”Miltä äitiys tuntuu?”

Asiaa on minulta tiedusteltu pariinkin otteeseen, ja aina on mennyt sormi ihan samalla tavalla suuhun, vielä näin viiden kuukauden äitinä olon jälkeenkin. Perustylsä vastaus ”ihan mukavalta” tuntuu liian pliisulta, eikä vastauksena anna yhtään mitään. Mutta miten kaikkea tätä tunteiden kirjoa saataisiinkaan kuvailtua toiselle, joka ei itse tätä ole vielä kokenut? Sitä suunnatonta pelkoa, että pienokaisella olisi jotain hätänä, että tekisi itse jotain väärin, jonkin virheen, joka haittaisi jollain tasolla lapsen elämää myöhemmin – huolia siitä, miten osaisi opettaa niitä tärkeitä taitoja tässä elämässä selviämiseen, niin käytännön asioita kuin sitten tunteidenkin käsittelyä.. Ja sitä rakkauden tunnetta, sitä välittämistä, kuinka jokaikisellä kuluvalla sekunnilla ajatukset vain pyörivät omassa pienokaisessa.. Mutta kuinka silti samalla sitä on yhä ja edelleen se sama tytöntyllerö kuin ennen vauvan ilmestymistä kuvioihin, ja ennen mahaakin.

Minä itsehän oikein naiivisti luulin, että äitiys olisi jotain tietynlaista. Että sitä yhtäkkiä kasvaa humpsahtaisi, että sitä olisi jotain enemmän kuin mitä aiemmin oli. Ihan niinkuin miun oma äiti on aina näyttänyt olevan niin viisas, elämää niin hyvin ymmärtävä ja uhrautuvainen, jotain aivan yliluonnollista.. Niinpä sitä sitten minä oletin että jonkinkaltainen äitiyden lahja sitä annettaisiin kaikkine uusine taitoineen ja taipumuksineen heti kun lapsi ilmestyisi hoidettavaksi. Kuitenkin olo on ihan samalla tavalla elämästä hämmentynyt kuin mitä aiemminkin, ja miten en yhtään sen fiksummaksi tunne itseäni kuin ennenkään. Jäikö minulta saamatta se synnytysosastolla jaettu kapustallinen äitiyden viisautta?

leppis

Äitinä oleminen on kyllä niin antoisaa ja samalla niin hurjan pelottavaa. Koko maailma pysähtyy paikoilleen kun tyttö väläyttää sen ihanimman virnistyksensä, tai oikein painaa päätään hartiaani vasten hyssytellessäni häntä. Se käsittämätön tunne siitä, että tässä on sitä omaa lihaa ja vertani, ei sitä vaan voi selittää. Että hän on tullut minusta, ja me olemme hänen vanhempansa. Hänen katsoessaan minua suoraan silmiin pohdin, että miten hän minut näkee – olenko minä hänelle samalla tavalla se koko maailman tärkein, se turva ja lämpö, se maailman menoa selventävä voimakas hahmo, niinkuin muistan omasta äidistäni ajatelleeni pikkulikkana? Ja se jatkuva huolehtiminen; kehittyyhän hän niinkuin ”pitää”, onko hänellä kaikki hyvin, oppiiko hän nyt niin kuin ”pitää”, syökö hän tarpeeksi.. Ja se paniikki, kun jätän vauvani vaikka vain Danin hoidettavaksi kun itse piipahdan kaupassa, ja ajatuskin toisen hoidettavaksi jättämisestä hirvittää etukäteen ja sen aikana. Entäs jos jotain tapahtuu? (Hän on ollut jo isovanhempiensa hoidettavana miun kampaaja-ajalla, ja kaverin hoidettavana hammaslääkärin odotusaulassa. Ja molemmista selvittiin hengissä. Minäkin.)

Käytännössä äitiys on ruokintalaitoksena olemista. Vaippojen vaihtamista, pyykkäämistä, ruoan laittamista, huonosti nukuttuja öitä, jatkuvaa huolehtimista, oman itsensä unohtamista. Kuinka sitä ei yhtäkkiä olekaan väliä jos paidalla on puklut, ei sitä moisesta välitä edes julkisella paikalla, ja vaippojen vaihto ei tunnu missään mielessä vastenmieliseltä. Miusta vielä juuri niiden isompien tarpeiden täyttämät vaipat on kaikkein hauskinta vaihdettavaa, kun on oikeasti sitä jotain mitä sieltä putsata! (Ehkä olen outo?) Yllättävintä tässä kaikessa on ehkä juuri se, kuinka sitä yhtäkkiä ei omalla itsellään ole samalla tavalla väliä kuin aikaisemmin, miten sillä ei ole väliä miltä näyttää tai että milloin itse laittoi murua rinnan alle, kunhan vauva on syönyt ja voi hyvin. Eivät kai he turhaan siellä synnytyslaitoksella muistutelleet joka käänteessä, että muista huolehtia myös itsestäsi, jotta voit sitten huolehtia myös pienestäsi..

Äiti – on jo sanana niin tunnepitoinen, jopa tiettyjä raameja antava. Odotuksia luova – mitä kaikkea sitä pitäisi olla ja tehdä että olisi toiselle hyvä äiti? Brittienglannin ”mother” ei herätä minulla samanlaisia vahvoja tunnekytköksiä sanana kuin suomiversio. Näin jo ennen kun tajusin että sehän puhekielessä vääntyy ”mum”:ksi ja siitä vielä hellittelymuotoon ”mummy” – ja mitä antaakaan internetin hakukone tuolla hakusanalla?

mummy

Kuvaavaa.

muumio

Nuo hädin tuskin auki pysyvät silmät, väsymyksestä pöhöttynyt naama, hullun kiihko silmissä (”Mutta kun pakko on nousta yölläkin lypsämään kolmen tunnin välein, jotta..!”), ihoa myöten menevät lättänät hiukset,kofeiinin puutteesta tärisevät kädet mutta nautinnosta mutrulle menevät huulet kun juuri otti sen ensimmäisen hörppäyksen ihanaisen kuumaa kahvia.. Jep, tämä on osa äitiyttä. Ehkä enkut sittenkin ovat oikeassa. Jollain tasolla.

aitiys

.. Ehkä jopa pelottavassakin määrin.

(Selvennykseksi: kirjoitusasu ”mommy” on sitä jenkkienkkua.)

Vaihtaisinko mitään pois? … Keskosen äitinä sanon että tietysti, kyllähän sitä toivoisi että kaikki olisi mennyt alusta asti hyvin ja aivan niinkuin oppikirjoissa. Mutta äitiyttä en vaihtaisi. En mistään hinnasta. Tämä on yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Minä olen minä, ja minuuteeni erottamaton osa on nyt myös äitiys. Ja sisälläni läikähtää kivan lämpimästi, kun pääsen sanomaan itselleni: ”Minä olen äiti.”

Mainokset

Äiti-taikaa! Ja muita itkuparku-juttuja.

Yhtenä aamuna EL itki isin sylissä. Minä poikkesin laittamaan kahvit tulille ja muuta yhtä tarpeellista, samaan aikaan kuin Dan-isi tarjosi tytöllemme maitoa, vaihtoi vaipat ja piti lähellä, mutta tyttö ei vain ottanut rauhoittuakseen. Sitten Dan luovutti ja sanoi yhden nykyisistä lempifraaseistaan: ”Äiti-taian vuoro!” Vastasin niinkuin aina ennenkin, että ei ole olemassa moista taikaa, höpsistä! Nappasin tytön kuitenkin syliin ja jäin seisomaan siihen Danin eteen selittämään jotain yhtä elintärkeää kuin että maito alkaa olla lopussa tai että tiskiallas ei enää pidä kunnolla vettä. Hetken päästä Dan katkaisi sen höpötyksen sanomalla: ”Ai ei äititaikaa ole olemassa? Katso häntä!”
EL oli nukahtanut syliini.

Näitä tilanteita on ollut useita. Dan on loistava isi ja kyllä EL hänenkin syliinsä rauhoittuu, mutta joskus näyttää siltä että pieni tyttövauvamme vaatii äidin tuttua sydämen sykettä ja kosketusta rauhoittuakseen. Onhan tyttö myös suurimman osan ajastaan minun kanssa, isin käydessä töissä. Ja myöntää täytyy, kyllähän se on omaa itseluottamusta boostaavaa kun parkuva vauva nostetaan meikäläisen syliin ja muutamassa pienessä hetkessä tyttö rauhoittuu. Huvittaviakin tilanteita on tullut, kuten kerran sylissäni itkevä tyttäremme ei hyväksynyt isin tarjoamaa maitopulloa, mutta kun äiti tarjosi ihan samaa pulloa vain paria sekunttia myöhemmin suu aukesi kuin linnunpojalla..
Äidin tyttö.

(Seuraavalla syöttökerralla maito kelpasi kyllä jo isinkin tarjoamana.)

Vaikka kuinka olen myös itselleni selittänyt, että itkevä vauva ei tarkoita että olen huono äiti vaan että se on EL:n tämänhetkinen tapa viestittää että hän tarvitsee jotain (vaipanvaihto? nälkä? vatsaan sattuu? haluan huomiota!), niin silti ei noita omia tunteita voi käskeä. Helpompaa tietysti on, kun tunnistaa itkun ja osaa siihen reagoida – ai, maitoa, tulossa! – mutta entä, jos itku ei olekaan niin selvästi luettavissa? Kun on vaipat vaihtanut, tytölle tarjonnut maitoa ja pitänyt sylissä ja tyttö vaan itkee, niin liian helposti tulee tunne että miksi en osaa? Ja se helpotuksen tunne kun tytön maha kurahtaa ja tytöltä pääsee silloin itkuparku – ah, se onkin tätä, masuun sattuu, odotas äiti auttaa, pidetääs pystymmässä, näin, helpottaako.. Ja se onnistumisen fiilis, kun tyttö sitten rauhoittuu. Jes, osasin vastata tarpeeseesi. Jes.

Tässä joku viikko sitten olin lähtenyt ruokaostoksille EL:n kanssa ASDA-ostoskeskukseen. Olen ollut aika hyvä lukemaan tilannetta julkisilla paikoilla ja arvioimaan milloin pitää maitopullo ottaa lämpiämään, jotta se olisi sitten tytön sitä halutessa valmis. (Ai miten lämmitän? En ole ollut vielä niin fiksu että olisin hankkinut matkatermarin ja kantaisin siinä kiehuvaa vettä mukanani jatkuvasti. Jos ei muuta ole, isken lämmitettävän pullon tissivakoon, jotta ruumiini lämpö lämmittää sitten pulloa tarpeeksi. Mutta se ei tietysti kauhean nopeaa toimintaa ole.) No, EL oli ennen kauppareissua jo syönyt, joten luulin että selviäisin ostosreissusta ilman pientä välipalamaitoa. Erehdyin. Pahasti. Kassajonossa tyttö alkoikin inistä maidon perään, ja minä siinä sitten tuttia tarjoamaan ja tissimaitopulloa kaivamaan kylmälaukusta. Joskus tyttö jatkaakin unia pienen ininän jälkeen, jolloin minulla on ollut aikaa lämmittää pullo valmiiksi sitten kun hän uudestaan heräisi – mutta ei tällä kertaa. Pieni ininä muuttui pian sinipunaiseksi raivohuudoksi ”MINUN ON NÄLKÄ”! Siinä minä sitten kuljin ostoskeskuksessa karjuvaa vauvaa sylissä pitäen ja häntä hyssyttäen, pullo tissivaossa, etsien paikkaa mistä ihmeestä voisin saada kiehuvaa vettä. Ihmisiä tuli luokse ja kysyi onko jotain hätänä. Minä yritin selittää, että ei tässä muuta kuin että pikkaisella on nälkä. Kysyin asiakaspalvelupisteeltä, ja meidät ohjattiin McDonaldsiin. Kivat jonot. Ehkä he tajuavat antaa tilaa, eiköhän ne näe että pyydän vain mukia jotta saan automaatista kuumaa vettä.
No ei tietysti. Eihän me asuta missään unelmamaailmassa. Enkä tajunnut avata leipäläpeäni pyytääkseni että pääsisin jonon ohi. Siinä sitten jonotettiin EL:n kanssa kiltisti – hän kiljuen, minä hyssyttäen – muiden hampparia odottavien joukossa, ja saatiin asiakaspalvelijalta sitten muki. Seuraava virheeni olikin, että en käynyt heittämässä kaikkia tavaroita jo johonkin loossiin odottamaan ja iskenyt vauvaa takaisin rattaisiin, vaan tottakai tämä supermutsi yritti ottaa kiehuvaa vettä mukiin, kantta päälle, vesimuki hoitolaukkuun ja lähteä vauva olalla lastenrattaita työntäen varoen hoitolaukkua istumaan jonnekin. Onneksi siinä vaiheessa eräs kiva tyttö tajusikin että tolla mutsilla ei oo kaikki muumit laaksossa ja se tuli ja auttoi. Yhdessä saatiin sitten lämpimät vedet pöytään, minä sain maidon lämpimäksi ja pienessä hetkessä EL:n naamanväri vaaleni takaisin punaisesta vaaleaksi imiessään maidot pullosta.

Ehkä minä pian hankin sen termarin.

Joka kerran, kun EL itkee, minä haluan hänet syliin. Välittömästi. Jos EL itkee isin sylissä, minun pitää taistella sitä välitöntä ”nappaa tyttö syliin, paijaa paijaa paijaa itku pois” – reaktiota vastaan. Isi osaa hoitaa myös. Tästä klassinen esimerkki kuitenkin oli rokotuskerrat. Edellisellä EL:n rokotuskerralla isi pääsi mukaan, ja ennenkuin piikit kannikkaan hetki koitti, minä halusin tytön ehdottomasti syliini – jotta hän olisi sylissäni kun se shokkikipu iskisi, ja olisin heti hyssyttämässä. Tästä sairaanhoitaja yllättyi. Yleensä kuulemma äidit haluavat että isät pitävät vauvaa kun rokotukset annetaan? Minusta tämä oli hyvin nurinkurista. Tiesin, että EL:n sattuisi, ja halusin nimenomaan juuri siksi häntä pidellä ja pitää hyvänä koko prosessin yli. Ehkä siinä sitten on se, että koska äidit eivät yleensä kestä sitä vauvan kipua eivätkä halua välittää omaa hätäahdistustaan vauvaan jo ennenkuin mitään on tapahtunut, minkä vuoksi he haluavat rauhallisemman isin pitävän vauvaa pahimman yli? Ehkä olen hullunkurinen äiti, mutta minulla ei tuota vaistoa ollut. EL parkaisikin, molemmilla kerroilla, kun piikki iskettiin reiteen, mutta ehti rauhoittua jo piikkien välissä minun hyssytellessäni, vaikka hoitaja nopea olikin. Ja kun kävelimme terveyskeskuksesta ulos, oli tyttömme melkein jo unessa.

Kun kerroin perjantaina health visitorille meikäläisen rauhoittavasta vaikutuksesta, tämä ”neuvolatäti” oli asiasta iloinen. Kertoi, että useimmiten synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavilla äideillä ei moista vaikutusta ole vauvaansa, sillä vauva vaistoaa äidin mielipahan ja tuskan ja siksi ei aina osaa rauhoittua henkisesti kärsivän äidin sylissä. Minkä lisäksi masentunut äiti saattaa olla vauvaansa kohtaan etäisempi kuin normaalisti. Se on siis selkeästi sen merkki, että minulla ja EL:llä suhde toimii saadessani hänet pelkällä läsnäolollani rauhoittumaan. Ja pitää vielä sen verran itseä kehua, että vaikka kuinka ahdistunut olenkin ollut, EL:n hoitoon se ei todistettavasti ole vaikuttanut. Hän on pitänyt minut maan tasalla, vienyt ajatukset ahdistuksesta muualle, ja antanut minulle hyvänolon tunnetta. Hän on minun hymyjen lähteeni, arkeni sulostuttaja, yhdessä Danin kanssa. Miten tärkeää minulle onkaan EL:n halailu ja hoitaminen – ainakin vielä tuntuu siltä, etten ikinä voisi väsyä siihen!

Näihin sanoihin, minun kylkimyyrä tykkää ottaa päikkäreitä iholla kiinni, rauhoittuu parhaiten (äidin) sylissä, ja vaistoaa heti syvästäkin unesta jos äiti poistuu huoneesta käväistäkseen vaikka toiletissa. Äidin ja tyttären välistä taikaa, sitä se on.

Baby blues: Tunnenko niinkuin pitää?

seagul babies

Luin eilen kokonaan omat postaukseni lävitse ja fiilistelin alkuraskausajan onnenhuumalla, jota silloin koin. Kaikki oli silloin uutta ja ihmeellistä, ja kehostani oli tullut suuren suuri jännä mysteeri. Oli mieltä askarruttavaa ajatella, että sisälläni oli kasvamassa uusi ihminen, persoona, ja vielä aivan tuntematon sellainen! Päiväkirjastanikin löytyy kirjoitus tulevalle tyttärelleni, jossa kerron kuinka odotan innolla hänen tapaamistaan ja kuinka rakastan häntä jo kovasti, ja että toivon hänen voivan hyvin. Yritin oppia häntä tuntemaan hänen antamiensa vinkkien avulla, potkuja tuntiessa hymyilin ja pitelin masuani. Jatkuvasti pelkäsin, että tekisin jonkin virheen ja häneen sattuisi, ja hyvin usein pidin käsiäni suojelevasti masuni ympärillä – jo silloinkin, kun havaittavaa kumpua pullakasta masustani ei ollut vielä havaittavissa. Se liike oli niin alitajuntaisesti tapahtuva etten aina sitä edes huomannut, tajusin sen vasta kun työkaverini kysyi miksi pitelen masuani jatkuvasti, potkiiko hän?

Nyt, kun hän on jo kohtuni ulkopuolella, katselen häntä usein ihmetyksen vallassa. Tämä neitonenko se kasvoi ja kehittyi kehoni lämmössä, tämä suoranainen ihmekö on saanut osansa minun geeneistäni? Tutkiskelen itseäni ja mietin, mitä koen häntä kohtaan. Tiedän, että tekisin mitä tahansa hänen eteensä, juoksisin vaikka maailman ääriin hakemaan hänelle mitä hän tarvitsee, ja hyppäisin minkä tahansa kovaa vauhtia liikkuvan objektin eteen suojellakseni häntä töyssyltä. Mutta tunnenko ”niinkuin minun pitäisi” äitinä? ”Pitäisi” on sana, jota ei pitäisi käyttää, mutta se vaan tulee. Tiedän, etten täysin ole antautunut vielä rakastamaan häntä, vaikka tottakai rakastan häntä. Siinä on vain pieni vivahteinen ero, se jokin, joka on pitänyt minut hieman etääntyneempänä.

Olen maininnut tästä lääkärille ja sairaalassa olevien lasten vanhempiin erikoistuneelle psykologille. Heidän mukaansa tuo tunne on täysin luonnollista – olihan vaarana, että menettäisin pienen vauvani, ja sen menetyspelon takia olin alkanut tekemään jo tunnetyötä sen mahdollisuuden eteen, että hänet otettaisiinkin pois minulta. Muistan edelleen, miltä se tuntui, kun lääkäri sanoi ne sanat ”Katsotaan, selviääkö hän viikonlopun ylitse”. Se pelko, mikä iski. Järkytys. Shokki. Epätoivo. Ja kauhea syyllisyyden tuska. Tunsin epäonnistuneeni, ja etsin syitä itsestä miksi EL voi huonosti. Eikä sitä ollut vaikea löytää – olihan se minun istukan vika, että EL oli voinut niin huonosti kohdussani.

Vaikka EL voikin nyt hyvin ja on kotona meidän kanssamme, katselen häntä välillä edelleen peläten että hän vetäisee sen viimoisen henkosensa. Kun hän päästää hassun ääneen tai köhii suuhun nousseen puklun takia, nousen tarkistamaan hänen huuliensa värin – hengittäähän hän edelleen?

Ei ole siis ihme, että en edelleenkään ole täysin antautunut äitiyden riemuille. Olen lukenut Internetin kätköistä miten joskus ihan ”normaalienkin vauvojen” äidit pelkäävät, etteivät koe lastaan kohtaan niinkuin ”pitäisi”. Tämä pelko on myös yksi klassinen babybluesin eli synnytyksen jälkeisen masennuksen oire. Keskustelin erään Danin työkaverin kanssa, ja hän kertoi ihanan avoimesti omasta kokemuksestaan saman kurimuksen kanssa – hän sanoi, että ihan silloin alussa hänellä ei olisi ollut mitään ongelmaa jättää vauvaansa jollekulle hoidettavaksi, siitä, ota vain, ja lähteä paikalta – ja tottakai hän koki siitä ajatuksesta syyllisyyttä. Ja hän koki näin, vaikka heidän yhteiselonsa aloitus ei samalla tavalla ollut kivikkoinen ja vaikea kuin meidän. Mutta sitten yksi päivä se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, se äidin rakkaus. Hän oli ollut leikittämässä pientään ja ihan yhtäkkiä se tunne, minkä kerrotaan yleisesti tapahtuvan heti synnytyksen jälkeen kun vauva nostetaan äidin rinnalle ensimmäistä kertaa, iski. Ja sitten siitä ei ollut enää mitään epäilystä, hän oli tämän upeuden äiti, ja hän rakasti pientään täysin ehdottomasti.

Oli niin lohduttavaa kuulla, että en ole ainut joka näin kokee, eikä se siten voi minusta tehdä millään tavalla huonompaa äitiä. Tottahan minäkin rakastan pientäni, ja tunnen häntä kohtaan vahvasti. Mutta tunnen myös typerää syyllisyyttä siitä, että on kuin vielä jotain puuttuisi. En täysin osaa sanoa mikä se jokin on. Ehkä se on se jokin yhteys, se luja tunne siteestä minun ja vauvani välillä, joka tuntuu omalta puolelta pienemmältä kuin sen ehkä pitäisi olla. Muistanhan järkyttyneenä, kuinka sairaalalle mentäessä minun oli välillä tarkistettava EL:n  nimilapusta, että kyseessä oli tosiaan minun vauvani enkä ollut lepertelemässä kenenkään toisen huolestuneen äidin vauvalle. Kyllähän äitinä minun olisi vain pitänyt tietää, että eihän siinä kehdossa kukaan muu ollut?

Yritän olla kärsivällinen, ja muistaa että tunteeni ovat täysin oikeutettuja eivätkä millään tavalla vääriä. Syy, miksi koen juuri nyt näin, on luontaisessa itseni suojelumekanismissa: olinhan menettää hänet, ja tein jo töitä sen eteen että jos pahin kävisi. Kun niin ei onneksi käynytkään, en ole vain vielä uskaltanut päästää irti ja heittäytyä, luottaa että kaikki on nyt hyvin. Ja kyllä se varmasti tulee. Se jokin.

seagulbaby

Huomasin myös postauksistani, että olen minä oikeasti aikamoinen huolimylly. Täällähän minä jatkuvasti poraan jostakin! Osaisipa sitä vain hellittää ja olla murehtimatta.. Tajusin myös, että olin lupaillut parissakin kirjoituksessa jatkokertomusta, kuten tarinaa tästä kämpästä mihin muutimme, ja tietysti EL:n sairaskertomusta. Oletan, että näille olisi kysyntää? Olisiko haluja nähdä kuvia tästä pienestä luukusta, jossa perhe-elämää nyt pyöritämme kunnes isompi paikka jostain löytyy?

Kun vain luomuna uskaltaisi olla…

Jo vuonna 2010 kohistiin meikeistä ja niiden vaikutuksesta sikiöön – äidin käyttämä kosmetiikka yhdistettiin muun muassa lasten syövän määrän kasvuun sekä hormonihäiriöihin. Yritin löytää myös artikkelia, jossa puhuttiin hiusten värjäämisestä ja raskaudesta, mutta en sitä ainakaan tähän hätään löytänyt. Itsehän lopetin hiusten värjäämisen aikanaan kestoväreistä löytyvien kemikaalien takia ja kuinka jo silloin vuosi pari sitten puhuttiin, että raskausaikana ei saisi hiuksiaan värjätä juurikin niiden kemikaalien takia. Mietin jo silloin, että jos se ei ole hyväksi sikiölle, niin entäs sitten äidille itselleen eli minulle?

Niinkuin Alanko taas kertoo blogissaan, monista meikeistä löytyy muun muassa haitalliseksi todettuja emulgointiaineita kuin myös joitain muovipehmenteitä, jotka eivät varmasti ole hyväksi niin odottavalle äidille kuin masussa kehittyvälle ihmisalullekaan. Kaiken sen lisäksi mitä pärstäämme, ihollemme ja hiuksillemme tungemme pitäisi myös muistaa se kemikaalicocktail- ilmiö: miten monelle muullekin kemikaalille alistummekaan päivän aikana, mm. siivousaineiden, ruoan sisältämien kemikaalien jne. kautta?

Kun olette raskaana, tulette huomaamaan että odottaminen ei ole yksiviivaista ja helppoa. Tuntuu, kuin jokaisesta tuutista toitotettaisiin erilaisia ”älä tee tätä” tai ”raskaana olevan pitää tehdä tätä” – kehotuksia, ja helposti tulee sellainen olo, että jos näitä kehotuksia ei tottele, olisi jollain tavalla huono äiti. Ihan kuin tahallaan haluaisi vahingoittaa omaa lastaan vaikka itsekkäistä syistä, kun ja jos ei toimi näiden eri määräysten ja kehotusten mukaan.

Näin olen päässyt tuntemaan myös syyllisyyttä meikkaamisestani. Kuten nyt tässä kävi ilmi, yksi näistä kehotuksista liittyy nimittäin juuri meikkaamiseen ja muuhun kosmetiikan käyttöön raskausaikana: meikkaamista pitäisi välttää tai vaihtaa koko käytössä oleva kosmetiikka luonnonkosmetiikkaan. Minun tarkoituksena on kyllä ollut vaihtaa meikkilaukkuni sisältö asteittain luonnonkosmetiikaksi, mutta onko se tapahtunut vielä? Ei. Tunnen siis suurtakin syyllisyyttä, kun levitän meikkivoidetta kasvoilleni peittääkseni tummat silmäaluset ja piirtäessäni itselleni kulmat. Mutta jos en naamavärkkiäni jollain tavalla värittäisi, näytän kauhean väsyneelta, laimealta, jopa ehkä sairaaltakin. Pystyn olemaan meikittömänä ystävieni ja perheeni kesken, mutta työpaikalla? Ja kauan pohdiskelin sitä, löytyisikö minusta tarpeeksi munaa julkaista itsestäni meikitön kuva. Tätä olen pohtinut jo siitä saakka, kun Suomen blogeissa levisi Naked Truth – haaste Tyyliä etsimässä-blogin aloituksesta jokin aika sitten.

Kauan jahkailtuani päätin uskaltautua ja näyttäytyä luomuna. Muistutin itselleni, että ehkä te muut ette näe näitä meikittömiä kuvia samalla tavalla kuin minä itse kaikessa itsekriittisyydessäni.

meikiton2meikiton

Kuvia en siis ole muokannut sen kummemmin kuin parantanut kuvien tarkkuutta ja valoisuutta sekä kuvien rajausta. Toiseen kuvaan vielä iskin nuo borderit, miksiköhän? Viemään huomiota pois naamasta? Kuitenkaan mitään photoshoppausta iholleni, noille tummille silmänalusille tai muullekaan ei ole tehty. Tällainen minä olen tänä aamuna.

Miten minä näen itseni? Tuo kauhean iso pottunena suorastaan kirkuu minulle, nuo tummat silmänaluset, jotka johtuvat ihan vain ohuesta ihosta silmieni alla saa minut näyttämään sairaalta, ja missä minulla onkaan ne kulmakarvat? Jossain ne tuolla ovat. Kuvat eivät ole niin tarkkoja että ihon epäpuhtaudet näkyisivät hyvin, sillä niitä on naamaan tupsahtanut raskauden myötä aivan kuin olisin uudestaan teini. Lisäksi tietysti haluaisin korjata noita hiuksiakin – kampaajalla olen viimeksi käynyt kesällä, joten otsatukkani on kasvanut pois ja hiusten latvatkin ovat huonossa jamassa. Jos tällaisena lähtisin töihin, haluaisin piilotella itseäni keittiössä. Joskus olen kyllä esim. kaupoilla kehdannut käydä meikittömänä, mutta silloinkin on hävettänyt.

Samalla kadehdin kaikkia niitä naisia, jotka uskaltavat kulkea täysin luomuina niin työpaikalla kuin muuallakin julkisesti. Raskaana olevan työkaverinikin rohkeutta olen niin kadehtinut, kun hän on kulkenut meikittömänä – ja minusta hän on niin luonnonkaunis, ei hän mitään ehostusta edes tarvitse. Ja samalla tietoisuus siitä, että hän tekee sen varmastikin ainakin osittain lapsensa eteen ja kuinka omalla naamataulullani on sitä meikkivoidetta ja muuta..
No, itsesyytöskierre taas aloitettu.

meikit posemeikit

 

 

 

 

 

 

 

Sitten vertailun vuoksi minä, hetkeä myöhemmin meikattuna ja hiukset pompulalle vedettynä. Photoshoppausta ei ole tehty nyt edes valoisuuden tai muun korjaamiseen, vaikka aihetta ehkä olisi ollut. Kunhan rajasin kuvat. Tällä hetkellä meikkaan ainoastaan työpäivinä, harvoin minkään muun takia.

Ehkä vielä joskus saan sen rohkeuden olla ihan luomuna ja olla vielä ylpeä siitä, miltä näytän. Toivossa on hyvä elää.

Lähteet:
Uusi Suomi: Meikkikohu jatkuu: Uusi ”kieltolista” raskaana oleville. Viitattu 28.1.2013

Turun Sanomat: Asiantuntija ehdottaa meikkikieltoa raskaana oleville. Viitattu 28.1.2013.

Tintti Alanko: Meikit ja raskaus. Viitattu 28.1.2013.

Avatv: Saako raskauden aikana meikata? Viitattu 28.1.2013.

”Eihän lapsi voi tehdä vielä lapsia!”

Meikäläinen teinityttönä.

Meikäläinen teinityttönä.

Kun kerron olevani raskaana, odotan ihmisten olevan järkyttyneitä. Valmistaudun välittömästi puolustamaan valintaani sekä kuuntelemaan saarnaa: olenhan omasta mielestäni niin kauhean nuori, ihanpa teini, ei yhtään aikuinen – ja raskaana? Onhan noista teiniäideistä tehty jopa tosi-tv-sarjaa, ja yleisesti kauhistellaan että miten niin nuori pärjää lapsen kanssa – entä, kun oma elämä on vielä niin sanotusti kokematta?

Vuonna 2009, 21-vuotiaana, maailmaa kokemassa Balilla Indonesiassa.

Vuonna 2009, 21-vuotiaana, maailmaa kokemassa Balilla Indonesiassa.

On jotenkin kauhean vaikeaa itsensä ymmärtää ja tajuta, että ei tässä ehkä ihan teini enää ollakaan. Omassa mielessäni ikääntymiseni kun on päättynyt ikävuoteen 21 – siitä lähtien minun on pitänyt aina ihan miettiä, että kuinka vanha sitä oikeasti onkaan. Se ei tule enää samalla tavalla automaationa niinkuin aiemmin, selkärankaan kirjoitettuna yksinkertaisena ja hyvin sisäistettynä faktana. Miellän vain edelleen, että olen 21-vuotias tai jopa alle, ihan pieni tytöntyllerö vasta.

Kuitenkin täytin maanantaina jo 25 vuotta. Neljännesvuosisadan verran ikää. Ymmärtääkseni ihan hyvä ikä ensisynnyttäjälle ainakin teoreettisesti? Oma äitinikin sai minut ollessaan 25-vuotias, joten ihan äidin jalanjäljillä tässä melkein ollaan.

23-vuotiaana Ateenassa hostellityöntekijänä. Kaverin ottama kuva.

23-vuotiaana Ateenassa hostellityöntekijänä. Leenan ottama kuva.

Silloin joskus pikkutirppana 25-vuotiaat näyttivät vain niin isoilta ja aikuismaisilta, ja olin ihan varma että kunhan itse tuohon maagiseen ikään pääsen niin elämähän on jo täysin raiteillaan: olisi aviomies, pari muksua ja omakotitalo järven rannalta kaikkine elukoineen ja lemmikeineen. Että siihen ikään mennessä olisin jo ”aikuinen”.

– Niinpä niin. No, elämä on ainakin jo oikeaan suuntaan menossa kohti noita pikkuruisen tytön vaatimuksia: kyllähän sitä jo kihloissa ollaan, vaikka ei se sama asia olekaan kuin avioliittopaperit, ja ensimmäinen muksukin on jo tuloillaan. Omakotitalossa ja lemmikkien määrässä on vielä vähän työtä, mutta ehkäpä nekin ajallaan.

Mutta hei, te fiksummat: kertokaa minulle, mitä on olla aikuinen? Tunnetteko te olevanne aikuisia? Minut tietävät, näettekö te minut aikuisena? Tästä aikuisuuden ajatuksesta päästään myös äitiyteen. Voiko tällainen pentu kuin mitä minä olen olla hyvä aikuinen äiti pienelle ihmisalulle? Ai miten niin vähän hermostuttaa.

Ja ei, ei kukaan ole saarnannut. Kaikki ovat olleet iloisia ja onnellisia puolestamme. Ainoastaan kummini päästi tuon otsikon lausahduksen suustaan kuullessaan maha-asukistani, mutta sekin varmasti ihan vain vitsillä – vaikka pääsinkin sitten käyttämään niitä mielessäni hyvin harjoiteltuja reploja siitä, miten en ole enää lapsi ja että nuorenahan penskat on hyvä tehdä!

Ja no, lopulta ehkä se on vaan minä, joka näkee itsensä ihan lapsena vielä… Ehkä.

Huomenna on sitten edessä se jännitetty rakenneultra, ja raskauden puolivälin merkkipaalu on siten myös ylitetty!