EL:n tilannetta nyt: terveystestien tuloksia

Kyyneleisin silmin annan sormieni työskennellä näppäimistöllä, henkeä ahdistaa ja ajatukset pyörivät villisti päässä. Talossa on hiljaista – mitä nyt EL kuorsaa vienosti kopassaan.. Dan on mennyt nukkumaan, enkä ole laittanut mitään pyörimään macista viedäkseni ajatuksia muualle. On ehkä turhan aikaista vielä postata tästä mitään, mutta samalla, ehkä tämä on juuri se keino saada ajatukset mustaksi valkoiselle ja siten tyhjentää mieli.

ankkuli

Olisipa elämä niin paljon helpompaa jos osaisin suhtautua asioihin yhtä järkevän loogisesti kuin Dan, mutta kun pitää olla tällainen tunnesykkyrä niin kaikki pitää kokea eikä vain hiljaa hyväksyä. Olen vieläkin epäuskon tilassa – eilenkin kun sain viestiä sairaalalta ensimmäinen ajatus oli, että he olivat soittaneet kertoakseen tehneensä ihastuttavan virheen. Mutta ei, asia koskikin uutta aikaa. Kuulokokeisiin.

EL:llä oli siis lauantaina elämänsä kolmas kuulokoe. Ensimmäinen tehtiin jo sairaalalla ja joka epäonnistui – papereissa luki että aivoissa ei ollut ollut vastausta tehtyihin kuuloärsykkeisiin, mutta minulle kerrottiin että koe todennäköisesti epäonnistui sen takia koska EL oli ollut hyvin levoton testiä tehdessä. Parhaimmat testiolosuhteethan ovat, jos vauva on unessa – ja EL oli silloin heräillyt itkien. Toinen kuulokoe kuuloon erikoistuneella osastolla epäonnistui samasta syystä.

En ole osannut olla huolissani EL:n kuulosta. Onhan vaikuttanut siltä, että hän on rauhoittunut ääneni kuullessaan, ja näytti reagoivan tosiaan tuohon aktivointimaton norsun soittamaan musiikkiinkin. Minkä lisäksi hän on säikähtänyt kun poliisiauto meni sireenit ulvoen ohitse – tottakaihan meidän vauva siis kuulee?

karrimatka

Lauantaina istuin parisen tuntia EL sylissäni, yrittäen pitää hänet unessa samalla, kun kivanoloinen täti suoritti koetta. Yritin seurailla tämän ammattilaisen ilmeitä, enkä pitänyt näkemästäni. Liian huolestunut, tsekkaili liian paljon koevälineitä, ja kysyinkin miten menee. Hän sanoi että haluaa vastata kysymykseeni vasta kokeen päätyttyä. Kerroin että tuo vastaus huolestutti minua, eikä hän vastannut, jatkoi vain tietokoneruudun tuijottamista ja johtojen kanssa värkkäilyä.

Vauvojen kuulotestihän tosiaan tehdään niin, että otsaan ja korvien taakse liimataan anturat, jotka rekisteröivät aivojen reaktiot saatuihin kuuloärsykkeisiin. Testattavaan korvaan tungetaan pieni putkilo, joka soittaa eri taajuuksilla naksahduksia.

Kun EL sitten heräsi totaalisesti, oli aika lopettaa koe. Kokeen tehnyt kuitenkin vakuutti saaneensa tarpeeksi materiaalia testin kautta tähän hätään, ja sitten otti paremman asennon tuolissa. Tiesin, että tämä ei meinannut hyvää. Ja niin hän kertoikin, että tyttömme oli ainakin puolikuuro, jos ei kokonaan kuuro. Hänen aivonsa eivät olleet reagoineet ollenkaan soitettuihin korkeisiin ääniaaltoihin, ei edes kun hän oli nostanut voluumia kovemmalle. Kertoi, että oikeasta korvasta hän ei ollut aivan varma, mutta että siihenkin ääniä soittaessa aivot eivät olleet kunnolla reagoineet, mutta että vasen korva oli pahempi (ellen nyt sotkenut korvia toisiinsa, mutta kuitenkin). Vasen oli selkeästi kuuroutunut, ja kertoi tehneensä siihen myös erilaisen testin selvittääkseen syytä kuurouteen (ah se se oli se erilainen putki!) ja ongelma näyttäisi olevan sisäkorvassa. Hän kertoi ettei hänellä ollut tarpeeksi aikaa vielä selvittää, kuuleeko tyttömme matalampia ääniaaltoja, mutta hän ei selkeästi kyennyt kuulemaan niitä korkeampia – mihin esimerkiksi puheen ääniaallot kuuluvat.

Tyttömme ei kuule puhetta.

En vieläkään jaksa uskoa sitä.
Perjantaina on seuraava kuulokoe, jolloin toivon mukaan EL:n unisuudesta riippuen saamme tietää, kuuleeko hän mitään ollenkaan.

Mutta eikö hän sitten vispannutkaan niitä jalkoja musiikin tahtiin, vai johtuiko se sitten aktivointimaton kivoista väreistä ja heiluvista leluista? Eikö hän olekaan rauhoittunut minun ääneeni?
Ei näköjään.

Oloni on hyvin sekava, sydämeni murtunut. Vaikka EL ei ole muuttunut ollenkaan, tiedämme hänestä nyt vain enemmän, minusta tuntuu kuin koko suhteeni häneen olisi yhtäkkiä muuttunut. Tuntuu typerältä yrittää jutella hänelle, kun ei hän kuitenkaan kuule… Ja juuri samasta syystä tuntuu, kuin minut olisi revitty irti hänestä: yhtäkkiä minulla ei olekaan selkeää tapaa kommunikoida hänen kanssaan. Hän ei kuulekaan, jos selitän jotain, laulan hänelle, tai kerron ympärillä tapahtuvista asioista. Hän näkee vain osoittavan sormeni ja huuleni liikkuvan, ehkä kehoni kautta välittyvän äänen värinän. Mutta hän ei ole kuullut esimerkiksi värien nimiä, kun olen niitä hänen leluistaan ja kirjoistaan osoittanut asioita nimittäen, tai kuullut raakkuvaa ääntäni kun hänelle olen laulellut. Sydäntäni särkee ajatella sairaala-aikaa, jolloin vietin tuntikausia hänen kehtonsa vierellä kun hän nukkui, hänelle jutellen, kertoen kodista, elämästä sairaalan ulkopuolella, itsestäni, hänestä, Danista, Rubysta, kaikesta. Hänelle se kaikki olisi ollut ihan sama jos en olisi ollutkaan siellä – tai no, ehkä hän vaistosi läsnäoloni kuitenkin, vaikka ei kuullutkaan. Mutta olo tästä on aivan kauhean surkea.

Mielessäni olen löytänyt tähän kuuroutumiseen johtaneita mahdollisia syitä kolme: joko alkuraskaudessa tapahtunut korvan kehityshäiriö tai sitten istukkani häiriön tuoma happivaje – tai happivaje syntymän jälkeen hänen tilansa romahtaessa. Oletettavasti tätä yritetään selvittää, mutta luulen, että syyt jäävät mysteeriksi ja spekuloinnin varaan..

Danin suhtautuminen asiaan on, että olisi voinut mennä huonomminkin, ja kuurouden kanssa pärjää. Ja minä tiedän sen. Minä tiedän kaiken sen avun, mitä EL voi saada, ja että hän voi saada kuulonsa ”takaisin” esimerkiksi korvaistukkeilla (oikea sana?). Voin myös kouluttaa sen hamassa tulevaisuudessa perheeseemme tulevan shetlanninlammaskoiran kuulokoiraksi itse, jotta hänellä olisi arjessa kaikki apu ja tuki mitä hän tarvitsee, minkä lisäksi olen jo muutenkin miettinyt viittomakielen opettelua, joten nytpä siihenkin olisi ihan oikea syykin. Mutta kun sattuu.

robin

Olen ollut hyvin itkuinen, järkyttynyt, shokissa, epäuskon tilassa. Katselen tytärtäni ja yritän ymmärtää sitä maailmaa, jonka hän kokee. Sen hiljaisuuden, ja miten ehkä siten hänen muut aistinsa ovat herkempiä. Yritän ajatella positiivisesti ja muistella muun muassa kuuroja tuttavuuksiani ja miten hyvin heillä elämässään menee. Ei kuurous ole kuolemantuomio, eikä se estä elämästä täyttä ja normaalia elämää. Mutta liian helposti ajatukset lipsahtavat esimerkiksi elokuviin, musiikkiin, ihmisten erilaisiin ääniin, perheessämme järjestettyihin pierukonsertteihin, hälytysääniin, linnunlauluun – kaikkeen siihen, mitä hän ei pysty juuri nyt kuulemaan. Kaikkeen siihen, minkä hän juuri nyt missaa. Ja se sattuu.

Tämän kaiken lisäksi saimme tietää, että EL:n otsassa oleva patti ei olekaan kysta niinkuin lääkärit alunperin luulivat, vaan verisuonien rykelmä. Verisuonien, joissa edelleen virtaa veri. Ultraskannauksen tehnyt lääkäri kertoi olevansa ”melko varma” etteivät kyseiset suonet tai tämä paukama ole mitenkään aivoihin yhteyksissä – mutta lähtiessäni huoneesta hän jäi tarkistamaan EL:n sairaalassa tehtyjen MRI-skannausten (aivoskannaus) tuloksia. Mitä sille voidaan tehdä selviää loppuviikosta.. Ja tämän kaiken lisäksi on vielä tosiaan lääkäri EL:n tyrälle, mutta siinä nyt ei ainakaan pitäisi olla mitään vakavaa?

koppa

Tällaisilla siis nyt mennään. Tuntuu typerältä surkutella jotain sellaista, jonka kanssa tyttö on elänyt koko elämänsä ajan ja joka ei häntä pahemmin tulevaisuudessa tule haittaamaan, mutta jonka oppiminen äitinä sattuu ihan helekatisti. Mutta tätä tämä nyt on. Kipuilua.

Mainokset

EL:n sairaskertomus

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä sumuisammaksi muistoni menevät. En enää ole aivan varma, mitä kaikkea sitä käytiinkään EL:n kanssa sairaalassa lävitse, mitä kaikkea hän koki.. Lukiessani hänen sairaalasta saatua kotiutumiskirjettä missä lukee kaikki lääkkeet, toimenpiteet ja muut mitä hänelle siellä tehtiin, tuntuu välillä kuin lukisin ihan uusia asioita. Ai, noinko myös tyttärelleni kävi?

Yritän nyt tähän kirjailla sen mitä muistan, ja minkä oleelliseksi koen. Tästä tulee varmasti hyvin tönkkö, pitkä ja listamainen kertaus EL:n tilasta ja sen kehityksestä, joten kahlatkaapa läpi kärsivällisesti!

* * * * * *

Syntyessään EL oli aivan vitivalkoinen ja turvoksissa. Hänen pikkuinen päänsä oli turvonneisuudesta johtuen aivan täysiaikaisen (40 raskausviikon) vauvan kokoinen! Nyt, kun katsoo vastasyntyneesta pienestämme otettua kuvaa, näkee kuinka kaikki hänen piirteensä ovat melkein tunnistamattomat. Vitivalkoisuus johtui anemiasta. Jostain tuntemattomasta syystä istukassa tapahtuva verenkulku, joka yleensä ruokkii vauvaa, oli alkanutkin toimimaan osittain päinvastoin, aiheuttaen tosiaan anemian pienelleni. Anemiasta johtuen hän kärsi siis myös hapen puutteesta. Tiedät sen tunteen, kun olet käynyt juoksemassa ja jalkojasi kirvelee lihasten kärsimän hapenpuutteen vuoksi, eli lihaksesi ovat niinsanotusti menneet maitohapoille? EL:n koko kroppa oli maitohapoilla hapenpuutteen vuoksi. Joku verilukema, mikä vastasyntyneellä pitäisi olla 12, oli EL:llä 2.5, mikä nimenomaan liittyy juuri tähän maitohappotilaan..

Heti, kun EL oli nostettu ulos kohdustani, hänet kiikutettiin hoitoon. Kurkusta alas työnnettiin ventilaattorin putki, ja laite alkoi hengittämään hänen puolestaan. Hänelle annettiin myös verensiirto. Siksi kolme tuntia myöhemmin hän oli niin kirkkaan punainen. Häntä alettiin myös ”kuivata”, eli häneen laitettiin nesteenpoistolääkitys ja muistaakseni hänessä oli jopa putkilot, jota kautta kehoon kertynyt neste pääsi valumaan pois. Luin myös papereista, että EL:llä oli ongelmia pissata (really?), ja siihenkin oli oma lääkkeensä. Parissa päivässä EL:n syntymäpainosta oli lähtenyt melkein kilo, ja hoitajat kertoivatkin, että tämä uusi paino olisi ollut suurinpiirtein se ”oikea” syntymäpaino. Mikä taas liikkui suurinpiirtein oikeissa luokissa EL:n raskausviikkoihin nähden, ja myöhemmin lääkäritkin kertoivat minulle, että EL:n ei ollut minun raskausajan diabetes vaikuttanut ollenkaan, mistä tottakai sain olla ylpeä. Kaikki se pyöreys ei siis tosiaan ollut rasvaa, mitä raskausdiabeetikon vauvaan yleensä kertyy, vaan nestettä.

EL:llä oli vaikeuksia hengittämisen kanssa. Ensimmäisten parin päivän aikana hän kuitenkin näytti paranevan ja kolmantena elinpäivänään hänet otettiin ensimmäistä kertaa hengityslaitteesta irti, koska näytti että hän ei sitä tarvinnut. Olin niin ylpeä ja onnellinen, sillä koko ajan oli tullut vain hyviä uutisia. Sitten 12 tunnin jälkeen EL romahti, ja hän joutui takaisin hengityskoneeseen. Lääkärit olivat huolissaan, ja varovasti kertoivat minulle että voi olla, että hänelle koitui tästä romahduksesta (lisää?) aivovaurioita. (Olihan vaarana, että hänelle hapenpuutteen vuoksi oli muodostunut jo aivovaurio kohdussa.) Hänelle jouduttiin antamaan myös morfiinia kivunlievitykseen, mikä veti tytöltä tajun kankaalle aivan totaalisesti. Hän oli kuin elävä kuollut – mikään tuskin liikahti hänessä. Eikä hän yhtäkkiä enää osoittanut paranemisen merkkejä. Hänelle tehtiin aivokäyrä-skannaus ja aivojen rakenneultra, joissa näkyi epänormaaliuksia. Kun EL oli ollut yli 48 tuntia hengityslaitteessa, Poolen sairaalan piti ottaa yhteyttä Southamptonin sairaalaan, josko heidän pitäisi lähteä kuljettamaan EL:ää sinne. Englannin laki määrää, että jos potilas tarvitsee yli tietyn ajan tiettyä ”erikoislaitetta” hoidossaan, on hänet joko siirrettävä siihen erikoistuneeseen kyseiseen sairaalaan tai vähintään oltava yhteyksissä sinne. Minä itkin vuolaasti. Jos EL olisi Southamptoniin siirretty, en minä olisi voinut olla jatkuvasti hänen mukanaan ja seuranaan, olihan se niin paljon kaueampana kuin Poole (Pooleen puoli tuntia bussilla, Southamptoniin olisi pitänyt mennä junalla). Southampton kuitenkin totesi, etteivät he tekisi EL:n hoidossa mitään eri tavalla, ja helpotuksekseni saimme jäädä Pooleen.

Viikko EL:n syntymästä lääkäri otti minut erilleen pieneen huoneeseen. Hän kertoi olevansa huolestunut EL:n tilasta, siitä miten hän ei reagoi mihinkään, vaikka morfiinilääkitys oli jo lopetettu ja miten hänen tilansa ei ole päiviin muuttunut miksikään. Hän sanoi olevansa huolestunut siitä, jos EL:llä olisi vakava aivovaurio. Kuten HS:n kirjoituksessa vauvan kehityksestä kohdussa kerrotaan, jos aivosähkökäyrä EEG loppuu vauvalla, tulkitaan hänet kuolleeksi. Näinpä lääkärin sanojen mukaan ”Näkisimme tänä viikonloppuna, jos hän selviää”. Maanantaina tehtäisiin EEG-koe ja se kertoisi sitten vauvani kohtalon. Ja jos hän selviäisi, vain tulevaisuus kertoisi minkälainen hänen, no, tulevaisuutensa tulee olemaan.

Pahimmat sanat ikinä, mitä vanhempi voi vaan kuulla. Sitä tunnetta ei vaan voi kuvailla. Se syvä järkytys, shokki, koko elämää suurempi tuska. Miun vauvako aivokuollut? Itkin, itkin, itkin. Soitin äitille ja itkin lisää. Pahemmaksi tilanteen teki, että silloin Dan ei ollut mukana – hän oli vielä töissä. En voinut vain rauhoittua. Kun luulin olevani kohtuukunnossa, lähdin kävelemään takaisin omalle osastolleni, äitiyspolille missä vielä majoituin. Mutta matkalla käytävällä romahdin uudestaan. Vastaan tullut minulle täysin tuntematon nainen pysähtyi kohdalle ja kysyi, haluaisinko halin. Ja niin minä itkin hänen olkapäätään vasten, itkin itkin ja itkin.. Pystyin sopertamaan hänelle syyn itkuuni, ja hän kertoi tietävänsä täsmälleen mitä koin. Hän oli menettänyt toisen kaksosistaan aikaisemmin, ja toinen oli vielä hoidossa. Hän kertoi olevansa päivittäin myös osastolla, ja että voisin tulla aina hänelle juttelemaan, jos haluaisin. Se lohdutti yllättävän paljon. Siitä alkoi minun ja äiti-M:n ystävyys, ja olemme edelleen yhteyksissä.

Kerrottuani äitipolilla mitä oli tapahtumassa, he kertoivat että eivät missään nimessä laittaisi minua vielä sairaalasta ulos (vaikka fyysisesti olisinkin ehkä ollut jo siinä kunnossa, että olisin ollut valmis kotiutumaan) ja he salaa kuljettivat Danille pienen sängyn huoneeseeni, jotta hän pystyi majoittumaan kanssani samassa huoneessa viikonlopun ylitse. Isäthän eivät oikeasti saisi majoittautua äitipolilla (miten upeasti Poolen sairaala meitä kohtelikaan – shhh!). Näin pystyimme olemaan vauvamme lähellä jatkuvasti, ja tukemaan toinen toisiamme elämämme pahimman viikonlopun ylitse.
Eikä se viikonloppu tosiaan olllut helppo. Vaikka EL alkoi tekemään pieniä liikkeitä uudestaan – pieniä nykäyksiä käsissä, jaloissa, avasi nyrkkiään – me emme saaneet nostaa toivoamme. Ihana naislääkäri, joka oli viikonlopun vuorossa, piti meitä myös koko ajan ajantasalla kertoen, että tuo liike on hyvä merkki, mutta se ei vielä sitä tarkoita että EL olisi tarkoittanut liikauttaa kättä. Liikehän saattoi olla vain spontaani impulssi, hermonykäys, eikä EL:n päättämä liike.
Niin me raahustimme viikonlopun ylitse, ja pelätty maanantai koitti. Niitäkään tunteita ei vaan voi kuvailla. Vaikka minkälaisia ajatuksia pyöri päässä: ehkä tämä oli jonkinsortin rangaistus meille, ehkä EL:n ei ollut tarkoituskaan selvitä, pystyisinkö ikinä toiseen raskauteen jos EL menehtyisi, ja apua, ei kai me oikeasti menetetä meidän vauvaa?

Ja mikä helpotuksen tunne levisi, kun saimme kuulla että EL:n EEG oli parempi kuin aiemmin. Edelleen jotain epänormaaliuksia oli esiintynyt, mutta hän oli niin paljon parempi. Samalla sitä hyvää uutista ei meinannut mitenkään uskoa: oikeastiko, hän selviäisi? Sitä katsoi vauvaansa yhtäkkiä ihan erilaisin silmin: hän ei ollutkaan lähdössä yhtään minnekään, hän oli oikeasti tullut jäädäkseen. Myöhemmin tehtiin MRI, ja se palasi takaisin normaalina. Vielä aivoskannaus näytti, että EL:n aivot olivat rakenteeltaan normaalit, mutta että hän oli kärsinyt verenvuodosta, mutta mikä nyt oli OK.

Tuon kauhean viikonlopun jälkeen EL:n kunnon jojoilu jatkui, mutta ei enää yhtä pahana. Hän vietti 10 päivää intensiivisessä tehohoidossa, sitten muutaman päivän vähemmän intensiivisessä – jolloin hänet oli jo siirretty keskoskaapista normaaliin vauvankehtoon – ja sitten yhtäkkiä hänet siirrettiin tehohoidon ”nurseryn” puolelle, missä hänen tehtävänsä oli vain kasvaa ja kehittyä. Se tarkoitti, ettei hänellä ollut enää hengenvaaraa, että hän oli oikeasti paremmassa kunnossa eikä tarvinnut enää hoitajaa vierelleen 24/7.. Nurseryssä hänen pitäisi vain oppia hengittämään ilman tukihappea, mitä happiviiksien kautta hänelle jatkuvasti syötettiin, oppia syömään itse ja kasvaa.

Suurimman osan sairaala-ajasta elimmekin sitten tuossa pienessä vihreässä huoneessa. Näimme, miten vauvoja tuli ja meni – tunsin kateutta niitä vauvojen äitejä kohtaan, jotka olivat olleet jo nurseryssä kun minä tulin ja lähtivät ennen minua, ja entäs sitten ne vauvaperheet jotka tulivat sinne minun jälkeeni ja lähtivät ennen meitä? Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, silti .. sitä oli vain katkera. EL:llä oli pitkä kausi, jolloin näytti että mitään ei tapahtunut. Hän jatkuvasti tarvitsi lisähappea, ja teimme töitä toukokuusta pitkälle kesäkuuhun että hän oppi syömään rinnasta. Muuten hän sai minun maitoani nenän kautta menevän letkun kautta. Yhdessä vaiheessa hän alkoi kärsiä refluksista – hän ei kestänyt olla mahallaan, itki kipua useasti, ja yritti koko keho jännittyneenä puskea keskivartaloaan ylöspäin. Ja mikä oli kaikkein pelottavinta – hän lopetti silloin tällöin hengittämisen refluksin takia. Sitä saattoi tapahtua muutaman kerran vuorokaudessa, ja minäkin pääsin oman osani siitä todistamaan. Yhtäkkiä EL:n väri vain muuttui kalpean harmahtavan siniseksi (vaikea kuvailla) ja hänessä kiinni olevat monitorit alkoivat huutaa hälytystä. Joskus EL selvisi tilanteesta itse vetäisten henkeä, joskus hän tarvitsi stimulointia ja silloin tällöin happiviiksien lisäksi vielä lisähappea happimaskin kautta. Opin pian itsekin, mitä tehdä – ja joskus en edes tajunnut huutaa apua, kun näin tapahtui, kun olin jo itse liikenteessä pelastaakseni vauvani. Opin seuraamaan myös happitasomonitoria itse, korjaamaan hänen asentoaan sylissäni paremmaksi jos happitasot laskivat (niin, että hänen hengitystiensä olivat auki) ja joskus autoin myös Dania tai Rubya, jos EL:n happiarvot laskivat heidän sylissään.

EL piti käsiään hyvin paljon tiukasti nyrkissä, peukalo kokonaan taivutettuna nyrkin sisälle. Tästä fysioterapeutit huolestuivat – ja se oli myös merkki jonkinlaisesta häiriöstä. Yhtälailla EL:n koko kehon jäykkyys, miten hän piti käsiään tiukasti sivuilla ja ulospäin käännettyinä, eivät olleet hyviä merkkejä.

Mutta pikkuhiljaa EL vain alkoi paranemaan ja kasvamaan. Painon kanssa oli ongelmia, ja ravintoterapeutti kertoikin että EL:lle minun tissimaitoni yksinään ei ollut tarpeeksi. Niinpä maitoani alettiin rikastaa Fortifierilla. Sen avulla hitaasti saimme EL:n painon vihdoin nousemaan. (EL:n ravinnosta aion tehdä kyllä oman postauksensa jossain vaiheessa, siitä nimittäin on paljon asiaa).. Mutta jatkoimme silti tissille harjoittelua, tarkoituksena että jokaisen tissisyötön jälkeen hän sai pullosta fortifierilla vahvistettua tissimaitoani sen verran, mitä hän ei ollut jaksanut tissistä itse imeä.

Ja yhtenä kauniina päivänä EL:llä meni hermo nenäletkuunsa. Hän repäisi sen viisi kertaa putkeen nenästään irti, ja päätimme kokeilla, josko hän sitten olisi valmis pelkästään tissille ja pullolle. Alkoi muutaman tunnin tappelu, jolloin hän ei vaan tissille meinannut ruveta – mutta sitten kun viimein uhkasin, että ellei kahdenkymmenen minuutin sisään ottaisi ruokaansa rinnasta, hän saisi uudestaan nenäletkun. Ja sillä hetkellä EL avasi sitten suunsa ja imi tissiä mukavan puolisentuntia. Eikä hänelle enää ikinä laitettu nenäletkua takaisin.

Ja yhtä yhtäkkisesti hänellä loppui lisähapen tarve. Aivan kuin hän olisi päättänyt, että nyt riitti, tätä sairaalaelämää on nähty ihan tarpeeksi ja nyt oli aika lähteä tarkastamaan se paikka, mitä äiti, isi ja isosisko kutsuu kodiksi. Siitä parin viikon kuluttua olimmekin sitten vihdoin ja viimein kotona.. 70 pitkän päivän jälkeen. Kotona.

Nyt, melkein kaksi kuukautta kotiutumisen jälkeen, EL on kuin normaali kuukauden-parin vanha vauva. Kädet eivät ole enää nyrkissä jatkuvasti ja jäykästi taivutettuna, vaan hän pitää käsiään rentona ja käyttää niitä aivan kuin kuka tahansa toinen vauva, joka ei vielä käsiään ole omikseen tajunnut. Hän on oppinut kannattelemaan itse päätään (vaikka tarvitseekin vielä siihen tukea) ja on oppinut siirtymään kyljeltä kyljelle ja kääntämään masulla ollessaan päätään puolelta toiselle. Hän ei tosiaan ole kuin normaali 4kk vanha vauva – mutta hänen ”korjattu ikänsä” olisikin nyt 2kk, jos hän olisi syntynyt silloin kuin piti. Käymme sairaalalla tarkastuksissa useammin kuin normaalin vauvan kanssa, mutta nyt ei enää ole hänen kuntonsa kanssa ongelmia. Niinkuin sanoin – hän on kuin normaali parin kuukauden ikäinen pikkuvauva.

Meidän pikkuinen ihmeemme.

* * * *

Olen pahoillani postauksen pituudesta ja sen sekaisuudesta. Teki kuitenkin tosi hyvää kirjoittaa tästä – olo on nyt hyvinkin puhdistunut. Ja mitä kaikkea muistinkaan sitten, kun aloin vain naputtaa! Mutta niin, tällaista me kävimme lävitse, ja me kaikki selvittiin. Me selvittiin. On se nykyajan lääketiede ihmeellistä. Olen ikuisesti kiitollinen aivan upealle Poolen sairaalan sairaanhoitotiimille, he tekivät meidän eteensä oikeasti kaikkensa ja se näkyi ja tuntui. Kiitos.

Ponnistellen kohti aurinkoa

On outoa napsia mielialalääkkeitä, eritoten koska olen sen sortin ihminen, joka yrittää välttää kaiken maailman lääkkeitä viimeiseen tippaan asti. Jos tulee päänsärky, yritin ensin miettiä sen syytä – ovatko hartiani jumissa, olenko juonut vettä tarpeeksi? – ja korjata syy ennen seurausta. Ehkäisypillereitäkään en halua kehoni systeemiin tuoda niissä olevien hormonien takia, ja nyt päivittäin nappaan hyvänolon hormonintuotantoon vaikuttavan lääkkeen. Lääkkeitä on minulle masennukseen ennenkin yritetty tarjota, mutta aina olen kieltäytynyt: nyt taas tuntui siltä, että voisi olla järkevää avittaa kehoa pitämään yllä suopeampaa mielialaa ja siten tehdä vauva-arjestani helpompaa.

Asiaahan ei tietysti auta se, että mielialalääkkeet eivät toimi kuin särkylääkkeet ja vaikutus ala puolen tunnin sisällä. Noita nappeja pitää nappaista muutama viikko, ennenkuin ne alkavat auttaa – ja ennen sitä olo voi itseasiassa jopa huonota. Lääkäri varoittelikin minulle, että minulle määrätty lääke todennäköisemmin ensin vahvistaa juuri niitä oireita, mitä vastaan niitä nyt syön. Ja niinpä nämä pari viikkoa ovat menneetkin ahdistuksen kourissa, selittämätöntä paniikkia kokien ja sitten tuli aallonpohja, kun mikään ei tuntunut miltään. Istuin vain sohvalla ja tuijotin mitään näkemättä eteeni, tuntematta sen suuremmin alakuloa kuin pystymättä hymyilemäänkään. EL:ää pystyin toki hoitamaan, siihen ei ikinä missään vaiheessa ole tullut muutosta. Hän on ollut myös se valopilkku, joka on helpoiten saanut minut tuntemaan hyvänolontunnetta – kun hän kovasti yrittää kierähtää sivulle, kannattelee niin upeasti päätään tai vetää kasvoilleen sen vienon hymyn, ei sitä voi olla tuntematta vähintäänkin sitä pientä iloa omasta pienestä. Dan on yrittänyt minua myös piristää näinä vaikeina aikoina, mutta parhaiten hän on auttanut halaamalla ja hiljaisella hyväksynnällä niin, että olen tiennyt joka solulla että ei haittaa, vaikka olen nyt näin. Koska valohan tulee paistamaan myös sinne risukasaan, ja nyt on vain niitä pilvisempiä päiviä.

Nyt kuin turtaan kehoon tunto alkaa palailla hieman nipistellen. Yhtäkkiä huomaan nauravani, kun EL katselee muikeana uutta nukkeaan, ja sitten tajuan tuntevani onnellisuutta kun Dan sulkee minut haliin tullessaan kotiin töistä. Pienen ajanjakson jälkeen, jolloin mikään ei tuntunut miltään, tuntuu yhtäkkiä hyvältä että tunnen ahdistusta tai olo menee itkuiseksi. Entäs se tajunnanräjäyttävä kokemus, kun tajuan onnellisesti laulelevani EL:lle, ja tuntevani koko ruumiillani sellaista onnen lämpöä, kun saan sulkea pikkuisen syliini ja hän rauhoittuu itkustaan äidin antamiin suukkoihin?

Maanantaina tulee kolme viikkoa täyteen lääkkeen aloittamisesta. Kolme viikkoa oli lääkärin antama raja siitä, minkä jälkeen pitäisi alkaa helpottaa. Vielä näin perjantaina monet ihan normaalit asiat, kuten kaupassa käynti, ahdistaa ja tekisi mieli tehdä ostokset nettikaupan kautta tai pyytää tuota elämänkumppania menemään puolesta. Mutta samalla tiedän olevani nyt jo parempi. Ahdistuskohtaukset eivät ole enää samalla tavalla koko maailmaa kaatavia isoja tunnepläjäyksiä, vaan kuin päälle voimakkaasti kaatuvaa laimeaa vettä. Ärsyttävää, toimintaa haittaavaa, mutta ei ylitsepääsemätöntä.

Yhtenä ahdistuksentäyteisenä yönä otin läppärin syliin ja aloitin kirjoittamaan tarinaa. Itsetuhoisesta tytöstä, joka näki lopulta päivänvalon. Vaikka tottakai tytön ajatukset liippasivat hyvin läheltä omassa pääkopassa pyörineitä ajatelmia, niin silti tuntui hyvältä uppoutua ”toisen” ajatusmaailmaan ja ongelmiin ja keskittyä vain tarinaan. Lopulta olo oli puhdistunut. Tästä tunteesta ja muistutuksesta siitä, kuinka tärkeää kirjoittaminen minulle on, syntyi lopulta uusi lemmikkiprojektini Kirjoitushuuma, johon olen jo saanut kolme tärkeää ja rakasta kirjoitushullua ystävääni mukaan. Tarkoituksena on nauttia kirjoittamisen tuomasta innostumisesta ja hyvässä lykyssä myös oppia jotain uutta. Käykää ihmeessä vilkaisemassa, jos novellien etc. pikkukertomuksien lukeminen kiinnostaa, ja hei, ilmoitelkaa jos haluatte tulla tuohon projektiin mukaan yhdeksi kirjoittajaksi, tilaa vielä on!

Ja näin sitä mennään päivä päivältä eteenpäin, uskoen parempaan huomiseen!

Baby blues

Koko sen ajan mitä EL vietti sairaalalla, minä unelmoin ajasta kotona ja oikein naiivisti ajattelin, että saisin oman, rauhallisen ja järkevän itseni takaisin, ilman turhia tunnekuohuja, kunhan vain saisin vauvani kotiin. Saisinhan vihdoin luvan olla onnellinen ja aloittaa sen oikean vauvaperheen arjen armaan britin kanssa. Mutta nyt, kun hän rauhallisesti nukkuu kehdossaan, minä katselen kämppää. Pyykit on pyykkäämättä. Tiskit tiskaamatta. Lattiakin pitäisi imuroida. Uunikin on sisältä likainen, entäs ruokaostosten tekeminen, niin ja pitäisihän sitä kokatakin? Niin, ja tissitkin pitäisi taas lypsämällä tyhjentää, ettei vain maidontuotanto lopu turhan aikaisin.  Sehän se vasta katastrofi olisikin, kun EL on vain tissimaidolla. Kouluhommista taas puhumattakaan.

Järkevään priorisointiin kykenevänä ymmärrän, että tärkeimpänä tulee vauvan hyvinvointi (hän on syötetty, puhdas, ja nukkuu tyytyväisesti. Työ hyvin tehty), sen jälkeen oma ja puolison hyvinvointi jaetulla kakkossijalla. Tätä kautta hyvin tiedän, että tiskeillä ei ole väliä, tai likaisella uunilla, kunhan vauvan asiat ovat puhtaat ja omakin hygienia kunnossa. Mutta sitten tulee tämä tunnereaktiopuoli, jota voisi kutsua myös äitiyshulluudeksi. Tämä puoli minussa kysyy ”Onko tämä kämppä vauvani arvoinen?”. Vastaus siihen on välittömästi ei. Jotta olisin hyvä äiti vauvalleni, tämä äitimaanikko vaatii että tiskit on tiskattu, eikä vain keittiö vaan koko kämppä kiiltävän puhdas.

Mutta olisihan se turhankin helppoa, jos kaikki olisi vain kiinni siististä kämpästä ja valmiiksi tehdystä ruoasta. Niihinhän saisi helposti apua, porukalla vain koko kämppä kiiltäväksi ja jääkaappi ja pakastin täyteen valmiiksi tehtyjä ruoka-annoksia. Koska vaikka noin kävisi, niin tiedän tasan tarkkaan, että silti istuisin tässä valkoisella kangassohvalla mieli alhaalla, murehtien, märehtien ja huokaillen. Kun aina sitä tämä mieli löytää sen seuraavan kohteen, sen seuraavan huolen. Voiko vauvani hyvin, kasvaako ja kehittyykö hän niin kuin pitää, riittääkö maito, olenko hyvä äiti, hyväksytäänkö minut, olenko tehnyt jonkun virheen jossain, rakastaako Dan minua enää, rakastaahan hän huomennakin vaikka mä nalkuttaisin jostain, entäs raha-asiat, tilavamman asunnon etsiminen, epävarma tulevaisuus, tekemättömät koulutyöt, laskut, se ja tuo ja se?

Heräsin juuri miettimään, että milloin viimeksi olen nauranut oikein kunnolla? On pelottavaa yrittää muistella moista. Missä ovat minun pitelemättömät naurukohtaukset? Kikattanut olen, nyt muistan. EL:n hulppeille ilmeille, äännähdyksille. Jo sairaalassa. Oli jotenkin hullunkurista kaikkien piippaavien laitteiden ja muiden huolestuneiden äitien seassa alkaa kikattamaan, kun EL natusti nänniä ja veti kasvoilleen ihan ihmevirneen. Mutta ei se ennen näin vaikeaa ollut. Ainahan minä olen hymyillyt. Ainahan minä olen nauranut, löytänyt jotain positiivista. Ja joskus kun on sitten olo ollut parempi ja hymy irronnut helpommin, on ollut melkein järkyttävääkin kuulla Danilta, kuinka on ihanaa nähdä minut hymyilemässä. Oikeaa hymyä. Ihan niinkuin siitä olisi tullut jokin katoamaisillaan oleva luonnonvara.

Baby bluesista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, löytyy paljon tietoa internetistä. En ole ongelmani kanssa yksin. Moni nainen kokee mielensä alhaiseksi synnytyksen jälkeen, joskus jopa ennen sitä. Onhan raskaus iso muutos keholle, ja vauvan ilmestyttyä maailmaan on se oma järisyttävä tapahtumansa, joka vetää arjen hetkessä erilaiseksi. Vaikka kuinka siihen olisi omasta mielestään valmistautunut jo kuukausien ajan, niin ei sitä silti siihen kaikkeen ole kuitenkaan valmis. Jo pelkästään väsymys vetää pinnan kireälle, unohtamatta ollenkaan mysteeristen hormonien vaikutusta. Ah, ne hormonit. Useimmiten tämä nykyään hyvin tunnistettu tila menee nopeasti ohi, parista päivästä pariin viikkoon ilman sen kummempaa apua tai tukea, mutta sitten joskus se taas äityy pahaksikin, ja sitä tarvitsee apua selvitäkseen. Joskus äiti vaipuu ja saa psykoottisia oireita, joskus masennus vaan muuttuu vakavaksi. Niinkuin minulla.

Olen ollut erittäin herkkä pienillekin asioille, jo aivan pikkiriikkinen vastoinkäyminen on voinut vetää minut kiukun valtaan, itkukohtauksen partaalle tai kauhean ahdistuneeksi. Jo joku puolittainen kommentti, Danin väärin asettelema sananen lauseessa, ja meikä huomaa mököttävänsä kuin mikäkin pahainen teini. Ja pahinta on ollut, että en yksinkertaisesti mahda sille mitään. Vaikka tunnekuohun aikana tietäisin tasan tarkkaan rationaalisesti olevani ihan hupsu kun moisesta mökötän, niin en saa silti itseäni rauhoittumaan. Ja koska Danillakin riittää tuota temperamenttia eikä hänkään väsyneenä jaksa kaikkea kärsivällisesti vain ottaa vastaan, on meillä ollut mitä ”hauskempia” kiistan aiheita. Kuten sukkaparista, jonka hän käytön jälkeen heitti pesuhuoneen suuntaan, eikä vienyt pesukoriin. Tai kun hän halusi ensimmäistä kertaa lähteä kaksistaan EL:n kanssa kaupungille, ajatuksena että minä saisin nukkua ja hän saisi omaa laatuaikaa tyttärensä kanssa – minä suutuin. Koska tää babyblueshirviö aatteli, että hän ei halua minun seuraa, haluaa päästä minusta eroon hetkeksi eikä mitään muuta! Niin, ja entäs jos missaisin jonkun EL:n ekan kerran, kuten ensimmäisen bussimatkan (oi, tälle itkin vuolaasti ja koko kroppa tärisi ahdistuksesta, kun luulin Danin ottaneen EL:n kanssa bussin kaupunkiin ilman minua)..

Ja entä, jos Dan ei maltakaan osoittaa hellyyttä juuri silloin kuin tämä äitimonsteri sitä haluaisi ja kaipaisi? Huhhuijaa, sanonpa vaan niille reaktioille! Enpä ole ylpeä sanoessani, että parhaimmillani olen loukkaantunut, nälväissyt jotain tosi järkevää joka alkaa sanoilla ”sä et enää ikinä” ja lopulta huutanut naama punaisena jotain siansaksaa, joka olevinaan on jotain järkevää just silloin. Niinpä niin. Kylläpä minunkin tekisi mieli ottaa itseäni nälvinyt ja raivoava kumppani kainaloon hellittäväksi.

Ja sitten ihan tyhjästä ilmestyneet ahdistuskohtaukset sekä kontrolloimattomat ajatukset, jopa niinkin synkkiä kuin itsemurha-ajatuksia (miten ja milloin sen tekisin, ja miten kaikille olisi vain parempi jos katoaisin täältä; Dan on helkkarin hyvä isä ja hänenkin olisi helpompi jos minä en olisi mököttämässä/nalkuttamassa tyhjänpäiväisistä asioista.. Ei, hän ei ole ikinä sanonut näin, ja on ollut syvästi järkyttynyt kun olen kertonut näistä mietteistäni. Tiedoksi vain ettei kenellekään jää epäselväksi!).. Tai ajatukset siitä, miten EL tipahtaisi käsistäni. Ikinähän en häntä vahingoittaisi, tai itselleni tekisi mitään. Mutta ajatusprosessi on siellä, vaikka se tekoihin asti ei menisikään. Joskus katselen EL:ää ja mietin, että tunnenko häntä kohtaan niinkuin pitää, onko tunnesidos niin vahva kuin pitäisi.. Olenko tarpeeksi hyvä, ja entä jos teen jonkun virheen joka vahingoittaa häntä ja hänen tulevaisuuttaan? Onhan vanhemmuudessa ihan järisyttävä vastuu. Ja sitten tunnen huonoa omatuntoa, kun tämä kerran elämässä tapahtuva EL:n vauva-aika vain lipuu ohitse minun märehtiessä jotain, osaamatta nauttia kaikesta ”oikealla” tavalla, osaamatta pysähtyä ja vaan.. nauttia. Välittämättä kaikista tekemättömistä töistä ja vaan olla vauvan kanssa, muistaen tässä ja nyt, muistaen tämä onni mitä on kun vauva on tässä terveenä ja hyvinvoivana eikä enää sairaalalla.

Niin, ja puhumattakaan siitä, millaiset paineet äitinä olosta jo ilman sairaalajaksojakin on: sitä kelaa mielessään kaikki mahdolliset tekonsa, pohtii toimiiko oikein, onko jossain tehnyt virheen, miettii kaikkia tekojaan jo raskausaikana ja nyt ja niiden seurauksia.. Tiedän ”normaalien vauvojen” äitejä, jotka vähän väliä tarkistavat hengittäähän heidän pieni vielä, ja eivät uskalla antaa lattialle tipahtanutta tuttia takaisin vauvalle ennenkuin se on käynyt pöpöjen tappoprosessin lävitse. Lisää siihen sitten se, että vauva voi huonosti pitkän aikaa. Kaikki huolet vielä moninkertaistuvat ja vahvistuvat. Tunnen syyllisyyttä siitäkin, jos EL on hereillä sylissäni ja haluan ihan välttämättä tehdä jotain muuta kuin juuri sillä hetkellä olla aktiivisesti hänen kanssaan, stimuloida häntä, hymyillä hänelle, tehdä sitä ja tätä hänen kanssaan.. Minkään muunhan ei pitäisi olla tärkeämpää? Onko esimerkiksi nyt sitten minun syy, että EL on vielä niin kovin vakava eikä ole oppinut hymyilemään?

Minun masennukseni syvyyteen tottakai vaikuttaa kaikki se, mitä tapahtui. Kuinka herkillä olin jo raskausaikana, kuinka syvästi haavoitti kun kaikki ei mennytkään niinkuin piti ja Dan ei päässyt Suomessa käymään ennenkuin muutin tänne. Kuinka synnytys meni – kuinka voimaton olin, kuinka koen että se ei ollut millään lailla minun ”ansio”, makasinhan vain reporankana operaatiopöydällä.. (Kun minua onniteltiin hyvin menneestä synnytyksestä, mä vieläkin joskus vastaan että enhän minä tehnyt mitään.) Kuinka selvisi, että syy miksi EL voi huonosti, oli minun ”toimimaton kehoni” – kuinka istukkaan oli tullut pienehkö häiriö, ja oli alkanut imemään tyttärestämme veret aiheuttaen hänelle erittäin vakavan anemian (engl. wikipedia) – ja jos hän ei olisi syntynyt silloin kun hän syntyi, hän olisi kuollut kohtuuni. Kuulin nimittäin sairaalalla, miten yleisemmin tämän häiriön tapahtuessa käy niin, että vauvat syntyvät kuolleena: meillä kävi siis onnenpotku, että lapsivedet vain tulivat ja siten EL syntyi ja pelastui. Sitten kaikki se sairaala-aika, kuinka olimme vähällä menettää tyttäremme pariin otteeseen, kuinka hän kehittyi, parani ja otti taas takapakkia, ja kuinka tunsin olevani yksin kaiken tämän keskellä (vaikka tosiasiassa en ollut). Dan ei itse voinut tuona ajanjaksona myöskään hyvin, ja hänen oli ahdistukseltaan vaikea tulla sairaalalle. Tuona aikana pidin siis koossa miestäni; pidin huolta hänestä, Rubysta ja vain paria hassua päivää lukuunottamatta olin joka päivä sairaalalla EL:n luona, ja pysyin siellä niin kauan kuin vain kykenin. Surkuttelulistaani voisin lisätä tietysti myös sen todellisuuden, kuinka täällä Englanninmaalla olen ilman omia vanhempiani ja siskoja sekä muuta aivan lähintä lähipiiriäni ja siten heidän käsinkosketeltavaa tukea – vaikka he Skypen ja puhelimen päässä ovatkin. Mutta miten he/te voitte auttaa, jos minä välttelen skypeä tai en ole nostanut sitä luuria? (Näin ollen, miten tärkeää olikaan, että äiti tuli käymään täällä toukokuun lopussa, kun EL oli vielä sairaalalla… Unohtamatta ollenkaan sitä upeaa tuen määrää, mitä Danin puolen suku on tarjonnut.) Niin, tai sitä, että eräs parhaimmista ystävistäni menehtyi tänä aikana, ilman että minä pääsin häntä näkemään ennen, en päässyt tekemään saattohoitoa tai paijaamaan ennen lähtöä.. Kyllä, karvainen perheenjäsen, hyvä ystäväni, ensimmäinen (ja ainut) koirani kuoli Suomessa samana päivänä kun EL pääsi kotiin sairaalasta. Minä en käsitellyt näitä asioita kunnolla kenenkään kanssa, sulkeuduinkin vähän, huusin vain ahdistustani aika ajoin Danille, käyttäytyen kuin mikäkin tantta, ja onpa sitten yllättävää, että nyt kun sitten kaikki on hyvin ja on aika rentoutua.. Kaikki läsähtää käsiin, kupla puhjennut, ja masennus on käsissä. Aika käsitellä nämä ongelmat, ei enää maton alle piiloon pyyhkäisyä, ei enää olankohautuksella ”johtuu siitä että”, vaan oikeasti paneutumista asiaan.

Ja askel se on tämäkin, asiasta kirjoittaminen niinkuin se on. Puhdistavaa, terapeuttista ja pelottavaa.

NHS ei muuten jätä pulaan. Pieni maininta olostani health visitorille (”neuvolatädille” joka visiteeraa vauvan kotiintulon jälkeen täällä kotosalla, ja joka on meillä käynyt viikoittain EL:n takia) ja hän täytätytti elämäni kolmannen masennuskartoituslomakkeen (jep, vakavasti masentunut) ja nyt on järjestynyt ja järjestymässä minulle yksilöterapia, ryhmäterapia, kotiin järjestyvä apu siihen koulutetulta toiselta äidiltä niin että minä voin kerran viikossa keskittyä vaikka vain ruokaostoksiin, kuin myös juttelukerrat kätilön kanssa synnytyksestä ja raskausajastani sekä mielialalääkitys, jota imettäväkin äiti voi ottaa. Niin, ja tämä health visitor jatkaa viikottaisia vierailujaan, ihan minunkin takiani. Olen mykistynyt hyvällä tavalla kaikesta tästä avusta, ja vaikuttunut. Hyvä NHS. Niin, ja mainitsemisen arvoista on, että yksilöterapia alkaa siis täällä kotosalla, ei siis tule niin helposti peruttua terapiakertaa kun kerran toinen tulee tänne kotiin eikä vauvan kanssa tarvitse hötkytä itse minnekään.. Vau?

Niin että minähän selviän tästä.

Sellaista. Toivottavasti keneltäkään ei mennyt kahvit väärään kurkkuun tai tutut tunne turhaan huonoa omatuntoa. Miten te olisitte voineet tietää, miten voin, jos en teille kerro?
Onpa muuten vaikeaa painaa tuota ”Julkaise”-namiskaa. Mähän tässä avoimesti myönnän olevani heikko ja mieleltäni vähän kipiä nyt. Pelottaa suorastaan, että joku tulee sanomaan että oot paha äiti kun tunnet noin, oot vaaraksi lapsellesi kun et ole onnistunut pitämään itseäsi koossa. Vaikka hyvin tiedän itse, kuten health visitorit ja esimerkiksi Dan, että näin ei ole. Voin vain huonosti. Mutta niinkuin hyvä ystäväni kerran sanoi, mielen kipu on vaikeampi myöntää ja esitellä kuin esimerkiksi poikki mennyt käsi. Katkenneet luut ovat silmin nähtävissä, mielen sairaudet taas oma, liian usein piilotettu lukunsa. On hyvä nostaa näitä asioita pinnalle.. Ja minustahan on siihen! Nyt tää lähtee julkiseksi, kolme, kaksi, yksi, HEP !

Ultra raskausviikolla 32.

Viikkoa ennen kuin maailmassani räjähti, tapahtui pieni ennakoiva jyrähdys. Silloin sitä ei vielä tajunnut, mutta asiat olisivat voineet mennä hyvin eri tavalla kuin mitä ne lopulta menivät, jos tuolloin olisi käynyt toisin kuin mitä kävi…

Perjantaina 12. huhtikuuta minulla oli viimein ensimmäinen ultra Englannissa, kaikkien NHS – rekisteröinti- ja muiden hankaluusten jälkeen. Edellinen ultrahan oli tapahtunut raskausviikolla 20 Suomessa, ja kun viimein mahani kanssa ujuttauduin tutkimuspöydälle, huideltiin jo raskausviikolla 32. Olimme odottaneet innolla tuota päivää, ja sydämeni jyskytteli silloin nopeasti jännityksestä. Miltä vauvani näyttäisi nyt, olihan sillä kaikki OK, miltähän Danin naama näyttää kun hän näkee jälkikasvunsa ensimmäistä kertaa ruudulla? Aika tuntui suorastaan matelevan odotusaulassa ollessamme, mutta pöydällä maatessa se tietysti juoksi turhankin nopeasti. Eikä järkytys auttanut siinä ollenkaan, sillä se sumensi asioita ja järjenjuoksua.

Ruudulle piirtyi kuva pienestä mutta hyvinkin pyöreästä vauvasta. Puristin Danin sormia onnellisena; tunsin niin suurta iloa koko tilanteesta: me kolme yhdessä, minä ja Dan katselemassa vauvan liikehdintää. Danista näki, kuinka hän taisteli pitääkseen naamansa peruslukemilla nähdessään ruudulla pienen perheenjäsenemme. Ultrakuvat ottanut hoitaja toimi koko ajan todella tahdikkaasti ja valitsi kaikki sanansa hyvinkin huolellisesti niin, ettei vaan paljastaisi vauvelin sukupuolta.

Mutta pian tajusin, että jotain saattoi olla vialla. Hoitajan mittaillessa vauvan pituuksia ja leveyksiä minä tarkkailin masiinan heittämiä mitta-arvoja. Jokaisen mittauksen jälkeenhän aparaatti heittää raskausviikkoarvion – esimerkiksi pään mittauksen jälkeen kone sanoo, kuinka monella raskausviikolla sen ja sen kokoinen pää keskimäärin olisi. Luvut olivat pöyristyttäviä – vauvamme pään koko vastasi raskausviikon 40 kokoista päätä, keskikeho raskausviikkoa 36, ja vain jalat olivat keskimäärin oikean kokoisia raskausviikkoihin nähden (32). Kun kysyin hoitajalta näistä tuloksista, hän sanoi olleensa yllättynyt vauvan kehonnesteen (fluids) määrästä, mutta että lääkäri katsoisi ultrakuvat lävitse ja keskustelisi tuloksista meidän kanssamme pian.

Sekavassa tunnelmassa palasimme odotusaulaan. Minä itkin jo Danin kainalossa, ollen aivan varma että olen epäonnistunut raskausdiabeetikkona tehden vauvasta aivan liian suuren ja että hän saisi komplikaatioita; Dan yritti lohduttaa ja vakuuttaa että olen tehnyt kaikkeni, ja kehotti olemaan huolehtimatta liikoja ennenkuin tietäisimme enemmän. Silmät kyynelissä taapersin sitten Danin perässä lääkäriä näkemään, kun hän oli valmis ottamaan meidät vastaan. Naislääkäri vaikutti hyvin rauhalliselta, ja hän vakuuttikin että ei ollut mitään syytä huoleen: vauva oli vain normaalia isompi diabeteksestani johtuen ja että kehon nesteet johtuivat siitä, ja että nyt ei ollut oikeastaan muuta tehtävissä kuin tarkkailla vauvan kehitystä. Hän käski varata uuden ultra-ajan kahden viikon päähän, jonka jälkeen katsottaisiin vauvan kasvukehitystä ja tehtäisiin hoitopäätöksiä sen perusteella – pitäisikö laskettua aikaa aikaistaa ennestään, vai olisiko jotain muuta tehtävissä? Lääkäri pyysi moneen otteeseen etten huolehtisi liikoja, ja että seuraavan ultran jälkeen tietäisimme enemmän.

Näin tämän jälkeen vielä diabeetikkohoitajat, jotka kyselivät ruokavaliostani, katsoivat sokerinmittauslaitteeni muistin lävitse ja vertasivat niitä tuloksia sokeripäiväkirjani merkintöihin ja olivat yllättyneitä erittäin hyvistä arvoista. Tämä ei kuitenkaan hirveästi lohduttanut, ja itkin Danin olkapäätä vasten kotimatkalla bussissa. Pelkäsin niin vauvan puolesta. Kotiin päästyä menin suoraan makuuhuoneeseen ja nukahdin Danin lohduttavaan syleilyyn.

Näin kävi 12. huhtikuuta, emmekä tienneet vielä totuutta. Mitä tuolloin olisi pitänyt tapahtua, selviää sitten myöhemmissä postauksissa..

Toukokuuvauva!

Blogihiljaisuuden aikana olen omasta mielestäni ollut kovinkin kiireinen, vaikka itseasiassa sohva on ollut valtakuntani ydin. Pääasiallisesti aika on kulunut tv-ohjelmia kuten NCIS:iä tuijotellessa ja räkäistä nenää tyhjentäessä, ja samalla on yritetty räpeltää tehdä kouluhommia kuin myös nähdä kavereitakin. Yhtenä iltana kokoonnuttiin Suomi-poppoolla meille ja tehtiin porkkanakakkua, ja olen valtaisan mahani kanssa liikahtanut myös Lauran kanssa kahville kaupunkiin. Olin monta kertaa miettinyt että tämä kahvila näyttää ulkoapäin jotenkin erittäin kutsuvalta, ja käytiin se sitten tsekkaamassa – ja tykättiin! Kaikkein parhaiten jäi mieleen peileihin kirjoitetut ”Minä rakastan sinua” – lukuisilla eri kielillä kuin myös jättimäiset sipulit, joita kahvilassa myös myytiin. Siis. Jättimäiset!

Vauvamasukin kasvaa vaan, ja vauvan liikkeet alkavat tuntua ihan eri tavalla kun taas aiemmin. Vauvan möyrinnät ja asennonvaihtelut on ulkoakin päin nähtävissä, ja niin Dan kuin kaveritkin ovat päässeet kättä pitämään ”vauvan päällä” masupeitteen lävitse, kun vauva on selkeästi nojaillut vatsaa vasten. Ja päivä päivältä mä tunnen paremmin missä kohti vauva milläkin hetkellä on. Vauva ei tosiaan enää ole mikään pieni kutittelija vatsan pohjalla…

happiness

Eilen oli diabeteslääkäri. Ensinnäkin lääkäri oli hyvinkin vaikuttunut hyvistä sokeriarvoistani, ja helpotti suunnattomasti oloani kertomalla että todennäköisesti vauvalla ei tule olemaan mitään komplikaatioita miun diabeteksen takia jos vain arvot pysyvät näin hyvinä. Mutta varotoimena tulen kuitenkin synnyttämään Poolen Hospitalissa, koska siellä on paremmat valmiudet jos jotain menee pieleen. Tämä sama lääkäri tulee nyt tarkkailemaan olojani loppuraskauden ajan kuin myös tarkastaa minun ja vauvan tilanteen myös synnytyksen jälkeen. Lisäksi hän varmisti uudestaan että olen tietoinen raskausdiabeteksen vaaroista: jos en huolehdi tarpeeksi hyvin itsestäni diabeteksen suhteen, on minulla suurempi vaara pitää tämä upea sairaus raskauden jälkeenkin, kuin myös että vauvasta tulee suurikokoinen ja saa komplikaatioita kuten yliaktiivisen haiman tai että hänen keuhkonsa eivät ole täysin kehittyneet.

Hän oli myös kovin yllättynyt siitä että olen tiennyt raskausajan diabeteksestani niin aikaisesta vaiheesta asti kuin raskausviikolta 8. Yleensähän sokerirasitustesti tehdään raskausviikon 20 tienoilla, kun taas minä olin tässäkin asiassa erikoistapaus. Ensimmäisellä neuvolakerrallanihan pissanäytteestäni paljastui glukoosia, mikä on toimimattoman haiman merkki. Tästä ja perhehistoriastani (äidilläni ja äidinäidilläni diabetes, äidilläni alkoi raskausajan diabeteksesta) johtuen pääsin sokerirasitustestiin välittömästi, ja arvot paljastivat diabeteksen. Englantilääkärin mukaan tämä toisaalta oli hyvä, mutta toisaalta huono – hän katsoi minua suklaanruskeilla silmillään ja sanoi pehmeästi, että tietoisuus on varmasti johtanut myös turhaan panikointiin ja stressaamiseen. En voinut kuin hymyillä. Niin totta.
Mutta toisaalta – jos en olisi tiennyt, olisin mättänyt tosi paljon suklaata, ja esim. Ben & Jerrys jäätelöä kuin Aino-jäätelöäkin, mitä on hirveästi tehnyt mieli koko raskauden ajan; ja nyt olen onnistunut pitämään huolta itsestäni ja vauvasta sen verran, että ainakin rakenneultraan mennessä kaikki oli hyvin.

Onko vauvalla edelleen kaikki hyvin? Se selviää ensi perjantain ultrassa!

Saatiin myös uudet ohjeet sokerinmittaukseen. Kun Suomessa neuvottiin ottamaan sokeriarvot aina tunti ruokailun jälkeen, täällä neuvo on kahden tunnin jälkeen. Suomessa sanottiin että sokeriarvo on hyvä jos se tunti ruokailun jälkeen on alle 7.8 mmol, niin Englannissa arvo on hyvä jos se on alle 7.5 mmol kahden tunnin jälkeen. Eli arvoni ovat loistavat, koska keskimäärin ne ovat aina olleet 4-6 välillä tunnin päästä ruokailusta.

aita

Sain myös uutta ajateltavaa. Opin nimittäin eilen että raskausajan diabeteksen takia synnytys tullaan käynnistämään kahta viikkoa ennen laskettua aikaa – raskausviikolla 38. Ajatukseni kesäkuun vauvasta vaihtui siis täysin toukokuuvauvaan.. Jos vaan saan pidettyä hänet kohtuni lämmöissä niinkin pitkään, hän tulee siis syntymään joskus 22. ja 29. päivän toukokuuta välillä: ei 5. kesäkuuta.

Eli pikkasen päältä kuusi viikkoa ja sitten se on menoa!

Kun tarvitset apua..

Joskus sitä ei jaksa kuin ihmetellä että tekeekö itse asioista vaikeita, vai ovatko ne ihan oikeasti sitä. Minä en haluaisi vaikuttaa miltään urputtajalta, mutta päätin kuitenkin tehdä postauksen tästä aiheesta ihan vain siksi, että näinkin voi oikeasti käydä. Varautukaa. Tietäkää. Oppikaa.

Alkuviikon ihme

Alkuviikon ihme

Satuin tosiaan tulemaan kipeäksi vielä ennenkuin saimme rekisteröitymisprosessin terveyskeskukselle loppuun, ja avun saanti meinasi sen vuoksi olla tosi vaikeata – kun ei ollut tietokannoissa merkintää meikäläisestä, ei kukaan meinannut huolia minua potilaakseen. Ei, vaikka varmasti puhelimessa mainitsin raskaudesta, pissatulehduksen ja muista flunssan oireista, mitkä NHS Directin terveyskyselyn mukaan kertoo että pitäisi nähdä lääkäri kahden tunnin sisään oireiden alkamisesta. Minä olin tyhmyyksissäni odottanut jo edellisillasta, jolloin oireet alkoivat, ja aloin huolehtia itseäni lääkäriin vasta seuraavana päivänä.

Aamulla soitin Bournemouthin yliopiston terveyskeskukseen, sillä ajattelin olevani sentään sinne vielä rekisteröitynyt vaihtovuoteni perusteella. Kerroin heille olevani opiskelija, mutta jätin tarkemmin mainitsematta että minkä opinahjon (yliopiston terveyskeskus huolii vain opiskelijoita), sillä pelkäsin silloin jo tulevani hylätyksi. Kun he kuulivat oireistani ja eritoten raskaudesta, he sanoivat että minun pitää nähdä lääkäri heidän toisella klinikallaan, Talbot Medical Centerillä. Yliopiston terveyskeskuksen ohjeiden mukaan minun ei tarvitsisi varata Talbotille erikseen aikaa, vaan riittää että kävelen sinne sisään kolmesta viiteen välillä, jolloin he hoitavat hätätapauksia (emergency appointments). Jäin toiveikkaana odottamaan sitä. Kun Dan sitten töiltään ehti lounasaikaan mennä meidän tulevalle omalle terveyskeskukselle hoitamaan rekisteröintiä, pyysin että hän kysyisi jos minä pääsisinkin suoraan omalle lääkärille: olisihan se hyvä, että kaikki tapahtuisi omalla lääkärillä eikä varmasti tulisi mitään paperisotasekaannuksia!

No, rekisteröityminen kaatui heti siihen, että minä en ollut paikalla, sillä he vaativat molempia osapuolia tulemaan henkilökohtaisesti paikan päälle – mikä oli vastauksena yllätys, sillä aiemmin rekisteröidessäni meitä Alma Medical Centerille onnistuin tekemään paperityöt myös Danin puolesta, joka silloin oli töissä. Ja ei, he eivät voi antaa minulle lääkärinaikaa ennenkuin olen rekisteröitynyt, ja vaikka tulisin heti rekisteröitymään, niin silti he eivät pysty antamaan minulle lääkärinaikaa samalle päivälle.

Tämä vastaus oli iso isku vastoin kasvoja – mitä, enkö ole edes ihminen, eivätkö he tajua että minulla on huono olla ja olen huolissani vauvasta?

Järkytyksessäni aloin epäilemään, josko edes Talbot Medical Centre ottaa minua oikeasti potilaana vastaan… Enhän enää ollut Bournemouthin yliopiston opiskelija. Niinpä soitin sinne välttyäkseni turhalta reissulta. Kerroin, että olen entinen yliopiston opiskelija ja raskaana, tullut maahan takaisin vasta hetki sitten joten rekisteröityminen oman postikoodin terveyskeskukselle on vielä kesken, jolloin minun periaatteessa pitäisi vielä olla kirjoilla heillä ja kerroin oireista ja saamistani ohjeista yliopiston terveyskeskukselta. Mukavalta kuulostava vastaanottovirkailija kyseli minun tiedot, tarkisti löydynkö tietokannasta ja tadaa! Minua ei sieltä löytynyt. Eivät voi ottaa minua vastaan, ei edes noille hätätapausajoille. Tunnekuohultani osasin vain ajatella että hyvä etten mennyt sinne paikan päälle, sillä sama vastaus minua silloinkin olisi todennäköisesti odottanut – tokihan he olisivat ottaneet tietoni ylös vastaanottotiskillä ja nähneet, että eihän tämä neito enää ole heillä rekisterissä. Danin mukaan terveyskeskukset tyhjentävät rekisteristään aika ajoin potilaat, jotka eivät ole käyttäneet terveyskeskuksen palveluita ihan vain väärinkäytösten välttämiseksi.

Siinä sitä sitten oltiin, terveyskeskusten hylkäämänä, ja kipeänä.
Dan käski soittaa NHS Directiin ja kysyä sieltä apua, että mitä tehdä. Pienen infoiskun jälkeen puheluun vastasi välittömästi intialainen mies, joka jutteli minulle kuin ihmiselle heti alusta asti, kysellen tietoni ja oikeasti kuunnellen oireeni. Pelkästään se, että hänestä huokui puhelinlinjojen välityksellä sellainen inhimillinen kohtaaminen, lämmitti minua sisältä päin. Hän oli päivän ensimmäinen terveysammattilainen, joka oikeasti auttoi minua. Hän sanoi minulle, että nyt unohdetaan kaikki muut oireet, kaikkein tärkeintä on hoitaa kuntoon tämä pissatulehdus nyt kun kerran olen raskaana. Hän kertoi, että Wimbornessa on walk-in sairaala, joka on kaikille avoinna eivätkä he katso sitä, minne on rekisteröitynyt. Se on kuitenkin kaukana meikäläisestä, jonka hän itsekin tajusi, ja kertoi että seuraava vaihtoehtoni on odottaa että terveyskeskukset sulkevat ovensa kello 18:30 ja soittaa sitten out of hours surgeryyn eli päivystykseen, josta saa taas koko alueen poppoo apua katsomatta jälleen sitä, minne on rekisteröitynyt.

Joten, ei kun odottamaan. 18:30 tänne saapuivat huolestuneet appivanhempani autonsa kera, valmiina kuskaamaan minut minne tahansa missä päivystys tänään olisi. Ensin katselin oman terveyskeskuksen ohjeita päivystysajalle, mutta heidän puhelinnumerossaan kyseltäisiin jälleen minne on rekisteröitynyt ja kuka on lääkärini, joten Danin äiti neuvoi soittamaan uudestaan NHS Directille ja varmistamaan, että voimme mennä suoraan Royal Bournemouth Hospitaliin päivystykseen. Soitin, juttelin taas eri miehelle, hän kyseli samat tiedot kuin edellinen ja kertoi, että tekee minusta lähetteen päivystykseen, josta minulle soitettaisiin tunnin sisällä. Sen varalta jos puhelua ei kuuluisi, hän antoi minulle päivystyksen puhelinnumeron. Oloni alkoi tässä vaiheessa olla jo kovin epävarma tätä systeemiä kohtaan – onko oikeasti näin, että koko päivän joudun vain odottelemaan enkä lopulta sitten ehkä saisikaan apua? Ja hävetti, kun appivanhemmat olivat tulleet varta vasten tänne ja nyt ei ollutkaan heti selvää, mistä sitä apua voisi saada (he kyllä sanoivat heti että höpsistä, eihän se ole minun vika että homma toimii näin).

Viidentoista minuutin sisään puhelin soi, naikkonen tarkisti minun tiedot ja sain ajan heti 20 minuutin päähän sairaalaan. Siellä minua odotti pissanäytepurkki, ja sitten minua näki 32 viikolla raskaana oleva erittäin mukava lääkärinainen, joka määräsi antibioottikuurin. Parissa minuutissa homma oli ohi, ja minä helpottunut. Odotus oli ohi. Vauvalla kaikki hyvin, ja minulla pian taas kaikki hyvin.

kevat

Seuraavana päivänä kävelin Danin kanssa omalle terveyskeskukselle ja opin uuden asian tästä brittiläisestä paperisotamaailmasta: jokaisella terveyskeskuksella voi tosiaan olla omat vaatimuksensa rekisteröitymisprosessiin. Kun Alma Medical Centerille riitti kaikki se paperisälä rekisteröitymislomakkeista terveystietolomakkeisiin, kuvallisiin henkkareihin ja osoitteen todistukseen esim. laskun muodossa, Panton Practise vaati tämän lisäksi pissanäytteen antamista ja heidän isolle aparaatille nousemista, mikä mittasi niin pituutesi, painosi kuin verenpaineesi. Kyseisen laitteen mukaan minulle on tullut sentti lisää pituutta sitten lukioaikojen, ja kaksi ja puoli kiloa lisää painoa reilussa kuukaudessa. Jos se painolukema oli virheetön, niin enpä ole ikinä ennen ollut näin painava; erittäin jännä ja naisen mieltä hyvinkin askarrattuva ajatus. Mutta, nyt mennäänkin jo raskausviikolla 28, vauvalla vauvakirjojen mukaan voi olla painoa itsessään jo kilon verran plus lapsivedet ja muut.. Ja nämä tynnyrit, joita rinnoiksikin kutsutaan, eivät kaikessa tässä kasvurytinässään voi tehdä muuta kuin lisätä meikäläisen kokonaispainoa! Että.. Näillä mennään – ja usko tai älä, ylpeästi!

palmu

Mainitsemani NHS Directin terveyskyselyn linkki: kätevä, kerrot systeemille mitä oireita sinulla on, se kertoo tilanteen vakavuuden ja tarvitseeko esim. nähdä lääkäriä ja jos, niin miten nopeasti. Ymmärtääkseni eritoten päivystysaikaan tehty terveyskysely vakavista oireista antaa mahdollisuuden siihen, että NHS Direct soittaa suoraan sinulle järjestääkseen sinulle apua.
Toimii tosiaan vain brittimaassa.

Mitä tästä kaikesta siis opimme? Jos et ole rekisteröitynyt terveyskeskukselle, soita suoraan NHS Directille (tai hätänumeroon tietysti, riippuen tilanteen vakavuudesta). Älä turhaan kuluta aikaa soittelemalla eri terveyskeskusten väliä. Toimimalla näin saat varmemmin tarvitsemaasi apua.

Ei aina voi onnistua, ei edes joka kerta..

Kevättä 2013

Kevättä 2013

Olishan se ihan liikaa vaadittu, että asiat järjestyisivät toivotulla tavalla heti ensimmäisellä kerralla. Tällä nykyisellä menolla se olisikin ollut jo jonkinsortin ihme, kun oli melkeinpä asia kuin asia, sen eteen on pitänyt tehdä monta kertaa töitä ja järjestellä sitä vaikka minkälaiseen muotoon, että se on sitten mennyt niinkuin on pitänytkin. (Tästä ainokaisena poikkeuksena meikäläisen työpaikka laskettelukeskuksella, siellä sitä osattiin ottaa minun toiveeni huomioon täysin ja kaikki järjestyi soljuvan sujuvasti ensimmäisellä yrityskerralla. Kiitos siitä.)

Puhelinliittymä ei siis järjestynyt. Kolmannella reissullani liittymäpuotiin sain kuulla, että luottotietoni eivät yhtiön mukaan ole kunnossa, minkä vuoksi he eivät tee minulle sopimusta. Tämä oli suoranainen isku päin kasvoja – minä, joka olen varmasti huolehtinut aina että olen kaikki laskuni maksanut ajallaan ja ollut siitä jopa ylpeäkin, saan kuulla että luottotietoni eivät ole kunnossa! Hyvä, etten raskaushormoneiltani pillahtanut itkuun järkytyksestä siltä seisomalta.

Juteltuani myyjän kanssa selvisi, että brittiläinen systeemi yllättäen eroaa taas totutusta, turvallisesta suomalaisesta järjestelmästä. Kyseessä ei ollut siis maksuhäiriömerkintä (jota minulla ei ole), vaan todennäköisemmin yksinkertaisesti minun luottohistoriani (credit history) puuttuminen – eli, koska en ennen viime kuuta ole ollut minkään laskun laskunmaksajana brittimaassa, minulla ei ole minkäänlaista maksuhistoriaa (vuokrat eivät kuulu tämän kategorian alle vielä, tämän lähteen mukaan vasta keväästä 2013 lähtien – eli vaihtovuoteni vuokranmaksut eivät näy heidän rekistereissään). Joten, koska minusta ei ole olemassa merkintää, minulle ei voida myöntää puhelinliittymäsopimusta.

Olepa sitten siinä, pakotettu ottamaan prepaid-liittymä. Juuri kun ajattelin että ihana on kerrankin ulkomailla ollessa saada kunnollinen liittymä, vielä puhepaketillinen, jotta puhelinlaskujen kontrollointi olisi helpompaa.. Internetistä tutkailtuani kuitenkin selvisi, että kyseessä ei ole mikään universaali sääntö, että jos joku yritys ei suostu sinulle maksuhistoriasi tai sen puuttumisen takia myymään liittymää tai pankki suostu myöntämään luottokorttia, niin se olisi sitten siinä eikä mitään olisi tehtävissä – sillä joku toinen yritys saattaisikin. Kyseessä on nimittäin  yritysten harrastamasta asiakasvalinnasta, eikä mistään muusta.

Mutta sitten minä nirppanokka en halua miltään muulta yritykseltä liittymää kuin tuolta tietyltä operaattorilta (Orange).  No, turha sitä on voivotella kun maito on jo maassa, katsotaan sitten seuraavan kerran kun lehmä on lypsykunnossa (eli tarpeeksi laskuja maksettu että Orangekin luottaa että meikätyttö osaa hoitaa asiansa).

Mutta en ole enää pelkästään Internetin varassa – meillä on puhelin, minulle voi soittaa! Tätä ihmettä en ole käyttänytkään sitten .. 90-luvun?

lankapuhelin

Meillä on lankapuhelin!

Internetliittymän mukana tulee täällä automaattisesti myös lankaliittymä, ja tietysti riippuu aivan itsestä haluaako sitä käyttää.  On vielä totuttelemista siihen, että tuon härpäkkeen soidessa ei voi ennen vastaamista tietää, että kuka ihme sitä rimpauttaa.. Pitää nostaa luuri ja kysyä! Ihan niinkuin silloin pentuna!

Eilen tuo pirisikin jo pariin otteeseen, kun soittelivat sieltä terveyskeskukselta. He olivat onnistuneet hävittämään meidän lomakkeet, joten rekisteröitymistä eivät pystyneet tekemään – pyysivät uusia, jotka pitäisi toimittaa niin nopeasti kuin mahdollista. Samalla kuitenkin alustavasti varasivat minulle ensimmäisen lääkärinajan raskauden myötä perjantaille, mistä olin hyvinkin onnessani!

Mutta sitten se aparaatti meni ja pirisi uudestaan, ja sama vastaanottoneiti soitti ja ilmoitti ensin löytäneensä meidän lomakkeet (JES!), mutta pahoitteli samaan hengenvetoon ettei voikaan meitä rekisteröidä heidän terveyskeskukseensa (wtf?) – koska me asutaan väärällä postinumerolla. He palvelee vaan BH9 – alueen asukkaita, kun me asutaan BH1:llä. Mitään väliähän sillä ei ole, että fyysisesti matkaa heidän terveyskeskukseensa olisi paljon vähemmän kuin mitä meidän postikoodilla olevaan terveyskeskukseen. Yksi ihan pikkarainen numero, ja se rekisteröitymisprosessi kaatui siihen. Eli ei kun tulostamaan uudestaan ne lomakkeet ja talsimaan sinne kauempana olevaan terveyskeskukseen, joka on meidän postikoodialueella… Ja toivotaan että he hoitavat asiat nopeammin kuin mitä tämä haluamani terveyskeskus ja että pääsisin pian näyttämään kasvavaa masuani brittilääkärille.

Kyseessä oleva pallomasu.

Kyseessä oleva pallomasu.

Se siitä purnaamisesta, nyt takaisin kouluhommien kimppuun!
Niin, ja jos joku tietää paremmin tuosta maksuhistoria-härpäkästä kuin mitä tässä sanoin, ja eritoten jos oon jotain ymmärtänyt väärin niin ilmoitelkaahan!

Lomakkeita, todistuksia, sitä sun tätä ja muuta ihanaa

Masu kasvaa yhtämittaa laiskuuden kanssa, mutta uskallan toivoa että sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei minulla vieläkään ole puhelinnumeroa. Yllättäen tässä sivistysvaltiossa kaikki on vähän normaalia monimutkaisempaa, ja pelkästään jo liittymää hakiessa pitää olla todisteita vaikka mistä sun asiasta, mitä ei näin suomalaistollona välttämättä tule edes ajatelleeksi. Kuten todistus antamastasi kotiosoitteesta, tai miten olisi käsialanäyte pankkikortista? Olen jo kaksi kertaa kävellyt Orange-puotiin vain ”nopeasti hakemaan sen puhelinpaketin”, ja palannut tyhjin käsin kotiin. Kun jotain vielä puuttui, kun ne jäi vielä jotain muuta tekemään.. Ensimmäisellä kerralla ei ollut minkäänmuotoista laskua mukana, jossa näkyisi nimeni antamani osoitteen kanssa samassa pakkauksessa. Toisella kertaa päästiin prosessissa jo aika pitkälle, mutta sitten homma kaatui siihen että koska he haluaa kolmen (3) vuoden asuinhistorian ylös tietokantaansa jotta voivat tarkastaa luottotietoni, niin yllättäen siinä kestää minun kohdalla sitten vähän normaalia pidempään. Miksi? No, kun meikäläisen osoitteistosta löytyy niin Suomea, Englantia kuin Kreikkaakin.

Kyllä, saman voisi hoitaa myös Internetissä, mutta jostain syystä ainakin tämä Orange vaatii luomaan direct debit – sopimuksen liittymäpaketin ostaessasi netin välityksellä (eli luvan siitä että lasku laskutetaan suoraan miun pankkitililtä ilman minun väliintuloani), mikä taas ei minua kiehdo pätkän vertaa. Joten siihen jäi sitten sekin mahdollisuus. Danin mukaan oisin kuitenkin voinut tehdä liittymäsopimuksen myös Internetissä ja myöhemmin perua direct debitin, mutta en halunnut riskeerata.

Minkä lisäksi halusin varmistua, että minun on tarvittaessa mahdollista jäädyttää noin kaksi vuotta kestävä sopimukseni siltä varalta, jos joskus palailen takaisin Suomeen esim. työharjoittelun perässä. Tästä aluksi meinasi tulla hyvinkin ristiriitaista tietoa, yksi sanoo kyllä onnistuu, toinen sanoo ei ja kolmas että ainoastaan, jos lähdet armeijan komennukselle ulkomaille. Mutta edellisellä kerralla he kaupasta soittivat ihan jonnekin Orange-jehuille ja tarkistivat, että kyllä, se on mahdollista. Myöhemmin facebookin Orange Helpers vastasivat miulle myös, että kyllä onnistuu, minimissään jäädytys on 3 kuukautta ja pisimmillään 6kk, ja että tämä jäädytetty aikakausi lisätään alkuperäisen sopimuksen päättymispäivän loppuun eikä jäädytysajalta tule mitään kuluja.
Kuinka kätevää.

Ystäväiseni Robin

Ystäväiseni Robin

No, se puhelimesta. Terveyskeskukselle on tullut jo rekisteröityä. Ja olihan se sekin aikamoinen prosessi, mutta selkeästi yksinkertaisempi kuin puhelinliittymän hankkiminen. Ainakin siihen löytyi selkeät ohjeet (täältä), ja sieltä löytyi vielä hakemus (tämä pdf) ja sivuston kautta pystyi löytämään vielä itseään lähinnä olevan terveysasemankin (haku), ja löydetyn terveyskeskuksen sivuilta näkyy ottavatko he vastaan uusia rekisteröitymisiä. Täytettyämme lomakkeet mie sitten reippahana tyttönä käppäilin Alma Medical Centerille.. Vain tajutakseni että olin unohtanut ottaa omat kuin Danin henkkarit matkaan, eikä taaskaan ollut mukana sitä todistusta osoitteesta esim. laskun muodossa. Ottivat sentään lomakkeet vastaan. Seuraavana iltana lähdettiin sitten puuttuvien härpäkkeiden ja täytettyjen terveystietolomakkeiden (paljonko juot alkoholia/viikko, poltatko…) kanssa Danin töiden jälkeen pienelle happihyppelylle, ja saatiin kuin saatiinkin hoidettua homma kotiin. Nyt vain odotellaan, milloin he ottaa yhteyttä ja pääsen ensimmäistä kertaa englantilaiseen ”neuvolaan” vauva-asioiden myötä! Tosin voi olla, että he ottavat yhteyttä vasta, kun saavat minulta sen puhelinnumeron.. joka minulta vieläkin uupuu.

No, ehkä minä tänään jo saisin puhelimen. Ehkä tänään.

joutsen

Ja ihan muihin uutisiin: eilen oli kyllä aivan taianomainen ilta. Pieni asuntomme täyttyi suomalaisneitosista, ja yhdessä pohdittiin josko saataisiin aikaiseksi ruisleipää – minä sain sormeni likaiseksi, leipätaikina saatiin vuokiin ja uuniin mutta tuloksena tuli.. No, ei ihan tiiliskiviä mutta aika tiivistä tavaraa. Vissiin ei kohonnut tarpeeksi? Eikä meillä riittänyt kärsivällisyys kohotellakaan sitä täysin ohjeiden mukaisesti. Mutta neitosemme olivat tuoneet omia tuliaisiaan niin korvapuusteista mansikkajuustokakkuun kuin poppareihinkin, unohtamatta aivan ihanaa juhlamokka-kahvia! Oltiin siis hyvin suojauduttu nälän vaaralta. Tarkoituksena oli sitten katsella leffaa, mutta sitä ehdittiin seurailla jopa hurjat kaksi minuuttia kun ei enää jaksettu olla hiljaa ja suomenkielinen porina täytti taas olohuoneen. Leffa jäi automaattisesti katkolle.
Ihanan rento, mukava ilta. Vaikka ketään heistä en ollut tavannut aikaisemmin, tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Tätä pitää saada ehdottomasti lisää, ja suunnitelmissa on ainakin karjalanpiirakkailta tulevaisuudessa! Ehkäpä siitä tulokset ovat vähän ruisleipää lupaavammat..
Nyt seuraan kärsimättömästi, jos illan kuvaajalta irtoaisi vähän materiaaa illan meiningistä jossain muodossa. Kyllähän ne miun sormet epäilyttävän tahmeassa ruistaikinassa on aina näkemisen arvoista ihan kuvana asti. Näin esimerkiksi! Ja jospa vielä joku päivä miullakin ois samanlainen kamera..