EL:n tilannetta nyt: terveystestien tuloksia

Kyyneleisin silmin annan sormieni työskennellä näppäimistöllä, henkeä ahdistaa ja ajatukset pyörivät villisti päässä. Talossa on hiljaista – mitä nyt EL kuorsaa vienosti kopassaan.. Dan on mennyt nukkumaan, enkä ole laittanut mitään pyörimään macista viedäkseni ajatuksia muualle. On ehkä turhan aikaista vielä postata tästä mitään, mutta samalla, ehkä tämä on juuri se keino saada ajatukset mustaksi valkoiselle ja siten tyhjentää mieli.

ankkuli

Olisipa elämä niin paljon helpompaa jos osaisin suhtautua asioihin yhtä järkevän loogisesti kuin Dan, mutta kun pitää olla tällainen tunnesykkyrä niin kaikki pitää kokea eikä vain hiljaa hyväksyä. Olen vieläkin epäuskon tilassa – eilenkin kun sain viestiä sairaalalta ensimmäinen ajatus oli, että he olivat soittaneet kertoakseen tehneensä ihastuttavan virheen. Mutta ei, asia koskikin uutta aikaa. Kuulokokeisiin.

EL:llä oli siis lauantaina elämänsä kolmas kuulokoe. Ensimmäinen tehtiin jo sairaalalla ja joka epäonnistui – papereissa luki että aivoissa ei ollut ollut vastausta tehtyihin kuuloärsykkeisiin, mutta minulle kerrottiin että koe todennäköisesti epäonnistui sen takia koska EL oli ollut hyvin levoton testiä tehdessä. Parhaimmat testiolosuhteethan ovat, jos vauva on unessa – ja EL oli silloin heräillyt itkien. Toinen kuulokoe kuuloon erikoistuneella osastolla epäonnistui samasta syystä.

En ole osannut olla huolissani EL:n kuulosta. Onhan vaikuttanut siltä, että hän on rauhoittunut ääneni kuullessaan, ja näytti reagoivan tosiaan tuohon aktivointimaton norsun soittamaan musiikkiinkin. Minkä lisäksi hän on säikähtänyt kun poliisiauto meni sireenit ulvoen ohitse – tottakaihan meidän vauva siis kuulee?

karrimatka

Lauantaina istuin parisen tuntia EL sylissäni, yrittäen pitää hänet unessa samalla, kun kivanoloinen täti suoritti koetta. Yritin seurailla tämän ammattilaisen ilmeitä, enkä pitänyt näkemästäni. Liian huolestunut, tsekkaili liian paljon koevälineitä, ja kysyinkin miten menee. Hän sanoi että haluaa vastata kysymykseeni vasta kokeen päätyttyä. Kerroin että tuo vastaus huolestutti minua, eikä hän vastannut, jatkoi vain tietokoneruudun tuijottamista ja johtojen kanssa värkkäilyä.

Vauvojen kuulotestihän tosiaan tehdään niin, että otsaan ja korvien taakse liimataan anturat, jotka rekisteröivät aivojen reaktiot saatuihin kuuloärsykkeisiin. Testattavaan korvaan tungetaan pieni putkilo, joka soittaa eri taajuuksilla naksahduksia.

Kun EL sitten heräsi totaalisesti, oli aika lopettaa koe. Kokeen tehnyt kuitenkin vakuutti saaneensa tarpeeksi materiaalia testin kautta tähän hätään, ja sitten otti paremman asennon tuolissa. Tiesin, että tämä ei meinannut hyvää. Ja niin hän kertoikin, että tyttömme oli ainakin puolikuuro, jos ei kokonaan kuuro. Hänen aivonsa eivät olleet reagoineet ollenkaan soitettuihin korkeisiin ääniaaltoihin, ei edes kun hän oli nostanut voluumia kovemmalle. Kertoi, että oikeasta korvasta hän ei ollut aivan varma, mutta että siihenkin ääniä soittaessa aivot eivät olleet kunnolla reagoineet, mutta että vasen korva oli pahempi (ellen nyt sotkenut korvia toisiinsa, mutta kuitenkin). Vasen oli selkeästi kuuroutunut, ja kertoi tehneensä siihen myös erilaisen testin selvittääkseen syytä kuurouteen (ah se se oli se erilainen putki!) ja ongelma näyttäisi olevan sisäkorvassa. Hän kertoi ettei hänellä ollut tarpeeksi aikaa vielä selvittää, kuuleeko tyttömme matalampia ääniaaltoja, mutta hän ei selkeästi kyennyt kuulemaan niitä korkeampia – mihin esimerkiksi puheen ääniaallot kuuluvat.

Tyttömme ei kuule puhetta.

En vieläkään jaksa uskoa sitä.
Perjantaina on seuraava kuulokoe, jolloin toivon mukaan EL:n unisuudesta riippuen saamme tietää, kuuleeko hän mitään ollenkaan.

Mutta eikö hän sitten vispannutkaan niitä jalkoja musiikin tahtiin, vai johtuiko se sitten aktivointimaton kivoista väreistä ja heiluvista leluista? Eikö hän olekaan rauhoittunut minun ääneeni?
Ei näköjään.

Oloni on hyvin sekava, sydämeni murtunut. Vaikka EL ei ole muuttunut ollenkaan, tiedämme hänestä nyt vain enemmän, minusta tuntuu kuin koko suhteeni häneen olisi yhtäkkiä muuttunut. Tuntuu typerältä yrittää jutella hänelle, kun ei hän kuitenkaan kuule… Ja juuri samasta syystä tuntuu, kuin minut olisi revitty irti hänestä: yhtäkkiä minulla ei olekaan selkeää tapaa kommunikoida hänen kanssaan. Hän ei kuulekaan, jos selitän jotain, laulan hänelle, tai kerron ympärillä tapahtuvista asioista. Hän näkee vain osoittavan sormeni ja huuleni liikkuvan, ehkä kehoni kautta välittyvän äänen värinän. Mutta hän ei ole kuullut esimerkiksi värien nimiä, kun olen niitä hänen leluistaan ja kirjoistaan osoittanut asioita nimittäen, tai kuullut raakkuvaa ääntäni kun hänelle olen laulellut. Sydäntäni särkee ajatella sairaala-aikaa, jolloin vietin tuntikausia hänen kehtonsa vierellä kun hän nukkui, hänelle jutellen, kertoen kodista, elämästä sairaalan ulkopuolella, itsestäni, hänestä, Danista, Rubysta, kaikesta. Hänelle se kaikki olisi ollut ihan sama jos en olisi ollutkaan siellä – tai no, ehkä hän vaistosi läsnäoloni kuitenkin, vaikka ei kuullutkaan. Mutta olo tästä on aivan kauhean surkea.

Mielessäni olen löytänyt tähän kuuroutumiseen johtaneita mahdollisia syitä kolme: joko alkuraskaudessa tapahtunut korvan kehityshäiriö tai sitten istukkani häiriön tuoma happivaje – tai happivaje syntymän jälkeen hänen tilansa romahtaessa. Oletettavasti tätä yritetään selvittää, mutta luulen, että syyt jäävät mysteeriksi ja spekuloinnin varaan..

Danin suhtautuminen asiaan on, että olisi voinut mennä huonomminkin, ja kuurouden kanssa pärjää. Ja minä tiedän sen. Minä tiedän kaiken sen avun, mitä EL voi saada, ja että hän voi saada kuulonsa ”takaisin” esimerkiksi korvaistukkeilla (oikea sana?). Voin myös kouluttaa sen hamassa tulevaisuudessa perheeseemme tulevan shetlanninlammaskoiran kuulokoiraksi itse, jotta hänellä olisi arjessa kaikki apu ja tuki mitä hän tarvitsee, minkä lisäksi olen jo muutenkin miettinyt viittomakielen opettelua, joten nytpä siihenkin olisi ihan oikea syykin. Mutta kun sattuu.

robin

Olen ollut hyvin itkuinen, järkyttynyt, shokissa, epäuskon tilassa. Katselen tytärtäni ja yritän ymmärtää sitä maailmaa, jonka hän kokee. Sen hiljaisuuden, ja miten ehkä siten hänen muut aistinsa ovat herkempiä. Yritän ajatella positiivisesti ja muistella muun muassa kuuroja tuttavuuksiani ja miten hyvin heillä elämässään menee. Ei kuurous ole kuolemantuomio, eikä se estä elämästä täyttä ja normaalia elämää. Mutta liian helposti ajatukset lipsahtavat esimerkiksi elokuviin, musiikkiin, ihmisten erilaisiin ääniin, perheessämme järjestettyihin pierukonsertteihin, hälytysääniin, linnunlauluun – kaikkeen siihen, mitä hän ei pysty juuri nyt kuulemaan. Kaikkeen siihen, minkä hän juuri nyt missaa. Ja se sattuu.

Tämän kaiken lisäksi saimme tietää, että EL:n otsassa oleva patti ei olekaan kysta niinkuin lääkärit alunperin luulivat, vaan verisuonien rykelmä. Verisuonien, joissa edelleen virtaa veri. Ultraskannauksen tehnyt lääkäri kertoi olevansa ”melko varma” etteivät kyseiset suonet tai tämä paukama ole mitenkään aivoihin yhteyksissä – mutta lähtiessäni huoneesta hän jäi tarkistamaan EL:n sairaalassa tehtyjen MRI-skannausten (aivoskannaus) tuloksia. Mitä sille voidaan tehdä selviää loppuviikosta.. Ja tämän kaiken lisäksi on vielä tosiaan lääkäri EL:n tyrälle, mutta siinä nyt ei ainakaan pitäisi olla mitään vakavaa?

koppa

Tällaisilla siis nyt mennään. Tuntuu typerältä surkutella jotain sellaista, jonka kanssa tyttö on elänyt koko elämänsä ajan ja joka ei häntä pahemmin tulevaisuudessa tule haittaamaan, mutta jonka oppiminen äitinä sattuu ihan helekatisti. Mutta tätä tämä nyt on. Kipuilua.

Minä rakastan sinua, koska..

On ihanaa olla äiti brittimaassa. Täällä on muun muassa ”lapsikeskuksia” (Children’s centre), jotka tukevat lasten ja perheiden hyvinvointia järjestämällä paikallisille lapsiperheille erilaisia tapahtumia ja yhteistä tekemistä. Perusohjelmistoon kuuluu esimerkiksi ryhmä ”Under 1’s”, eli alle yksivuotiaiden äitien viikottain kokoontuva vauvaryhmä – jonne minä tottakai nyt olen rohkaistunut menemään. (Isätkin ovat tervetulleita.)

Ei pelkästään se, että saa paikallisia kavereita lisää, jotka vielä siis ovat samassa elämäntilanteessa kuin itse ja ymmärtävät täysin mitä tarkoittaa kun tiskivuori vaan kasvaa eikä aikaa tunnu löytyvän moisen raivaamiseen, ”vaikka koko ajanhan tässä kotona oon”, tai että kun pystyy keskustelemaan niinkin henkeviä kuin vauvan puklaamisesta ja syöttörytmeistä sellaisten juttukavereiden kanssa, joille se sama rumba on aivan yhtälailla juuri sitä arkipäivää.. Tämän kaiken lisäksi äitiryhmät tarjoavat ajateltavaa. Tänään ryhmän vetäjä käski jokaisen jatkaa lausetta: ”Rakastan sinua (vauvani), koska..”

Itsehän olin niin ujo heinä, että en uskaltanut mitään ääneen sanoa – hassu kun olen, isossa ryhmässä, jota en vielä niin hyvin tunne. Mutta mieli täyttyi pitkästä listasta; ei vain ole yhtä asiaa, minkä takia pikkuruistani niin rakastan! Ryhmän vetäjä kertoi harjoitteen lopuksi, että tehtävän osasyynä oli yksinkertaisesti muistaminen: vauvat kasvavat ja kehittyvät niin hurjaa vauhtia, että on hyvä pysähtyä joskus miettimään minkälainen vauva on nyt ja miksi hänestä tykkää juuri nyt – jo kuukauden päästä sama lista voi näyttää hyvinkin erilaiselta! (Toinen syy taas liittyi nimenomaan vauvan rakastamiseen, ja miten vauvan kasvulle ja kehitykselle ihokosketus ja elämään mukaan ottaminen on elintärkeää.)

Koska tuolla ryhmässä olin vaiti, puran tänne teidän iloksenne mielessäni pyörineitä ajatuksiani!

rakastan

  • koska sinulla on mitä ihanin hymy ja riemastuttavin virnistys
  • koska aamulla herättyäsi ja nähtyäsi äitisi kasvot innostut helpoiten hymyilemään
  • koska olet ihan näköiseni pienillä isältäsi saaduilla parannuksilla
  • koska osoitat rakkauttasi minuun – joskus haluat että vain minä pitelen sinua eikä kenenkään muun syli kelpaa
  • kun silmäsi menevät kiinni nauttiessasi maidosta ja mahasi täyttymisestä
  • kun itket nälkääsi ja saadessasi pullon kauniiseen suuhusi, päästät ”YHRMRH” ärähdyksen kaltaisen ”vihdoinkin” – äännähdyksen
  • koska itkit mistä syystä tahansa, päästessäsi kylpyveteen kaikki maailman murheet unohtuu
  • koska opit, että reaktiona kylvystä nostamiseen ei tarvitse itkeä, että sen jälkeen tuleekin toinen melkein yhtä hauska osuus kuin itse kylpy eli – huu miten jännää! – kuivaaminen
  • koska katsoessasi minuun tiedän, että olet ymmärtänyt ihan kaiken mitä juuri höpisin
  • kun hymyilet unissasi
  • koska koko maailma on sinulle ihmettelemisen arvoinen
  • koska jalkasi alkavat vispaamaan heti, kun kuulet musiikkia
  • kun naamasi menee vaikka minkälaiselle mutrulle venytellessäsi
  • kun jokeltelet ja päästät mitä jännempiä äännähdyksiä
  • kun osaat nauttia jopa vaipanvaihdosta
  • kun yöllä sinulle riittää, että pullo tulee kun sitä pyydät ja jatkat unia välittömästi ruokailtuasi
  • koska tykkäät näyttää kieltä, ja joskus lastenvaunuissa vaikuttaa aivan siltä kuin yrittäisit metsästää välkkyvää auringonvaloa kielelläsi

Näin muun muassa. Tuosta listaahan olisi voinut jatkaa loputtomiin! Mutta kaikkein tärkeimpänä, muista että mitä ikinä tapahtuukin,

rakastan2

Dankin osoitti rakkautta tänään. Minua kohtaan. Kirjoittipa hän nimittäin runon iltapuhteiksiin, ja julkaisi sen sitten Kirjoitushuumassa. On minulla ihana mies. Early Blue on tämä kyseinen runo.

Äiti-taikaa! Ja muita itkuparku-juttuja.

Yhtenä aamuna EL itki isin sylissä. Minä poikkesin laittamaan kahvit tulille ja muuta yhtä tarpeellista, samaan aikaan kuin Dan-isi tarjosi tytöllemme maitoa, vaihtoi vaipat ja piti lähellä, mutta tyttö ei vain ottanut rauhoittuakseen. Sitten Dan luovutti ja sanoi yhden nykyisistä lempifraaseistaan: ”Äiti-taian vuoro!” Vastasin niinkuin aina ennenkin, että ei ole olemassa moista taikaa, höpsistä! Nappasin tytön kuitenkin syliin ja jäin seisomaan siihen Danin eteen selittämään jotain yhtä elintärkeää kuin että maito alkaa olla lopussa tai että tiskiallas ei enää pidä kunnolla vettä. Hetken päästä Dan katkaisi sen höpötyksen sanomalla: ”Ai ei äititaikaa ole olemassa? Katso häntä!”
EL oli nukahtanut syliini.

Näitä tilanteita on ollut useita. Dan on loistava isi ja kyllä EL hänenkin syliinsä rauhoittuu, mutta joskus näyttää siltä että pieni tyttövauvamme vaatii äidin tuttua sydämen sykettä ja kosketusta rauhoittuakseen. Onhan tyttö myös suurimman osan ajastaan minun kanssa, isin käydessä töissä. Ja myöntää täytyy, kyllähän se on omaa itseluottamusta boostaavaa kun parkuva vauva nostetaan meikäläisen syliin ja muutamassa pienessä hetkessä tyttö rauhoittuu. Huvittaviakin tilanteita on tullut, kuten kerran sylissäni itkevä tyttäremme ei hyväksynyt isin tarjoamaa maitopulloa, mutta kun äiti tarjosi ihan samaa pulloa vain paria sekunttia myöhemmin suu aukesi kuin linnunpojalla..
Äidin tyttö.

(Seuraavalla syöttökerralla maito kelpasi kyllä jo isinkin tarjoamana.)

Vaikka kuinka olen myös itselleni selittänyt, että itkevä vauva ei tarkoita että olen huono äiti vaan että se on EL:n tämänhetkinen tapa viestittää että hän tarvitsee jotain (vaipanvaihto? nälkä? vatsaan sattuu? haluan huomiota!), niin silti ei noita omia tunteita voi käskeä. Helpompaa tietysti on, kun tunnistaa itkun ja osaa siihen reagoida – ai, maitoa, tulossa! – mutta entä, jos itku ei olekaan niin selvästi luettavissa? Kun on vaipat vaihtanut, tytölle tarjonnut maitoa ja pitänyt sylissä ja tyttö vaan itkee, niin liian helposti tulee tunne että miksi en osaa? Ja se helpotuksen tunne kun tytön maha kurahtaa ja tytöltä pääsee silloin itkuparku – ah, se onkin tätä, masuun sattuu, odotas äiti auttaa, pidetääs pystymmässä, näin, helpottaako.. Ja se onnistumisen fiilis, kun tyttö sitten rauhoittuu. Jes, osasin vastata tarpeeseesi. Jes.

Tässä joku viikko sitten olin lähtenyt ruokaostoksille EL:n kanssa ASDA-ostoskeskukseen. Olen ollut aika hyvä lukemaan tilannetta julkisilla paikoilla ja arvioimaan milloin pitää maitopullo ottaa lämpiämään, jotta se olisi sitten tytön sitä halutessa valmis. (Ai miten lämmitän? En ole ollut vielä niin fiksu että olisin hankkinut matkatermarin ja kantaisin siinä kiehuvaa vettä mukanani jatkuvasti. Jos ei muuta ole, isken lämmitettävän pullon tissivakoon, jotta ruumiini lämpö lämmittää sitten pulloa tarpeeksi. Mutta se ei tietysti kauhean nopeaa toimintaa ole.) No, EL oli ennen kauppareissua jo syönyt, joten luulin että selviäisin ostosreissusta ilman pientä välipalamaitoa. Erehdyin. Pahasti. Kassajonossa tyttö alkoikin inistä maidon perään, ja minä siinä sitten tuttia tarjoamaan ja tissimaitopulloa kaivamaan kylmälaukusta. Joskus tyttö jatkaakin unia pienen ininän jälkeen, jolloin minulla on ollut aikaa lämmittää pullo valmiiksi sitten kun hän uudestaan heräisi – mutta ei tällä kertaa. Pieni ininä muuttui pian sinipunaiseksi raivohuudoksi ”MINUN ON NÄLKÄ”! Siinä minä sitten kuljin ostoskeskuksessa karjuvaa vauvaa sylissä pitäen ja häntä hyssyttäen, pullo tissivaossa, etsien paikkaa mistä ihmeestä voisin saada kiehuvaa vettä. Ihmisiä tuli luokse ja kysyi onko jotain hätänä. Minä yritin selittää, että ei tässä muuta kuin että pikkaisella on nälkä. Kysyin asiakaspalvelupisteeltä, ja meidät ohjattiin McDonaldsiin. Kivat jonot. Ehkä he tajuavat antaa tilaa, eiköhän ne näe että pyydän vain mukia jotta saan automaatista kuumaa vettä.
No ei tietysti. Eihän me asuta missään unelmamaailmassa. Enkä tajunnut avata leipäläpeäni pyytääkseni että pääsisin jonon ohi. Siinä sitten jonotettiin EL:n kanssa kiltisti – hän kiljuen, minä hyssyttäen – muiden hampparia odottavien joukossa, ja saatiin asiakaspalvelijalta sitten muki. Seuraava virheeni olikin, että en käynyt heittämässä kaikkia tavaroita jo johonkin loossiin odottamaan ja iskenyt vauvaa takaisin rattaisiin, vaan tottakai tämä supermutsi yritti ottaa kiehuvaa vettä mukiin, kantta päälle, vesimuki hoitolaukkuun ja lähteä vauva olalla lastenrattaita työntäen varoen hoitolaukkua istumaan jonnekin. Onneksi siinä vaiheessa eräs kiva tyttö tajusikin että tolla mutsilla ei oo kaikki muumit laaksossa ja se tuli ja auttoi. Yhdessä saatiin sitten lämpimät vedet pöytään, minä sain maidon lämpimäksi ja pienessä hetkessä EL:n naamanväri vaaleni takaisin punaisesta vaaleaksi imiessään maidot pullosta.

Ehkä minä pian hankin sen termarin.

Joka kerran, kun EL itkee, minä haluan hänet syliin. Välittömästi. Jos EL itkee isin sylissä, minun pitää taistella sitä välitöntä ”nappaa tyttö syliin, paijaa paijaa paijaa itku pois” – reaktiota vastaan. Isi osaa hoitaa myös. Tästä klassinen esimerkki kuitenkin oli rokotuskerrat. Edellisellä EL:n rokotuskerralla isi pääsi mukaan, ja ennenkuin piikit kannikkaan hetki koitti, minä halusin tytön ehdottomasti syliini – jotta hän olisi sylissäni kun se shokkikipu iskisi, ja olisin heti hyssyttämässä. Tästä sairaanhoitaja yllättyi. Yleensä kuulemma äidit haluavat että isät pitävät vauvaa kun rokotukset annetaan? Minusta tämä oli hyvin nurinkurista. Tiesin, että EL:n sattuisi, ja halusin nimenomaan juuri siksi häntä pidellä ja pitää hyvänä koko prosessin yli. Ehkä siinä sitten on se, että koska äidit eivät yleensä kestä sitä vauvan kipua eivätkä halua välittää omaa hätäahdistustaan vauvaan jo ennenkuin mitään on tapahtunut, minkä vuoksi he haluavat rauhallisemman isin pitävän vauvaa pahimman yli? Ehkä olen hullunkurinen äiti, mutta minulla ei tuota vaistoa ollut. EL parkaisikin, molemmilla kerroilla, kun piikki iskettiin reiteen, mutta ehti rauhoittua jo piikkien välissä minun hyssytellessäni, vaikka hoitaja nopea olikin. Ja kun kävelimme terveyskeskuksesta ulos, oli tyttömme melkein jo unessa.

Kun kerroin perjantaina health visitorille meikäläisen rauhoittavasta vaikutuksesta, tämä ”neuvolatäti” oli asiasta iloinen. Kertoi, että useimmiten synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavilla äideillä ei moista vaikutusta ole vauvaansa, sillä vauva vaistoaa äidin mielipahan ja tuskan ja siksi ei aina osaa rauhoittua henkisesti kärsivän äidin sylissä. Minkä lisäksi masentunut äiti saattaa olla vauvaansa kohtaan etäisempi kuin normaalisti. Se on siis selkeästi sen merkki, että minulla ja EL:llä suhde toimii saadessani hänet pelkällä läsnäolollani rauhoittumaan. Ja pitää vielä sen verran itseä kehua, että vaikka kuinka ahdistunut olenkin ollut, EL:n hoitoon se ei todistettavasti ole vaikuttanut. Hän on pitänyt minut maan tasalla, vienyt ajatukset ahdistuksesta muualle, ja antanut minulle hyvänolon tunnetta. Hän on minun hymyjen lähteeni, arkeni sulostuttaja, yhdessä Danin kanssa. Miten tärkeää minulle onkaan EL:n halailu ja hoitaminen – ainakin vielä tuntuu siltä, etten ikinä voisi väsyä siihen!

Näihin sanoihin, minun kylkimyyrä tykkää ottaa päikkäreitä iholla kiinni, rauhoittuu parhaiten (äidin) sylissä, ja vaistoaa heti syvästäkin unesta jos äiti poistuu huoneesta käväistäkseen vaikka toiletissa. Äidin ja tyttären välistä taikaa, sitä se on.

EL:n sairaskertomus

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä sumuisammaksi muistoni menevät. En enää ole aivan varma, mitä kaikkea sitä käytiinkään EL:n kanssa sairaalassa lävitse, mitä kaikkea hän koki.. Lukiessani hänen sairaalasta saatua kotiutumiskirjettä missä lukee kaikki lääkkeet, toimenpiteet ja muut mitä hänelle siellä tehtiin, tuntuu välillä kuin lukisin ihan uusia asioita. Ai, noinko myös tyttärelleni kävi?

Yritän nyt tähän kirjailla sen mitä muistan, ja minkä oleelliseksi koen. Tästä tulee varmasti hyvin tönkkö, pitkä ja listamainen kertaus EL:n tilasta ja sen kehityksestä, joten kahlatkaapa läpi kärsivällisesti!

* * * * * *

Syntyessään EL oli aivan vitivalkoinen ja turvoksissa. Hänen pikkuinen päänsä oli turvonneisuudesta johtuen aivan täysiaikaisen (40 raskausviikon) vauvan kokoinen! Nyt, kun katsoo vastasyntyneesta pienestämme otettua kuvaa, näkee kuinka kaikki hänen piirteensä ovat melkein tunnistamattomat. Vitivalkoisuus johtui anemiasta. Jostain tuntemattomasta syystä istukassa tapahtuva verenkulku, joka yleensä ruokkii vauvaa, oli alkanutkin toimimaan osittain päinvastoin, aiheuttaen tosiaan anemian pienelleni. Anemiasta johtuen hän kärsi siis myös hapen puutteesta. Tiedät sen tunteen, kun olet käynyt juoksemassa ja jalkojasi kirvelee lihasten kärsimän hapenpuutteen vuoksi, eli lihaksesi ovat niinsanotusti menneet maitohapoille? EL:n koko kroppa oli maitohapoilla hapenpuutteen vuoksi. Joku verilukema, mikä vastasyntyneellä pitäisi olla 12, oli EL:llä 2.5, mikä nimenomaan liittyy juuri tähän maitohappotilaan..

Heti, kun EL oli nostettu ulos kohdustani, hänet kiikutettiin hoitoon. Kurkusta alas työnnettiin ventilaattorin putki, ja laite alkoi hengittämään hänen puolestaan. Hänelle annettiin myös verensiirto. Siksi kolme tuntia myöhemmin hän oli niin kirkkaan punainen. Häntä alettiin myös ”kuivata”, eli häneen laitettiin nesteenpoistolääkitys ja muistaakseni hänessä oli jopa putkilot, jota kautta kehoon kertynyt neste pääsi valumaan pois. Luin myös papereista, että EL:llä oli ongelmia pissata (really?), ja siihenkin oli oma lääkkeensä. Parissa päivässä EL:n syntymäpainosta oli lähtenyt melkein kilo, ja hoitajat kertoivatkin, että tämä uusi paino olisi ollut suurinpiirtein se ”oikea” syntymäpaino. Mikä taas liikkui suurinpiirtein oikeissa luokissa EL:n raskausviikkoihin nähden, ja myöhemmin lääkäritkin kertoivat minulle, että EL:n ei ollut minun raskausajan diabetes vaikuttanut ollenkaan, mistä tottakai sain olla ylpeä. Kaikki se pyöreys ei siis tosiaan ollut rasvaa, mitä raskausdiabeetikon vauvaan yleensä kertyy, vaan nestettä.

EL:llä oli vaikeuksia hengittämisen kanssa. Ensimmäisten parin päivän aikana hän kuitenkin näytti paranevan ja kolmantena elinpäivänään hänet otettiin ensimmäistä kertaa hengityslaitteesta irti, koska näytti että hän ei sitä tarvinnut. Olin niin ylpeä ja onnellinen, sillä koko ajan oli tullut vain hyviä uutisia. Sitten 12 tunnin jälkeen EL romahti, ja hän joutui takaisin hengityskoneeseen. Lääkärit olivat huolissaan, ja varovasti kertoivat minulle että voi olla, että hänelle koitui tästä romahduksesta (lisää?) aivovaurioita. (Olihan vaarana, että hänelle hapenpuutteen vuoksi oli muodostunut jo aivovaurio kohdussa.) Hänelle jouduttiin antamaan myös morfiinia kivunlievitykseen, mikä veti tytöltä tajun kankaalle aivan totaalisesti. Hän oli kuin elävä kuollut – mikään tuskin liikahti hänessä. Eikä hän yhtäkkiä enää osoittanut paranemisen merkkejä. Hänelle tehtiin aivokäyrä-skannaus ja aivojen rakenneultra, joissa näkyi epänormaaliuksia. Kun EL oli ollut yli 48 tuntia hengityslaitteessa, Poolen sairaalan piti ottaa yhteyttä Southamptonin sairaalaan, josko heidän pitäisi lähteä kuljettamaan EL:ää sinne. Englannin laki määrää, että jos potilas tarvitsee yli tietyn ajan tiettyä ”erikoislaitetta” hoidossaan, on hänet joko siirrettävä siihen erikoistuneeseen kyseiseen sairaalaan tai vähintään oltava yhteyksissä sinne. Minä itkin vuolaasti. Jos EL olisi Southamptoniin siirretty, en minä olisi voinut olla jatkuvasti hänen mukanaan ja seuranaan, olihan se niin paljon kaueampana kuin Poole (Pooleen puoli tuntia bussilla, Southamptoniin olisi pitänyt mennä junalla). Southampton kuitenkin totesi, etteivät he tekisi EL:n hoidossa mitään eri tavalla, ja helpotuksekseni saimme jäädä Pooleen.

Viikko EL:n syntymästä lääkäri otti minut erilleen pieneen huoneeseen. Hän kertoi olevansa huolestunut EL:n tilasta, siitä miten hän ei reagoi mihinkään, vaikka morfiinilääkitys oli jo lopetettu ja miten hänen tilansa ei ole päiviin muuttunut miksikään. Hän sanoi olevansa huolestunut siitä, jos EL:llä olisi vakava aivovaurio. Kuten HS:n kirjoituksessa vauvan kehityksestä kohdussa kerrotaan, jos aivosähkökäyrä EEG loppuu vauvalla, tulkitaan hänet kuolleeksi. Näinpä lääkärin sanojen mukaan ”Näkisimme tänä viikonloppuna, jos hän selviää”. Maanantaina tehtäisiin EEG-koe ja se kertoisi sitten vauvani kohtalon. Ja jos hän selviäisi, vain tulevaisuus kertoisi minkälainen hänen, no, tulevaisuutensa tulee olemaan.

Pahimmat sanat ikinä, mitä vanhempi voi vaan kuulla. Sitä tunnetta ei vaan voi kuvailla. Se syvä järkytys, shokki, koko elämää suurempi tuska. Miun vauvako aivokuollut? Itkin, itkin, itkin. Soitin äitille ja itkin lisää. Pahemmaksi tilanteen teki, että silloin Dan ei ollut mukana – hän oli vielä töissä. En voinut vain rauhoittua. Kun luulin olevani kohtuukunnossa, lähdin kävelemään takaisin omalle osastolleni, äitiyspolille missä vielä majoituin. Mutta matkalla käytävällä romahdin uudestaan. Vastaan tullut minulle täysin tuntematon nainen pysähtyi kohdalle ja kysyi, haluaisinko halin. Ja niin minä itkin hänen olkapäätään vasten, itkin itkin ja itkin.. Pystyin sopertamaan hänelle syyn itkuuni, ja hän kertoi tietävänsä täsmälleen mitä koin. Hän oli menettänyt toisen kaksosistaan aikaisemmin, ja toinen oli vielä hoidossa. Hän kertoi olevansa päivittäin myös osastolla, ja että voisin tulla aina hänelle juttelemaan, jos haluaisin. Se lohdutti yllättävän paljon. Siitä alkoi minun ja äiti-M:n ystävyys, ja olemme edelleen yhteyksissä.

Kerrottuani äitipolilla mitä oli tapahtumassa, he kertoivat että eivät missään nimessä laittaisi minua vielä sairaalasta ulos (vaikka fyysisesti olisinkin ehkä ollut jo siinä kunnossa, että olisin ollut valmis kotiutumaan) ja he salaa kuljettivat Danille pienen sängyn huoneeseeni, jotta hän pystyi majoittumaan kanssani samassa huoneessa viikonlopun ylitse. Isäthän eivät oikeasti saisi majoittautua äitipolilla (miten upeasti Poolen sairaala meitä kohtelikaan – shhh!). Näin pystyimme olemaan vauvamme lähellä jatkuvasti, ja tukemaan toinen toisiamme elämämme pahimman viikonlopun ylitse.
Eikä se viikonloppu tosiaan olllut helppo. Vaikka EL alkoi tekemään pieniä liikkeitä uudestaan – pieniä nykäyksiä käsissä, jaloissa, avasi nyrkkiään – me emme saaneet nostaa toivoamme. Ihana naislääkäri, joka oli viikonlopun vuorossa, piti meitä myös koko ajan ajantasalla kertoen, että tuo liike on hyvä merkki, mutta se ei vielä sitä tarkoita että EL olisi tarkoittanut liikauttaa kättä. Liikehän saattoi olla vain spontaani impulssi, hermonykäys, eikä EL:n päättämä liike.
Niin me raahustimme viikonlopun ylitse, ja pelätty maanantai koitti. Niitäkään tunteita ei vaan voi kuvailla. Vaikka minkälaisia ajatuksia pyöri päässä: ehkä tämä oli jonkinsortin rangaistus meille, ehkä EL:n ei ollut tarkoituskaan selvitä, pystyisinkö ikinä toiseen raskauteen jos EL menehtyisi, ja apua, ei kai me oikeasti menetetä meidän vauvaa?

Ja mikä helpotuksen tunne levisi, kun saimme kuulla että EL:n EEG oli parempi kuin aiemmin. Edelleen jotain epänormaaliuksia oli esiintynyt, mutta hän oli niin paljon parempi. Samalla sitä hyvää uutista ei meinannut mitenkään uskoa: oikeastiko, hän selviäisi? Sitä katsoi vauvaansa yhtäkkiä ihan erilaisin silmin: hän ei ollutkaan lähdössä yhtään minnekään, hän oli oikeasti tullut jäädäkseen. Myöhemmin tehtiin MRI, ja se palasi takaisin normaalina. Vielä aivoskannaus näytti, että EL:n aivot olivat rakenteeltaan normaalit, mutta että hän oli kärsinyt verenvuodosta, mutta mikä nyt oli OK.

Tuon kauhean viikonlopun jälkeen EL:n kunnon jojoilu jatkui, mutta ei enää yhtä pahana. Hän vietti 10 päivää intensiivisessä tehohoidossa, sitten muutaman päivän vähemmän intensiivisessä – jolloin hänet oli jo siirretty keskoskaapista normaaliin vauvankehtoon – ja sitten yhtäkkiä hänet siirrettiin tehohoidon ”nurseryn” puolelle, missä hänen tehtävänsä oli vain kasvaa ja kehittyä. Se tarkoitti, ettei hänellä ollut enää hengenvaaraa, että hän oli oikeasti paremmassa kunnossa eikä tarvinnut enää hoitajaa vierelleen 24/7.. Nurseryssä hänen pitäisi vain oppia hengittämään ilman tukihappea, mitä happiviiksien kautta hänelle jatkuvasti syötettiin, oppia syömään itse ja kasvaa.

Suurimman osan sairaala-ajasta elimmekin sitten tuossa pienessä vihreässä huoneessa. Näimme, miten vauvoja tuli ja meni – tunsin kateutta niitä vauvojen äitejä kohtaan, jotka olivat olleet jo nurseryssä kun minä tulin ja lähtivät ennen minua, ja entäs sitten ne vauvaperheet jotka tulivat sinne minun jälkeeni ja lähtivät ennen meitä? Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, silti .. sitä oli vain katkera. EL:llä oli pitkä kausi, jolloin näytti että mitään ei tapahtunut. Hän jatkuvasti tarvitsi lisähappea, ja teimme töitä toukokuusta pitkälle kesäkuuhun että hän oppi syömään rinnasta. Muuten hän sai minun maitoani nenän kautta menevän letkun kautta. Yhdessä vaiheessa hän alkoi kärsiä refluksista – hän ei kestänyt olla mahallaan, itki kipua useasti, ja yritti koko keho jännittyneenä puskea keskivartaloaan ylöspäin. Ja mikä oli kaikkein pelottavinta – hän lopetti silloin tällöin hengittämisen refluksin takia. Sitä saattoi tapahtua muutaman kerran vuorokaudessa, ja minäkin pääsin oman osani siitä todistamaan. Yhtäkkiä EL:n väri vain muuttui kalpean harmahtavan siniseksi (vaikea kuvailla) ja hänessä kiinni olevat monitorit alkoivat huutaa hälytystä. Joskus EL selvisi tilanteesta itse vetäisten henkeä, joskus hän tarvitsi stimulointia ja silloin tällöin happiviiksien lisäksi vielä lisähappea happimaskin kautta. Opin pian itsekin, mitä tehdä – ja joskus en edes tajunnut huutaa apua, kun näin tapahtui, kun olin jo itse liikenteessä pelastaakseni vauvani. Opin seuraamaan myös happitasomonitoria itse, korjaamaan hänen asentoaan sylissäni paremmaksi jos happitasot laskivat (niin, että hänen hengitystiensä olivat auki) ja joskus autoin myös Dania tai Rubya, jos EL:n happiarvot laskivat heidän sylissään.

EL piti käsiään hyvin paljon tiukasti nyrkissä, peukalo kokonaan taivutettuna nyrkin sisälle. Tästä fysioterapeutit huolestuivat – ja se oli myös merkki jonkinlaisesta häiriöstä. Yhtälailla EL:n koko kehon jäykkyys, miten hän piti käsiään tiukasti sivuilla ja ulospäin käännettyinä, eivät olleet hyviä merkkejä.

Mutta pikkuhiljaa EL vain alkoi paranemaan ja kasvamaan. Painon kanssa oli ongelmia, ja ravintoterapeutti kertoikin että EL:lle minun tissimaitoni yksinään ei ollut tarpeeksi. Niinpä maitoani alettiin rikastaa Fortifierilla. Sen avulla hitaasti saimme EL:n painon vihdoin nousemaan. (EL:n ravinnosta aion tehdä kyllä oman postauksensa jossain vaiheessa, siitä nimittäin on paljon asiaa).. Mutta jatkoimme silti tissille harjoittelua, tarkoituksena että jokaisen tissisyötön jälkeen hän sai pullosta fortifierilla vahvistettua tissimaitoani sen verran, mitä hän ei ollut jaksanut tissistä itse imeä.

Ja yhtenä kauniina päivänä EL:llä meni hermo nenäletkuunsa. Hän repäisi sen viisi kertaa putkeen nenästään irti, ja päätimme kokeilla, josko hän sitten olisi valmis pelkästään tissille ja pullolle. Alkoi muutaman tunnin tappelu, jolloin hän ei vaan tissille meinannut ruveta – mutta sitten kun viimein uhkasin, että ellei kahdenkymmenen minuutin sisään ottaisi ruokaansa rinnasta, hän saisi uudestaan nenäletkun. Ja sillä hetkellä EL avasi sitten suunsa ja imi tissiä mukavan puolisentuntia. Eikä hänelle enää ikinä laitettu nenäletkua takaisin.

Ja yhtä yhtäkkisesti hänellä loppui lisähapen tarve. Aivan kuin hän olisi päättänyt, että nyt riitti, tätä sairaalaelämää on nähty ihan tarpeeksi ja nyt oli aika lähteä tarkastamaan se paikka, mitä äiti, isi ja isosisko kutsuu kodiksi. Siitä parin viikon kuluttua olimmekin sitten vihdoin ja viimein kotona.. 70 pitkän päivän jälkeen. Kotona.

Nyt, melkein kaksi kuukautta kotiutumisen jälkeen, EL on kuin normaali kuukauden-parin vanha vauva. Kädet eivät ole enää nyrkissä jatkuvasti ja jäykästi taivutettuna, vaan hän pitää käsiään rentona ja käyttää niitä aivan kuin kuka tahansa toinen vauva, joka ei vielä käsiään ole omikseen tajunnut. Hän on oppinut kannattelemaan itse päätään (vaikka tarvitseekin vielä siihen tukea) ja on oppinut siirtymään kyljeltä kyljelle ja kääntämään masulla ollessaan päätään puolelta toiselle. Hän ei tosiaan ole kuin normaali 4kk vanha vauva – mutta hänen ”korjattu ikänsä” olisikin nyt 2kk, jos hän olisi syntynyt silloin kuin piti. Käymme sairaalalla tarkastuksissa useammin kuin normaalin vauvan kanssa, mutta nyt ei enää ole hänen kuntonsa kanssa ongelmia. Niinkuin sanoin – hän on kuin normaali parin kuukauden ikäinen pikkuvauva.

Meidän pikkuinen ihmeemme.

* * * *

Olen pahoillani postauksen pituudesta ja sen sekaisuudesta. Teki kuitenkin tosi hyvää kirjoittaa tästä – olo on nyt hyvinkin puhdistunut. Ja mitä kaikkea muistinkaan sitten, kun aloin vain naputtaa! Mutta niin, tällaista me kävimme lävitse, ja me kaikki selvittiin. Me selvittiin. On se nykyajan lääketiede ihmeellistä. Olen ikuisesti kiitollinen aivan upealle Poolen sairaalan sairaanhoitotiimille, he tekivät meidän eteensä oikeasti kaikkensa ja se näkyi ja tuntui. Kiitos.

Lapsinäkökulmaa vinkkeliin: arjen pyöritys

sulka

Meikän huolehtimismurehtimisilmiö nostaa taas päätään, ja olen herännyt pohtimaan tarkemmin uusperheen kuvioita. Vaikka sitä kuinka uskoi olevansa tällaiseenkin valmistautunut – hei, olenhan hyvin valveutunut ja toiset huomioon ottava yksilö – tosiasia kuitenkin on, että ne aiemmin pyöritetyt ajatukset eivät ole muuta kuin mielessä toteutettua hatariin mielikuviin perustuvaa esileikkiä.  Eritoten, jos tällaisesta arjenpyörityksestä ei ole omakohtaista kokemusta, mikä, yllättäen, on meikäläisen tilanne. Olenhan monessakin mielessä onnekas ollessani oikein perinteisen ydinperheen tuotos: vanhempani ovat edelleen tälläkin hetkellä yhdessä ja ovat alulle laittaneet niin molemmat siskoni kuin minutkin. Niinpä minulla ei ole käytäntöön pohjaavaa kokemusta siitä, miltä lapsesta tuntuu kun pikkusiskolla ei olekaan sama äiti kuin itsellä, tai kun vanhemmat eivät asukaan enää saman katon alla tai kun he eivät kommunikoisi keskenään kuin pelkästään pakon edessä, ja silloinkin hammasta purren?

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä nyt muuta ole kuin että miehelläni on aikaisemmasta suhteesta aivan ihana tyttö, jonka kanssa tulen hyvin toimeen, kenestä välitän ja kenen seurasta nautin kovasti, ja nyt meillä on myös yhteinen lapsi. Niin, ja se entinen tyttöystävä –  kyllähän sitä nyt aikuiset pystyvät asiat sopimaan ja sumplimaan kaikille sopivalla tavalla, kyllähän me nyt kompromissit ollaan tähän ikään mennessä opittu?

Sen kummemmin menemättä kiinni aikuisten väliseen ihmissuhdesoppaan, olen eniten ollut huolissani lapsen näkökulmasta. Ruby on kahdeksan, niin monessa mielessä jo niin iso tyttö mutta kuitenkin vielä niin nuori, naiivi, mutta samalla niin pelottavan fiksu ja tarkkanäköinen. Aikanaan ennen meikäläisen pallomahaisuutta hän kysyi minulta, että onko minulla sisaruksia, ja vastatessani että olen kahdelle tytölle isosisko, hän kertoi surulliseen äänensävyyn että hänellä ei ole ketään, ei siskoa eikä veljeä. Jo silloin minulla oli kovahkokin vauvakuume, enkä oikein tiennyt mitä hänelle vastata – enhän toki voinut luvata, että no odotas hetkonen niin katsotaan mitä asialle voin tehdä .. Kuitenkin pikakelauksella vajaa vuosi eteenpäin kylpylän porealtaassa sitten yhdessä isänsä kanssa kerroimme, että ensi kesänä hän sitten saisi joko sen siskon tahikka veljen. Tilaukseen hän pisti siskon (mission accomplished!).

Mahani kasvaessa Ruby ei osoittanut suurta mielenkiintoa vatsakumpua kohtaan – joskus isänsä kehotuksesta hän painoi päänsä kuunnellakseen mahan elämää, ja minun opastuksella laittoi kättä siihen kohtaan masua mihin vauva sillä hetkellä kättään tai jalkaansa paukutti. Yleensä kuitenkin kaikki muu tapahtuva aktiviteetti oli mielenkiintoisempaa kuin maha. Ehkä se oli ujoutta, ehkä ei, mutta myöntää täytyy, tämä huoliautomaatti ei jättänyt asiaa huomaamatta.

Vauvan sitten tultua maailmaan Ruby oli ainakin näin alkuun aivan ihana, hän osallistui siskonsa hoitoon mielellään, jopa kysyi lupaa saisiko hän vaihtaa vaipan (!) ja yhdessä ollaan opeteltu pullolla syötöt ja miten vauvan niskaa pitää kannatella. Iloisesti hän on kertonut isälleen viettävänsä ”tyttöjen aikaa” minun ja vauvan kanssa, ja joskus pettyneenä kysynyt sairaalalle mennessä että mitä, isäkinkö tulee mukaan? Sairaalalla ollessa taas oli suurta hupia käydä Rubyn kanssa sairaalan vauvanvaatekomerolla valikoimassa siskolle puettava asukokonaisuus, ja melkein yhtä hauskaa se vaateräpläys näyttää olevan täällä kotonakin. Vaikkakin kiinnostus on ehkä nyt pikkuhiljaa hiipumassa…

Mutta miksi tarkalleen ottaen olen siis niin huolestunut?
Oh, sen klassisen, vihreänmustan hirviön nimeltä mustasukkaisuuden takia, jota tuon ikäinen ihmisalku voisi hyvinkin kokea, kun aikuisten huomio ei olekaan enää automaattisesti vain hänessä. Onhan hän koko elämänsä ajan aiemmin ollut hänen lähisukupiirinsä ainut lapsi, kun muut ovat olleet vanhempia tai ulkomailla, ja nyt pienellä aikavälillä hänen elämäänsä on ilmestynyt pieni serkkupoika ja siskopuolikin. Tämän vuoksi tietysti vähän kaikilla on ollut tuntosarvet pystyssä mustasukkaisuuden merkkejä etsiessä.

Olen yrittänyt parhaani mukaan ottaa hänet aina huomioon, niin että hän tietää että hän on tärkeä osa tätä perhettä, vaikka minä häntä nyt en kohdussani olekaan hautonut. Olen huolehtinut että hänellä tulee isä-tytär – aikaa kuin omaa aikaa minun kanssa, kuin sitten yhteisiä perhehetkiä, oli ne sitten niin pieniä kuin kutsuhuuto ”grouphug!” (ryhmähali), johon koko perhe vastaa. Mutta missä menee raja? Miten tehdä huomioiminen luonnollisesti, tekemättä siitä liian suurta numeroa niin että fiksu tytönalku ei itse ala miettimään asiaa liikaa?

Tämä on omassa mielessäni mennyt joskus jopa niin pitkälle, että en ole osannut nauttia tyttäreni seurasta tai pystynyt hankkimaan hänelle yksin jotain tuntematta omantunnon tuskaa siitä, että Ruby jäi nyt huomioimatta. Eritoten viikonloppuina, jolloin hän on täällä, osoittaessani hellyyttä vauvalle takaraivossa kolkuttaa että muista muista muista huomioida myös samassa tilanteessa oleva toinen tyttö, ettei häneen satu. Tiedän, että ylireagoin – eihän minulla ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että pitelen vauvaani sylissä ja pidän häntä hyvänä samaan aikaan kun Ruby istuu vieressä ja pelaa peliä, eritoten jo siksikin kun hän ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi missään vaiheessa mielensä pahoittanut.

Ainut, mitä olen huomannut, on hänen selkeä ripustautumiseni minuun enemmän kuin aiemmin. Hän jatkuvasti huolehtii että minulla ja hänellä on yhteisiä suunnitelmia, ja vaikka hoitaisin EL:ää samaan aikaan kun pelaan hänen kanssaan peliä, hän huolehtii ettei huomioni erkane hetkeksikään hänestä ja pelistä. Jos kerron, että odota, huolehdin ensin EL:n, hän tarjoutuu auttamaan niin että voin vielä hoitaa omat pelivuoroni, jolloin peli pystyy jatkumaan. Tällöin tietysti EL tulee hoidettua vähän kuin siinä sivussa, mikä taas minusta tuntuu pahalta. Tästä itse huomaan sen, että minun pitäisi itseni pystyä olemaan jämäkämpi ja sanomaan, että ei, odota, peli paussille ja minä teen tämän nyt ensin. Mistä taas päästään siihen, että Ruby tosiaan tuntuu tykkäävän siitä järjestelystä, että EL on isänsä hoidossa ja minä ja hän teemme jotain yhdessä. Näin on mennyt esimerkiksi päivä, jolloin en päässyt hoitamaan EL:ää melkeinpä ollenkaan, ja onpa Ruby kysynyt pettyneesti pariinkin otteeseen, miksi minun on tehtävä ruokaa, miksei isänsä voisi? Ja kerran, kun suunnittelimme uimaan lähtemistä, Ruby olisi halunnut että isänsä ja EL menee toiseen uimalaan kuin minä ja hän. Olen tietysti otettu, että hän niin pitää minun seurastani, mutta kaikella on tosiaan rajansa. Olen sanonut isälleen että hänen pitäisi huolehtia enemmän että hänellä ja Rubylla olisi omakeskeistä tekemistä, jolloin minä voisin keskittyä myös EL:n ja jolloin Ruby oppisi, että en ole vain hänen viihdyttäjänsä.

Huolestumisen polkuuni tottakai liittyy kovasti oman mieleni herkkyys, masennuksen oireet joita koko elämäntilanteeni kera hormonien on aiheuttanut, eikä välttämättä tällä(kään) huolella ole mitään todellista pohjaa tai tapahtuneet asiat yhtä suuria kuin ehkä annan nyt ymmärtää.. Olenhan miettinyt asiaa myös tältä kannalta: Rubylla on äitinsä jakamaton huomio, kuin myös (jaettu) huomio minulta ja isältään, mikä on sen yhden aikuisen verran enemmän kuin mitä ydinperheessä, ja eihän se välttämättä huono ole? Jossain vaiheessahan tuo yksi muuttuu väistämättä myös kahdeksi. Niin, ja nythän hänellä on sitten se sisko, jota leikittää kunhan hän kasvaa sellaiseen ikään! Mutta ei se satuta puhua tästä asiasta, saada teiltä fiksuilta vähän tukea ja kivoja huomioimisideoita kuin ajatuksia siitä, missä menee raja, miten homman pitäisi pelittää.. Miten järkevästi organisoida, että kaikki tulee huomioitua ja jokainen viettää kaikkien kanssa tasapuolisesti aikaa? Ja että nyt tuo mahdollinen mustasukkaisuus minun huomiostani saataisiin muutettua käsitykseksi siitä, että minä en ole katoamassa minnekään tai rakasta häntä yhtään sen vähempää, vaikka välillä olisinkin EL:n kanssa hänen sijastaan. Niin. Olenko minä ihan hakoteillä tämän kanssa?