Kuuloa ja mustasukkaisuutta

Kuuloasiaan ei ole vielä mitään uutta. Mitä nyt normilääkärintarkastuksessa Poolen sairaalassa EL ei reagoinut lääkärin sormien naksutteluun, ja ei sävähtänyt tai liikahtanut ollessaan alle metrin päässä minusta kun vahingossa tiputin tiskatessa laattalattialle muistaakseni veitsen tai haarukan, josta lähti ihan yllättävän kova ääni. Nyt myös niin monet asiat tuntuvat yhtäkkiä päivänselviltä – miksi EL tykkää olla sylissä (varma tuntu siitä, että ei ole yksin), miten hän nukkuu yönsä niin helposti vaikka me hälistäisiin ympärillä, tai miten hän rauhoittuu nukkumaan kehtoonsa kun häntä muistaa koskettaa.. Aiemmin yritin jutella hänelle, eikä hän rauhoittanut, paitsi jos hän samalla pystyi minut näkemään. Eikä siihen tietenkään aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Ei osannut laskea noita yksiä yhteen kahdeksi. Myös se, miten hän niin hitaasti oppi hymyilemään ja edelleenkin antaa hymyn vain meidät nähdessään ja kosketuksesta, on yhtäkkiä ihan päivänselvää – tietysti näin, koska hän ei kuule. Nyt, kun asialle ei enää ole sokea, ymmärtää kaikki arjen pienetkin tilanteet niin paljon paremmin. Ja tietysti sitä miettii että miten sitä on vain ollut niin sokea tälle.. Mutta samalla, tottakaihan sitä koko ajan toivoo ja ajattelee että oma pieni kuulisi.

Aiemmin virheellisesti luulin että seuraava kuulotesti olisi ollut tänä perjantaina, mutta se onkin ensi perjantaina. Sinne asti sitä sitten pidetäänkin sormia ristissä ja peukkuja pystyssä ja toivotaan, että tyttäremme pystyisi kuulemaan edes jotain.. Niin, että sitten voisi vaikka joku kuuloapulaite tai vastaava auttaa ja hän voisi kuulla melkeinpä normaalisti.

Ja ennen sitä.. Nyt vain aletaan opettelemaan viittomia. Suomenkielisiä, kansainvälisiä, englanninkielisiä? Jaa-a. Ollaan jo yritetty visuaalistaa enemmän asioita, kuten ennen pullon tarjoamista näytämme hänelle pulloa eikä suoraan sivellä tutilla suuta. Äiti oli jo ihana ja linkkasi muutaman sivuston josta voisin suomalaisia viittomia opetella.. Onko teillä tietoa kivasta ja kätevästä sivustosta, jota kautta voisin alkaa jo harjoittamaan uutta ja tarvittavaa kielitaitoa?

kukkaset

Palataanpa aikaisemmin käsiteltyyn aiheeseen, mustasukkaisuuteen ja arjenpyöritykseen. Tuolloinhan hermoilin sitä, kuinka Ruby kokee oman tärkeytensä, kuinka saada uusioperhearki pyörimään sujuvasti ja kuinka voisin osoittaa tytölle hänen olevan minulle edelleen aivan yhtä tärkeä kuin ennenkin vaikka olisin nyt itse äiti hänen siskolleen.

Nyt kaikki tuntuu pyörivän ihan omalla painollaan, sen kummemmin asiaan panostamatta. Olo tuntuu puolin ja toisin luonnolliselta, tyttö ei ole enää niin kiinni minussa eli ei suorastaan roiku ja syyllistä jos menen tekemään jotain muuta hänen täällä ollessaan, vaan pystyy tyytyväisenä puuhailemaan omiaankin ja sitten tyytyväisenä vastaanottaa huomioni kun minulta siihen liikenee hetki. Opin myös, että serkkunsa syntymän jälkeen tyttö oli ollut pitkään etäisempi tätiinsä ja isovanhempiinsa, mutta on nyt pikkuhiljaa alkanut palautua normaaliksi iloisen läheiseksi itsekseen. Tätähän en tiennyt aiemmin, mutta asiasta tuli puhetta vähän sivureittejä pitkin. En tiedä, mitä olemme onnistuneet tekemään oikein, mutta tyttö on selkeästi nyt ymmärtänyt että hänen tärkeytensä kenellekään ei ole miksikään muuttunut, vaikka kaikkien elämään on yhtäkkiä ilmestynyt uusia lapsukaisia. Ehkä tästä pitäisi itse taas ottaa opiksi ainakin se, että on ihan turhaa murehtia ja huolehtia, että asiat kyllä järjestyvät aivan oikeasti omalla painollaan.. Eikä tarvitse sen kummemmin asioihin panostaa, vaan tällaiset luonnollisuudet kuin toisen tärkeyden osoittaminen sumpliutuu ihan itsekseenkin, koska mikäänhän ei sillä saralla olekaan muuttunut. Tulipas kunnon aivopieru, mutta ymmärtänette mitä yritän sanoa.

uinti

Ja kun en edelleenkään osaa lisätä postauksiin asiaan kuuluvia kuvia, saatte tekstin jakajina nauttia kivan kesäisestä kuvasta kuin myös keväisestä uintireissusta.

Näin lopuksi haluan vielä sanoa: suurkiitos kaikesta tuesta ja ihanista viesteistä mitä eri kanavia pitkin olen saanut. Tämä on näitä bloggaamisen iloja – saa sitä tukea teiltä ihanilta, mitä aina sinä hetkenä tarvitsee. Kiitos. Kiitos niin paljon.

Mainokset

Lapsinäkökulmaa vinkkeliin: arjen pyöritys

sulka

Meikän huolehtimismurehtimisilmiö nostaa taas päätään, ja olen herännyt pohtimaan tarkemmin uusperheen kuvioita. Vaikka sitä kuinka uskoi olevansa tällaiseenkin valmistautunut – hei, olenhan hyvin valveutunut ja toiset huomioon ottava yksilö – tosiasia kuitenkin on, että ne aiemmin pyöritetyt ajatukset eivät ole muuta kuin mielessä toteutettua hatariin mielikuviin perustuvaa esileikkiä.  Eritoten, jos tällaisesta arjenpyörityksestä ei ole omakohtaista kokemusta, mikä, yllättäen, on meikäläisen tilanne. Olenhan monessakin mielessä onnekas ollessani oikein perinteisen ydinperheen tuotos: vanhempani ovat edelleen tälläkin hetkellä yhdessä ja ovat alulle laittaneet niin molemmat siskoni kuin minutkin. Niinpä minulla ei ole käytäntöön pohjaavaa kokemusta siitä, miltä lapsesta tuntuu kun pikkusiskolla ei olekaan sama äiti kuin itsellä, tai kun vanhemmat eivät asukaan enää saman katon alla tai kun he eivät kommunikoisi keskenään kuin pelkästään pakon edessä, ja silloinkin hammasta purren?

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä nyt muuta ole kuin että miehelläni on aikaisemmasta suhteesta aivan ihana tyttö, jonka kanssa tulen hyvin toimeen, kenestä välitän ja kenen seurasta nautin kovasti, ja nyt meillä on myös yhteinen lapsi. Niin, ja se entinen tyttöystävä –  kyllähän sitä nyt aikuiset pystyvät asiat sopimaan ja sumplimaan kaikille sopivalla tavalla, kyllähän me nyt kompromissit ollaan tähän ikään mennessä opittu?

Sen kummemmin menemättä kiinni aikuisten väliseen ihmissuhdesoppaan, olen eniten ollut huolissani lapsen näkökulmasta. Ruby on kahdeksan, niin monessa mielessä jo niin iso tyttö mutta kuitenkin vielä niin nuori, naiivi, mutta samalla niin pelottavan fiksu ja tarkkanäköinen. Aikanaan ennen meikäläisen pallomahaisuutta hän kysyi minulta, että onko minulla sisaruksia, ja vastatessani että olen kahdelle tytölle isosisko, hän kertoi surulliseen äänensävyyn että hänellä ei ole ketään, ei siskoa eikä veljeä. Jo silloin minulla oli kovahkokin vauvakuume, enkä oikein tiennyt mitä hänelle vastata – enhän toki voinut luvata, että no odotas hetkonen niin katsotaan mitä asialle voin tehdä .. Kuitenkin pikakelauksella vajaa vuosi eteenpäin kylpylän porealtaassa sitten yhdessä isänsä kanssa kerroimme, että ensi kesänä hän sitten saisi joko sen siskon tahikka veljen. Tilaukseen hän pisti siskon (mission accomplished!).

Mahani kasvaessa Ruby ei osoittanut suurta mielenkiintoa vatsakumpua kohtaan – joskus isänsä kehotuksesta hän painoi päänsä kuunnellakseen mahan elämää, ja minun opastuksella laittoi kättä siihen kohtaan masua mihin vauva sillä hetkellä kättään tai jalkaansa paukutti. Yleensä kuitenkin kaikki muu tapahtuva aktiviteetti oli mielenkiintoisempaa kuin maha. Ehkä se oli ujoutta, ehkä ei, mutta myöntää täytyy, tämä huoliautomaatti ei jättänyt asiaa huomaamatta.

Vauvan sitten tultua maailmaan Ruby oli ainakin näin alkuun aivan ihana, hän osallistui siskonsa hoitoon mielellään, jopa kysyi lupaa saisiko hän vaihtaa vaipan (!) ja yhdessä ollaan opeteltu pullolla syötöt ja miten vauvan niskaa pitää kannatella. Iloisesti hän on kertonut isälleen viettävänsä ”tyttöjen aikaa” minun ja vauvan kanssa, ja joskus pettyneenä kysynyt sairaalalle mennessä että mitä, isäkinkö tulee mukaan? Sairaalalla ollessa taas oli suurta hupia käydä Rubyn kanssa sairaalan vauvanvaatekomerolla valikoimassa siskolle puettava asukokonaisuus, ja melkein yhtä hauskaa se vaateräpläys näyttää olevan täällä kotonakin. Vaikkakin kiinnostus on ehkä nyt pikkuhiljaa hiipumassa…

Mutta miksi tarkalleen ottaen olen siis niin huolestunut?
Oh, sen klassisen, vihreänmustan hirviön nimeltä mustasukkaisuuden takia, jota tuon ikäinen ihmisalku voisi hyvinkin kokea, kun aikuisten huomio ei olekaan enää automaattisesti vain hänessä. Onhan hän koko elämänsä ajan aiemmin ollut hänen lähisukupiirinsä ainut lapsi, kun muut ovat olleet vanhempia tai ulkomailla, ja nyt pienellä aikavälillä hänen elämäänsä on ilmestynyt pieni serkkupoika ja siskopuolikin. Tämän vuoksi tietysti vähän kaikilla on ollut tuntosarvet pystyssä mustasukkaisuuden merkkejä etsiessä.

Olen yrittänyt parhaani mukaan ottaa hänet aina huomioon, niin että hän tietää että hän on tärkeä osa tätä perhettä, vaikka minä häntä nyt en kohdussani olekaan hautonut. Olen huolehtinut että hänellä tulee isä-tytär – aikaa kuin omaa aikaa minun kanssa, kuin sitten yhteisiä perhehetkiä, oli ne sitten niin pieniä kuin kutsuhuuto ”grouphug!” (ryhmähali), johon koko perhe vastaa. Mutta missä menee raja? Miten tehdä huomioiminen luonnollisesti, tekemättä siitä liian suurta numeroa niin että fiksu tytönalku ei itse ala miettimään asiaa liikaa?

Tämä on omassa mielessäni mennyt joskus jopa niin pitkälle, että en ole osannut nauttia tyttäreni seurasta tai pystynyt hankkimaan hänelle yksin jotain tuntematta omantunnon tuskaa siitä, että Ruby jäi nyt huomioimatta. Eritoten viikonloppuina, jolloin hän on täällä, osoittaessani hellyyttä vauvalle takaraivossa kolkuttaa että muista muista muista huomioida myös samassa tilanteessa oleva toinen tyttö, ettei häneen satu. Tiedän, että ylireagoin – eihän minulla ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että pitelen vauvaani sylissä ja pidän häntä hyvänä samaan aikaan kun Ruby istuu vieressä ja pelaa peliä, eritoten jo siksikin kun hän ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi missään vaiheessa mielensä pahoittanut.

Ainut, mitä olen huomannut, on hänen selkeä ripustautumiseni minuun enemmän kuin aiemmin. Hän jatkuvasti huolehtii että minulla ja hänellä on yhteisiä suunnitelmia, ja vaikka hoitaisin EL:ää samaan aikaan kun pelaan hänen kanssaan peliä, hän huolehtii ettei huomioni erkane hetkeksikään hänestä ja pelistä. Jos kerron, että odota, huolehdin ensin EL:n, hän tarjoutuu auttamaan niin että voin vielä hoitaa omat pelivuoroni, jolloin peli pystyy jatkumaan. Tällöin tietysti EL tulee hoidettua vähän kuin siinä sivussa, mikä taas minusta tuntuu pahalta. Tästä itse huomaan sen, että minun pitäisi itseni pystyä olemaan jämäkämpi ja sanomaan, että ei, odota, peli paussille ja minä teen tämän nyt ensin. Mistä taas päästään siihen, että Ruby tosiaan tuntuu tykkäävän siitä järjestelystä, että EL on isänsä hoidossa ja minä ja hän teemme jotain yhdessä. Näin on mennyt esimerkiksi päivä, jolloin en päässyt hoitamaan EL:ää melkeinpä ollenkaan, ja onpa Ruby kysynyt pettyneesti pariinkin otteeseen, miksi minun on tehtävä ruokaa, miksei isänsä voisi? Ja kerran, kun suunnittelimme uimaan lähtemistä, Ruby olisi halunnut että isänsä ja EL menee toiseen uimalaan kuin minä ja hän. Olen tietysti otettu, että hän niin pitää minun seurastani, mutta kaikella on tosiaan rajansa. Olen sanonut isälleen että hänen pitäisi huolehtia enemmän että hänellä ja Rubylla olisi omakeskeistä tekemistä, jolloin minä voisin keskittyä myös EL:n ja jolloin Ruby oppisi, että en ole vain hänen viihdyttäjänsä.

Huolestumisen polkuuni tottakai liittyy kovasti oman mieleni herkkyys, masennuksen oireet joita koko elämäntilanteeni kera hormonien on aiheuttanut, eikä välttämättä tällä(kään) huolella ole mitään todellista pohjaa tai tapahtuneet asiat yhtä suuria kuin ehkä annan nyt ymmärtää.. Olenhan miettinyt asiaa myös tältä kannalta: Rubylla on äitinsä jakamaton huomio, kuin myös (jaettu) huomio minulta ja isältään, mikä on sen yhden aikuisen verran enemmän kuin mitä ydinperheessä, ja eihän se välttämättä huono ole? Jossain vaiheessahan tuo yksi muuttuu väistämättä myös kahdeksi. Niin, ja nythän hänellä on sitten se sisko, jota leikittää kunhan hän kasvaa sellaiseen ikään! Mutta ei se satuta puhua tästä asiasta, saada teiltä fiksuilta vähän tukea ja kivoja huomioimisideoita kuin ajatuksia siitä, missä menee raja, miten homman pitäisi pelittää.. Miten järkevästi organisoida, että kaikki tulee huomioitua ja jokainen viettää kaikkien kanssa tasapuolisesti aikaa? Ja että nyt tuo mahdollinen mustasukkaisuus minun huomiostani saataisiin muutettua käsitykseksi siitä, että minä en ole katoamassa minnekään tai rakasta häntä yhtään sen vähempää, vaikka välillä olisinkin EL:n kanssa hänen sijastaan. Niin. Olenko minä ihan hakoteillä tämän kanssa?

Yllätyksien sunnuntai

Opin jokin aika sitten, että Ruby ei ole ikinä matkustanut junalla – asia, mikä tietysti piti päästä kojaamaan heti tilaisuuden tullessa! Niinpä täksi sunnuntaiksi järjestimme tytölle kolmen yllätyksen sarjan, ja veimme kovin uteliaan ja koko hommasta tietämättömän tyttösen Bournemouthin juna-asemalle. Tilanteesta ymmyrkäisen tytön ohjasimme lippujen tarkastuspisteen lävitse kohti junaa, ja voi sitä hiljaista innostusta mikä näytti täyttäneen tytön kun nousimme vaunuun! Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei hänellä kysymyksiä olisi ollut – hän muun muassa kovasti yritti etsiä sitä busseista tuttua nappulaa, jolla junan saisi pysähtymään omalle pysäkille.

rappuset

Poistuessamme junasta Christchurchissa piti pysäkkiäkin tutkia tarkasti ja vilkutella junamme perään, kun tämä jatkoi matkaa Lontooseen. Pienestä viiden minuutin junamatkasta innostuneena tyttö jo kertoi innokkaasti kuinka hän haluaa mennä junalla seuraavaksi Lontooseen asti ja joskus myös Pariisiin!

Junamatka oli yllätys numero 1. Yllätys numero kakkonen oli lounas Arcado loungessa, minne Ruby olisi kovasti halunnut lounastamaan jo edellisenä viikonloppuna. Tyttö tykännee paikasta esimerkiksi siellä olevien pelien takia, mitä hänellä ja isällään on ollut tapana pelata aina odotellessaan ruokaa. Nytkin, odotellessamme yllätystä numero kolme, isä ja tytär pelasivat Jengaa ja myöhemmin minä ja hän väritimme prinsessojen mekkoja.

kukatkavely

Kolmas yllätys oli seurueemme kasvaminen pikkuperheestä isommaksi perheyksiköksi, kun Danin vanhemmat ja hänen siskonsa esikoispoikansa kera liittyivät seuraan. Ihana perhelounas – ruoka oli maittavaa ja seura loistavaa, vaikka myöntää täytyy että vielä silloin tällöin vähän ujostelen appiperhettä. Mikä on toisaalta ihan tyhmää, koska kaikki ovat niin mukavia ja ovat ottaneet minut vastaan niin lämpimästi, mutta .. Kaipa se on ihan luonnollista. Myöhemmin päivällä pääsin tutustumaan vielä perheenjäseniin, joita en aiemmin ollut tavannut, mikä vielä lisäsi ujostuneisuuttani. On se, kun ujoudelle ei ole on/off – nappulaa!

Lounaan jälkeen lähdimme shoppaamaan, ja minä sain uuden lempinimen – ”Ducky”, ihan kävelytyylini vuoksi. Kävelen keinuen, suurimman osan ajasta isoa mahaani käsilläni kannatellen, jalkaterät ulospäin sojottaen, kulkien eteenpäin hitaasti mutta varmasti. Itse en kuitenkaan tätä uutta nimitystä yhdistä millään tavalla siivekkäisiin, vaikka ehdottomasti sitä tällä nimityksellä nyt tarkoitettiinkin: minä mielikuvissani näen vain NCIS:n herrasmies kuolemansyytutkijan tohtori Donald ”Ducky” Mallardin. Eikä Ducky kulje hassusti.
477904_10150959604801211_1268335085_o

Sitten oli minun vuoroni yllättyä pariinkin otteeseen. Ensinnäkin Danin sisko palasi yhdestä kaupasta keltaisten ruusujen kera ja ojensi ne minulle – ihan tuosta noin vain, ilman mitään sen erikoisempaa syytä. Aivan ihana ele, mikä sai minut mykistymään täysin, ja liikutuksen kyynelkin oli lähellä! Ja toisekseen kesken shoppailukierroksen huomasin sormusten myyntitiskin. Menin niitä sormien koristimia innokkaasti tutkimaan, mielessäni ideoiden hankkiminen vihkisormuksia varten ja vinkkasin Daninkin paikalle. Hän kuitenkin käski meikäläisen vilkaista myös hopeisia ja valkokultasormuksia, ja pian huomasin kuinka tiettyä sormeani mitattiin, oikea koko löydettiin ja kaupasta lähdettiin uusien kihlasormuksien kera. Edellisethän olivat alunperin ostettu vain ”väliaikaisiksi”, mutta olin jo niin tottunut omaani että en enää ollenkaan ollut ajatellutkaan hankkia niitä kunnollisia kihlasormuksia. Ja nyt kuitenkin sormessani kimaltelee klassinen kihlasormus, ja Daninkin sormessa on vihdoinkin oikeankokoinen sormus, joka pysyykin paikallaan ongelmitta.

sormukset

Täällä nämä yleensä kummastelevat sitä että Danillakin on sormus – ei vissiin ole englantilaisten tapana että mieskin pitäisi kihlasormusta. Minä näen kihlauksen kuitenkin niin vahvasti molemminpuolisena lupauksena, että olisi kummallista jos Dan kulkisi sormet paljaina ja vain minä osoittaisin tehtyä lupausta korusella sormessa.
Danilla ei onneksi kuitenkaan ole mitään kihlasormuksen pitämistä vastaan, päinvastoin.

Mitä mieltä te olette? Onko se vain naisen osa pitää kihlasormusta?

Mutta tällaista kuului meidän sunnuntaihin, toivottavasti teidänkin viikonloppu oli positiivisia yllätyksiä täynnä!