun minun kauttani lähetettiin terveisiä ensin siskolleni, joka on käynyt samalla neuvolatädillä, ja samalla koko perheelle. ”Kun ootte niin ihana perhe”.

Oli monella tapaa hieno käynti, vaikka osaltaan tulikin toistoa Jyväskylässä käytyihin keskusteluihin. Onpahan perhesairaushistoria käyty jälleen lävitse ja mietitty mitkä seulat ja tutkimukset minulle on jo tehty. Yllätyksekseni jouduin huomaamaan että en olekaan päässyt lihomaan sitten edellisen neuvolakäynnin vaan päinvastoin, vaikka tuntuu että pehmeä pömppömahani on ollut koko ajan entistä enemmän tiellä ja yhä useammat housut jääneet käyttökelvottomiksi. Eihän minulla vielä vauvamasua pitänyt olla? Neuvolatätiä huolestutti alhainen hemoglobiinini sekä kalpeuteni, mutta itse yritän näistä olla turhaan stressaamatta. Ruokavalioon pitää kiinnittää vaan paremmin huomiota, ja jospa kunhan kaikki muuttohommat ja muut stressitekijät on saatu pois päiväjärjestyksestä niin huomaisin olossanikin muutoksen.

leppakerttu

Päivän kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti se, kun pyllähdin makuulle tutkimuspöydälle ja otettiin esille sydänäänilaite. Epäilin kovasti josko mitään sydänääniä tällä kertaa vielä löytyisi, ja neuvolatätikin ehti juuri selittää että jos istukka on niin edessä niin se voi hyvinkin estää sydänäänten löytymisen, kun vahva nopea syke ilmoittikin olemassaolostaan. Huone täyttyi siitä iloisesta pampatuksesta, ja neuvolatätikin hymyili. Itse en tiennyt mitä ajatella – kaikki yhtäkkiä tuntui niin kovin epätodelliselta. Siinä minä, housut alhaalle vedettynä ja maha paljaana kuuntelin epäuskoisena sitä vahvaa rummutusta sisältäni, joka ei ollut oma sykkeeni. Niin tasainen, nopea, vahva syke – minun sydämellinen vauvani on elossa ja hyvissä voimissa! Sykkeeksi neuvolatäti ilmoitti 150, joka ilmeisesti oli hyvä lukema.

Korvissa tuo rytmi soiden kävelin pimeässä talvi-illassa takaisin kotiin, katselin tähtiä ja kyläläisten jouluvaloja ja taputtelin mahaani. Kaikki näytti kauniimmalta kuin koskaan ennen, ja enkä mitenkään kainosti hymyillyt onneani. Naama oli varmaan vääntynyt suorastaan hymyn irvikuvaksi, kun tuntui, etten ikinä ole ollut niin onnellinen kuin just sillä hetkellä – ja just siitä hyvästä piti ottaa erinäisiä tanssiaskelia pakkaslumen keskellä, hymyillä taivaalle ja halia masuani. Siellä vartaloni lämmössä silläkin hetkellä, kuten nytkin, köllöttelee pieni ihmisalku. Jatkuvasti kasvaen ja kehittyen.
Ihan mieletöntä.

Milloin tähän ajatukseen tottuu, vai tottuuko milloinkaan?

Rakkauspakkaus ruudulla

26.11.2012 12+5

12+5

Sieltä se minua tuijotti, yksi tämän maailman suurimmista ihmeistä. Lääkärikin suorastaan nauroi kuinka itsepintaisesti pikkuinen tahtoi katsella juuri lukijaan päin. Ihan kuin se nyt olisi oikein asiakseen halunnut sanoa minulle: ”Siinäs näet, turhaan huolehdit, täällä mä oon ja kasvan joka hetki!”. Nimittäinhän minä, ikuisena huolehtijana ja murehtijana, olin jo ehtinyt vähän pelätäkin että kaikki tää raskausihanuus olisikin ollut vain jotain kaukaista unelmaa eikä totisinta totta (neljästä tehdystä positiivisesta raskaustestistä huolimatta).
Ihan niinkuin se olisi ollut jollain tavalla paha merkki, etten ollut kokenut aamupahoinvointia ja siten halaillut posliinipönttöä.
No, seeing is believing, ja siellä se todistetusti oli. Meidän rakkauspakkaus. Vaikka niin epätodelliselta tuntuukin edelleen.

Eikä siinä voinut estää silmiensä kostumista kun oikein tajusi, että tässä sitä katsellaan ikiomaa lasta ihan ihkaensimmäistä kertaa. Siellä se oli, pikkuruinen ihmisalku, joka on jo mullistanut äitinsä elämän ja tulee näin tekemään vielä jatkossakin.

Tää vetää ihan sanattomaksi, ja tiedän suoltavani jotain ihan kummallista tänne blogin syövereihin nyt. En vaan mitenkään saa sanoiksi kaikkia näitä onnen tunteita, niiden eri säikeitä ja värejä, jotka vieläkin tuota tilannetta ajatellessa menevät lävitseni tai kun kosketan vattaani. Lääkärikin oli vallan mainio, puhui vauvalle juuri sopivalla lässytysäänellä: ”Oi, no nyt nukkumaanko köllähit..” Kunpa oisin tallentanut sen keskustelun talteen, olisi voinut herkistellä sitäkin vielä myöhemmin. Mutta on nyt ainakin kuvia.

Ei ehkä olisi pitänyt yrittääkään blogata näinkin nopiasti ensimmäisen ultran jälkeen
– mutta kun nyt viimeinkin olen valmis riemuitsemaan ja huutamaan maailmalle:
Minä olen raskaana! Minusta tulee äiti!
Ja Danista tulee uudestaan isi.

Mitä kaikkea tää siis tarkoittaakaan, muuta kuin itseään itsestäänselvyyttä? Minä tiedän että suurin osa teistä pohtii meikäläisen koulunkäyntiä ja kaikkea sitä muutakin elämänmuutosta, mihin tämä tulee johtamaan. En kuitenkaan kaikelta tältä herkistelyltä ihan vielä kykene kirjoittamaan mistään niin järkevästä ja asiallisesta kuten tästäkin postauksesta ja sen aihehypinnästä voi huomata.. Mutta infoan teitä asiasta piakkoin.
Kaikelle on kuitenkin suunnitelma. Ihan niinkuin minä en olisi varautunut, hei! Don’t you worry about a thing…

Tärkeintä on nyt kuitenkin tietää, että minä – me – ollaan onnellisia.