Äiti-taikaa! Ja muita itkuparku-juttuja.

Yhtenä aamuna EL itki isin sylissä. Minä poikkesin laittamaan kahvit tulille ja muuta yhtä tarpeellista, samaan aikaan kuin Dan-isi tarjosi tytöllemme maitoa, vaihtoi vaipat ja piti lähellä, mutta tyttö ei vain ottanut rauhoittuakseen. Sitten Dan luovutti ja sanoi yhden nykyisistä lempifraaseistaan: ”Äiti-taian vuoro!” Vastasin niinkuin aina ennenkin, että ei ole olemassa moista taikaa, höpsistä! Nappasin tytön kuitenkin syliin ja jäin seisomaan siihen Danin eteen selittämään jotain yhtä elintärkeää kuin että maito alkaa olla lopussa tai että tiskiallas ei enää pidä kunnolla vettä. Hetken päästä Dan katkaisi sen höpötyksen sanomalla: ”Ai ei äititaikaa ole olemassa? Katso häntä!”
EL oli nukahtanut syliini.

Näitä tilanteita on ollut useita. Dan on loistava isi ja kyllä EL hänenkin syliinsä rauhoittuu, mutta joskus näyttää siltä että pieni tyttövauvamme vaatii äidin tuttua sydämen sykettä ja kosketusta rauhoittuakseen. Onhan tyttö myös suurimman osan ajastaan minun kanssa, isin käydessä töissä. Ja myöntää täytyy, kyllähän se on omaa itseluottamusta boostaavaa kun parkuva vauva nostetaan meikäläisen syliin ja muutamassa pienessä hetkessä tyttö rauhoittuu. Huvittaviakin tilanteita on tullut, kuten kerran sylissäni itkevä tyttäremme ei hyväksynyt isin tarjoamaa maitopulloa, mutta kun äiti tarjosi ihan samaa pulloa vain paria sekunttia myöhemmin suu aukesi kuin linnunpojalla..
Äidin tyttö.

(Seuraavalla syöttökerralla maito kelpasi kyllä jo isinkin tarjoamana.)

Vaikka kuinka olen myös itselleni selittänyt, että itkevä vauva ei tarkoita että olen huono äiti vaan että se on EL:n tämänhetkinen tapa viestittää että hän tarvitsee jotain (vaipanvaihto? nälkä? vatsaan sattuu? haluan huomiota!), niin silti ei noita omia tunteita voi käskeä. Helpompaa tietysti on, kun tunnistaa itkun ja osaa siihen reagoida – ai, maitoa, tulossa! – mutta entä, jos itku ei olekaan niin selvästi luettavissa? Kun on vaipat vaihtanut, tytölle tarjonnut maitoa ja pitänyt sylissä ja tyttö vaan itkee, niin liian helposti tulee tunne että miksi en osaa? Ja se helpotuksen tunne kun tytön maha kurahtaa ja tytöltä pääsee silloin itkuparku – ah, se onkin tätä, masuun sattuu, odotas äiti auttaa, pidetääs pystymmässä, näin, helpottaako.. Ja se onnistumisen fiilis, kun tyttö sitten rauhoittuu. Jes, osasin vastata tarpeeseesi. Jes.

Tässä joku viikko sitten olin lähtenyt ruokaostoksille EL:n kanssa ASDA-ostoskeskukseen. Olen ollut aika hyvä lukemaan tilannetta julkisilla paikoilla ja arvioimaan milloin pitää maitopullo ottaa lämpiämään, jotta se olisi sitten tytön sitä halutessa valmis. (Ai miten lämmitän? En ole ollut vielä niin fiksu että olisin hankkinut matkatermarin ja kantaisin siinä kiehuvaa vettä mukanani jatkuvasti. Jos ei muuta ole, isken lämmitettävän pullon tissivakoon, jotta ruumiini lämpö lämmittää sitten pulloa tarpeeksi. Mutta se ei tietysti kauhean nopeaa toimintaa ole.) No, EL oli ennen kauppareissua jo syönyt, joten luulin että selviäisin ostosreissusta ilman pientä välipalamaitoa. Erehdyin. Pahasti. Kassajonossa tyttö alkoikin inistä maidon perään, ja minä siinä sitten tuttia tarjoamaan ja tissimaitopulloa kaivamaan kylmälaukusta. Joskus tyttö jatkaakin unia pienen ininän jälkeen, jolloin minulla on ollut aikaa lämmittää pullo valmiiksi sitten kun hän uudestaan heräisi – mutta ei tällä kertaa. Pieni ininä muuttui pian sinipunaiseksi raivohuudoksi ”MINUN ON NÄLKÄ”! Siinä minä sitten kuljin ostoskeskuksessa karjuvaa vauvaa sylissä pitäen ja häntä hyssyttäen, pullo tissivaossa, etsien paikkaa mistä ihmeestä voisin saada kiehuvaa vettä. Ihmisiä tuli luokse ja kysyi onko jotain hätänä. Minä yritin selittää, että ei tässä muuta kuin että pikkaisella on nälkä. Kysyin asiakaspalvelupisteeltä, ja meidät ohjattiin McDonaldsiin. Kivat jonot. Ehkä he tajuavat antaa tilaa, eiköhän ne näe että pyydän vain mukia jotta saan automaatista kuumaa vettä.
No ei tietysti. Eihän me asuta missään unelmamaailmassa. Enkä tajunnut avata leipäläpeäni pyytääkseni että pääsisin jonon ohi. Siinä sitten jonotettiin EL:n kanssa kiltisti – hän kiljuen, minä hyssyttäen – muiden hampparia odottavien joukossa, ja saatiin asiakaspalvelijalta sitten muki. Seuraava virheeni olikin, että en käynyt heittämässä kaikkia tavaroita jo johonkin loossiin odottamaan ja iskenyt vauvaa takaisin rattaisiin, vaan tottakai tämä supermutsi yritti ottaa kiehuvaa vettä mukiin, kantta päälle, vesimuki hoitolaukkuun ja lähteä vauva olalla lastenrattaita työntäen varoen hoitolaukkua istumaan jonnekin. Onneksi siinä vaiheessa eräs kiva tyttö tajusikin että tolla mutsilla ei oo kaikki muumit laaksossa ja se tuli ja auttoi. Yhdessä saatiin sitten lämpimät vedet pöytään, minä sain maidon lämpimäksi ja pienessä hetkessä EL:n naamanväri vaaleni takaisin punaisesta vaaleaksi imiessään maidot pullosta.

Ehkä minä pian hankin sen termarin.

Joka kerran, kun EL itkee, minä haluan hänet syliin. Välittömästi. Jos EL itkee isin sylissä, minun pitää taistella sitä välitöntä ”nappaa tyttö syliin, paijaa paijaa paijaa itku pois” – reaktiota vastaan. Isi osaa hoitaa myös. Tästä klassinen esimerkki kuitenkin oli rokotuskerrat. Edellisellä EL:n rokotuskerralla isi pääsi mukaan, ja ennenkuin piikit kannikkaan hetki koitti, minä halusin tytön ehdottomasti syliini – jotta hän olisi sylissäni kun se shokkikipu iskisi, ja olisin heti hyssyttämässä. Tästä sairaanhoitaja yllättyi. Yleensä kuulemma äidit haluavat että isät pitävät vauvaa kun rokotukset annetaan? Minusta tämä oli hyvin nurinkurista. Tiesin, että EL:n sattuisi, ja halusin nimenomaan juuri siksi häntä pidellä ja pitää hyvänä koko prosessin yli. Ehkä siinä sitten on se, että koska äidit eivät yleensä kestä sitä vauvan kipua eivätkä halua välittää omaa hätäahdistustaan vauvaan jo ennenkuin mitään on tapahtunut, minkä vuoksi he haluavat rauhallisemman isin pitävän vauvaa pahimman yli? Ehkä olen hullunkurinen äiti, mutta minulla ei tuota vaistoa ollut. EL parkaisikin, molemmilla kerroilla, kun piikki iskettiin reiteen, mutta ehti rauhoittua jo piikkien välissä minun hyssytellessäni, vaikka hoitaja nopea olikin. Ja kun kävelimme terveyskeskuksesta ulos, oli tyttömme melkein jo unessa.

Kun kerroin perjantaina health visitorille meikäläisen rauhoittavasta vaikutuksesta, tämä ”neuvolatäti” oli asiasta iloinen. Kertoi, että useimmiten synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavilla äideillä ei moista vaikutusta ole vauvaansa, sillä vauva vaistoaa äidin mielipahan ja tuskan ja siksi ei aina osaa rauhoittua henkisesti kärsivän äidin sylissä. Minkä lisäksi masentunut äiti saattaa olla vauvaansa kohtaan etäisempi kuin normaalisti. Se on siis selkeästi sen merkki, että minulla ja EL:llä suhde toimii saadessani hänet pelkällä läsnäolollani rauhoittumaan. Ja pitää vielä sen verran itseä kehua, että vaikka kuinka ahdistunut olenkin ollut, EL:n hoitoon se ei todistettavasti ole vaikuttanut. Hän on pitänyt minut maan tasalla, vienyt ajatukset ahdistuksesta muualle, ja antanut minulle hyvänolon tunnetta. Hän on minun hymyjen lähteeni, arkeni sulostuttaja, yhdessä Danin kanssa. Miten tärkeää minulle onkaan EL:n halailu ja hoitaminen – ainakin vielä tuntuu siltä, etten ikinä voisi väsyä siihen!

Näihin sanoihin, minun kylkimyyrä tykkää ottaa päikkäreitä iholla kiinni, rauhoittuu parhaiten (äidin) sylissä, ja vaistoaa heti syvästäkin unesta jos äiti poistuu huoneesta käväistäkseen vaikka toiletissa. Äidin ja tyttären välistä taikaa, sitä se on.