Minä rakastan sinua, koska..

On ihanaa olla äiti brittimaassa. Täällä on muun muassa ”lapsikeskuksia” (Children’s centre), jotka tukevat lasten ja perheiden hyvinvointia järjestämällä paikallisille lapsiperheille erilaisia tapahtumia ja yhteistä tekemistä. Perusohjelmistoon kuuluu esimerkiksi ryhmä ”Under 1’s”, eli alle yksivuotiaiden äitien viikottain kokoontuva vauvaryhmä – jonne minä tottakai nyt olen rohkaistunut menemään. (Isätkin ovat tervetulleita.)

Ei pelkästään se, että saa paikallisia kavereita lisää, jotka vielä siis ovat samassa elämäntilanteessa kuin itse ja ymmärtävät täysin mitä tarkoittaa kun tiskivuori vaan kasvaa eikä aikaa tunnu löytyvän moisen raivaamiseen, ”vaikka koko ajanhan tässä kotona oon”, tai että kun pystyy keskustelemaan niinkin henkeviä kuin vauvan puklaamisesta ja syöttörytmeistä sellaisten juttukavereiden kanssa, joille se sama rumba on aivan yhtälailla juuri sitä arkipäivää.. Tämän kaiken lisäksi äitiryhmät tarjoavat ajateltavaa. Tänään ryhmän vetäjä käski jokaisen jatkaa lausetta: ”Rakastan sinua (vauvani), koska..”

Itsehän olin niin ujo heinä, että en uskaltanut mitään ääneen sanoa – hassu kun olen, isossa ryhmässä, jota en vielä niin hyvin tunne. Mutta mieli täyttyi pitkästä listasta; ei vain ole yhtä asiaa, minkä takia pikkuruistani niin rakastan! Ryhmän vetäjä kertoi harjoitteen lopuksi, että tehtävän osasyynä oli yksinkertaisesti muistaminen: vauvat kasvavat ja kehittyvät niin hurjaa vauhtia, että on hyvä pysähtyä joskus miettimään minkälainen vauva on nyt ja miksi hänestä tykkää juuri nyt – jo kuukauden päästä sama lista voi näyttää hyvinkin erilaiselta! (Toinen syy taas liittyi nimenomaan vauvan rakastamiseen, ja miten vauvan kasvulle ja kehitykselle ihokosketus ja elämään mukaan ottaminen on elintärkeää.)

Koska tuolla ryhmässä olin vaiti, puran tänne teidän iloksenne mielessäni pyörineitä ajatuksiani!

rakastan

  • koska sinulla on mitä ihanin hymy ja riemastuttavin virnistys
  • koska aamulla herättyäsi ja nähtyäsi äitisi kasvot innostut helpoiten hymyilemään
  • koska olet ihan näköiseni pienillä isältäsi saaduilla parannuksilla
  • koska osoitat rakkauttasi minuun – joskus haluat että vain minä pitelen sinua eikä kenenkään muun syli kelpaa
  • kun silmäsi menevät kiinni nauttiessasi maidosta ja mahasi täyttymisestä
  • kun itket nälkääsi ja saadessasi pullon kauniiseen suuhusi, päästät ”YHRMRH” ärähdyksen kaltaisen ”vihdoinkin” – äännähdyksen
  • koska itkit mistä syystä tahansa, päästessäsi kylpyveteen kaikki maailman murheet unohtuu
  • koska opit, että reaktiona kylvystä nostamiseen ei tarvitse itkeä, että sen jälkeen tuleekin toinen melkein yhtä hauska osuus kuin itse kylpy eli – huu miten jännää! – kuivaaminen
  • koska katsoessasi minuun tiedän, että olet ymmärtänyt ihan kaiken mitä juuri höpisin
  • kun hymyilet unissasi
  • koska koko maailma on sinulle ihmettelemisen arvoinen
  • koska jalkasi alkavat vispaamaan heti, kun kuulet musiikkia
  • kun naamasi menee vaikka minkälaiselle mutrulle venytellessäsi
  • kun jokeltelet ja päästät mitä jännempiä äännähdyksiä
  • kun osaat nauttia jopa vaipanvaihdosta
  • kun yöllä sinulle riittää, että pullo tulee kun sitä pyydät ja jatkat unia välittömästi ruokailtuasi
  • koska tykkäät näyttää kieltä, ja joskus lastenvaunuissa vaikuttaa aivan siltä kuin yrittäisit metsästää välkkyvää auringonvaloa kielelläsi

Näin muun muassa. Tuosta listaahan olisi voinut jatkaa loputtomiin! Mutta kaikkein tärkeimpänä, muista että mitä ikinä tapahtuukin,

rakastan2

Dankin osoitti rakkautta tänään. Minua kohtaan. Kirjoittipa hän nimittäin runon iltapuhteiksiin, ja julkaisi sen sitten Kirjoitushuumassa. On minulla ihana mies. Early Blue on tämä kyseinen runo.

Mainokset

Yllätyksien sunnuntai

Opin jokin aika sitten, että Ruby ei ole ikinä matkustanut junalla – asia, mikä tietysti piti päästä kojaamaan heti tilaisuuden tullessa! Niinpä täksi sunnuntaiksi järjestimme tytölle kolmen yllätyksen sarjan, ja veimme kovin uteliaan ja koko hommasta tietämättömän tyttösen Bournemouthin juna-asemalle. Tilanteesta ymmyrkäisen tytön ohjasimme lippujen tarkastuspisteen lävitse kohti junaa, ja voi sitä hiljaista innostusta mikä näytti täyttäneen tytön kun nousimme vaunuun! Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei hänellä kysymyksiä olisi ollut – hän muun muassa kovasti yritti etsiä sitä busseista tuttua nappulaa, jolla junan saisi pysähtymään omalle pysäkille.

rappuset

Poistuessamme junasta Christchurchissa piti pysäkkiäkin tutkia tarkasti ja vilkutella junamme perään, kun tämä jatkoi matkaa Lontooseen. Pienestä viiden minuutin junamatkasta innostuneena tyttö jo kertoi innokkaasti kuinka hän haluaa mennä junalla seuraavaksi Lontooseen asti ja joskus myös Pariisiin!

Junamatka oli yllätys numero 1. Yllätys numero kakkonen oli lounas Arcado loungessa, minne Ruby olisi kovasti halunnut lounastamaan jo edellisenä viikonloppuna. Tyttö tykännee paikasta esimerkiksi siellä olevien pelien takia, mitä hänellä ja isällään on ollut tapana pelata aina odotellessaan ruokaa. Nytkin, odotellessamme yllätystä numero kolme, isä ja tytär pelasivat Jengaa ja myöhemmin minä ja hän väritimme prinsessojen mekkoja.

kukatkavely

Kolmas yllätys oli seurueemme kasvaminen pikkuperheestä isommaksi perheyksiköksi, kun Danin vanhemmat ja hänen siskonsa esikoispoikansa kera liittyivät seuraan. Ihana perhelounas – ruoka oli maittavaa ja seura loistavaa, vaikka myöntää täytyy että vielä silloin tällöin vähän ujostelen appiperhettä. Mikä on toisaalta ihan tyhmää, koska kaikki ovat niin mukavia ja ovat ottaneet minut vastaan niin lämpimästi, mutta .. Kaipa se on ihan luonnollista. Myöhemmin päivällä pääsin tutustumaan vielä perheenjäseniin, joita en aiemmin ollut tavannut, mikä vielä lisäsi ujostuneisuuttani. On se, kun ujoudelle ei ole on/off – nappulaa!

Lounaan jälkeen lähdimme shoppaamaan, ja minä sain uuden lempinimen – ”Ducky”, ihan kävelytyylini vuoksi. Kävelen keinuen, suurimman osan ajasta isoa mahaani käsilläni kannatellen, jalkaterät ulospäin sojottaen, kulkien eteenpäin hitaasti mutta varmasti. Itse en kuitenkaan tätä uutta nimitystä yhdistä millään tavalla siivekkäisiin, vaikka ehdottomasti sitä tällä nimityksellä nyt tarkoitettiinkin: minä mielikuvissani näen vain NCIS:n herrasmies kuolemansyytutkijan tohtori Donald ”Ducky” Mallardin. Eikä Ducky kulje hassusti.
477904_10150959604801211_1268335085_o

Sitten oli minun vuoroni yllättyä pariinkin otteeseen. Ensinnäkin Danin sisko palasi yhdestä kaupasta keltaisten ruusujen kera ja ojensi ne minulle – ihan tuosta noin vain, ilman mitään sen erikoisempaa syytä. Aivan ihana ele, mikä sai minut mykistymään täysin, ja liikutuksen kyynelkin oli lähellä! Ja toisekseen kesken shoppailukierroksen huomasin sormusten myyntitiskin. Menin niitä sormien koristimia innokkaasti tutkimaan, mielessäni ideoiden hankkiminen vihkisormuksia varten ja vinkkasin Daninkin paikalle. Hän kuitenkin käski meikäläisen vilkaista myös hopeisia ja valkokultasormuksia, ja pian huomasin kuinka tiettyä sormeani mitattiin, oikea koko löydettiin ja kaupasta lähdettiin uusien kihlasormuksien kera. Edellisethän olivat alunperin ostettu vain ”väliaikaisiksi”, mutta olin jo niin tottunut omaani että en enää ollenkaan ollut ajatellutkaan hankkia niitä kunnollisia kihlasormuksia. Ja nyt kuitenkin sormessani kimaltelee klassinen kihlasormus, ja Daninkin sormessa on vihdoinkin oikeankokoinen sormus, joka pysyykin paikallaan ongelmitta.

sormukset

Täällä nämä yleensä kummastelevat sitä että Danillakin on sormus – ei vissiin ole englantilaisten tapana että mieskin pitäisi kihlasormusta. Minä näen kihlauksen kuitenkin niin vahvasti molemminpuolisena lupauksena, että olisi kummallista jos Dan kulkisi sormet paljaina ja vain minä osoittaisin tehtyä lupausta korusella sormessa.
Danilla ei onneksi kuitenkaan ole mitään kihlasormuksen pitämistä vastaan, päinvastoin.

Mitä mieltä te olette? Onko se vain naisen osa pitää kihlasormusta?

Mutta tällaista kuului meidän sunnuntaihin, toivottavasti teidänkin viikonloppu oli positiivisia yllätyksiä täynnä!

Ikinä ei tiedä, milloin se tapahtuu.

Vuosi sitten tänä päivänä elämäni muuttui.

Se oli maanantai-ilta. Tulin silloin viikonloppureissultani Lontoosta ja löysin opiskelija-asuntolan huoneeni veden vallasta. Rikkoutuneesta lämpöpatterista koko viikonlopun ajan suihkunnut kuuma vesi oli tuhonnut läppärini ja siinä ohella muutaman kirjaston kirjan, muusta omaisuudestani puhumattakaan. Olin matkasta väsynyt, ja ensimmäiset epätoivon kyyneleet valutin maatessani märällä sängylläni.

Kämppisteni ohjeesta otin yhteyttä asuntolan Welfare Officeriin, eräänlaiseen asuntolan opiskelijoiden etujen ajajaan ja huolehtijaan. Soitin hänelle itkuisen puhelun asuntolan ulkopuolelta, enkä mahtanut mitään kyynelille, jotka itsepintaisesti valuivat poskilleni. Puhelun jälkeen istuin asuntolan vastaanoton sohvalla odottelemassa. Oloni oli yksinäinen ja avuton. Minua pelotti. Kotini oli tuhoutunut, omaisuudesta puhumattakaan – missä mínä yöpyisin, kuka korvaisi kaiken tämän? En muista, mitä ajattelin ensimmäisenä hänen saavuttuaan paikalle; kyynelten läpi huomasin hänen kuitenkin olevan hyvännäköinen, ja mukava. Kun johdatin hänet katastrofipaikalle, tajusin ilmassa olevan sähköä mutta sen kummemmin meikäläisellä ei sytyttänyt. Yhtäkkiä vain jaksoin uskoa, että ehkä kaikki järjestyykin. Tämä Welfare Officer huolehti, että minulla oli kuiva paikka yöpyä ja että minulla oli muutenkin kaikki hyvin.
Ja kysyi minut muutamaa päivää myöhemmin ulos.

Näin vuosi sitten tänä päivänä Dan saapui elämääni. Eikä se huolehtiminen loppunut tuohon yhteen päivään.

Kiitos, Dan, tästä kuluneesta vuodesta.

dan

Miten kämpän kävi? Vuokraan kuulunut vakuutus korvasi minulle uuden läppärin, ja koska vesivahinko ei johtunut minusta, sain takuuvuokran kämpästä takaisin kesällä. Dan auttoi minua ottamaan yhteyttä oikeisiin tahoihin ja kaikki meni sitten ihan hyvin.. Monessakin mielessä.