”Miltä äitiys tuntuu?”

Asiaa on minulta tiedusteltu pariinkin otteeseen, ja aina on mennyt sormi ihan samalla tavalla suuhun, vielä näin viiden kuukauden äitinä olon jälkeenkin. Perustylsä vastaus ”ihan mukavalta” tuntuu liian pliisulta, eikä vastauksena anna yhtään mitään. Mutta miten kaikkea tätä tunteiden kirjoa saataisiinkaan kuvailtua toiselle, joka ei itse tätä ole vielä kokenut? Sitä suunnatonta pelkoa, että pienokaisella olisi jotain hätänä, että tekisi itse jotain väärin, jonkin virheen, joka haittaisi jollain tasolla lapsen elämää myöhemmin – huolia siitä, miten osaisi opettaa niitä tärkeitä taitoja tässä elämässä selviämiseen, niin käytännön asioita kuin sitten tunteidenkin käsittelyä.. Ja sitä rakkauden tunnetta, sitä välittämistä, kuinka jokaikisellä kuluvalla sekunnilla ajatukset vain pyörivät omassa pienokaisessa.. Mutta kuinka silti samalla sitä on yhä ja edelleen se sama tytöntyllerö kuin ennen vauvan ilmestymistä kuvioihin, ja ennen mahaakin.

Minä itsehän oikein naiivisti luulin, että äitiys olisi jotain tietynlaista. Että sitä yhtäkkiä kasvaa humpsahtaisi, että sitä olisi jotain enemmän kuin mitä aiemmin oli. Ihan niinkuin miun oma äiti on aina näyttänyt olevan niin viisas, elämää niin hyvin ymmärtävä ja uhrautuvainen, jotain aivan yliluonnollista.. Niinpä sitä sitten minä oletin että jonkinkaltainen äitiyden lahja sitä annettaisiin kaikkine uusine taitoineen ja taipumuksineen heti kun lapsi ilmestyisi hoidettavaksi. Kuitenkin olo on ihan samalla tavalla elämästä hämmentynyt kuin mitä aiemminkin, ja miten en yhtään sen fiksummaksi tunne itseäni kuin ennenkään. Jäikö minulta saamatta se synnytysosastolla jaettu kapustallinen äitiyden viisautta?

leppis

Äitinä oleminen on kyllä niin antoisaa ja samalla niin hurjan pelottavaa. Koko maailma pysähtyy paikoilleen kun tyttö väläyttää sen ihanimman virnistyksensä, tai oikein painaa päätään hartiaani vasten hyssytellessäni häntä. Se käsittämätön tunne siitä, että tässä on sitä omaa lihaa ja vertani, ei sitä vaan voi selittää. Että hän on tullut minusta, ja me olemme hänen vanhempansa. Hänen katsoessaan minua suoraan silmiin pohdin, että miten hän minut näkee – olenko minä hänelle samalla tavalla se koko maailman tärkein, se turva ja lämpö, se maailman menoa selventävä voimakas hahmo, niinkuin muistan omasta äidistäni ajatelleeni pikkulikkana? Ja se jatkuva huolehtiminen; kehittyyhän hän niinkuin ”pitää”, onko hänellä kaikki hyvin, oppiiko hän nyt niin kuin ”pitää”, syökö hän tarpeeksi.. Ja se paniikki, kun jätän vauvani vaikka vain Danin hoidettavaksi kun itse piipahdan kaupassa, ja ajatuskin toisen hoidettavaksi jättämisestä hirvittää etukäteen ja sen aikana. Entäs jos jotain tapahtuu? (Hän on ollut jo isovanhempiensa hoidettavana miun kampaaja-ajalla, ja kaverin hoidettavana hammaslääkärin odotusaulassa. Ja molemmista selvittiin hengissä. Minäkin.)

Käytännössä äitiys on ruokintalaitoksena olemista. Vaippojen vaihtamista, pyykkäämistä, ruoan laittamista, huonosti nukuttuja öitä, jatkuvaa huolehtimista, oman itsensä unohtamista. Kuinka sitä ei yhtäkkiä olekaan väliä jos paidalla on puklut, ei sitä moisesta välitä edes julkisella paikalla, ja vaippojen vaihto ei tunnu missään mielessä vastenmieliseltä. Miusta vielä juuri niiden isompien tarpeiden täyttämät vaipat on kaikkein hauskinta vaihdettavaa, kun on oikeasti sitä jotain mitä sieltä putsata! (Ehkä olen outo?) Yllättävintä tässä kaikessa on ehkä juuri se, kuinka sitä yhtäkkiä ei omalla itsellään ole samalla tavalla väliä kuin aikaisemmin, miten sillä ei ole väliä miltä näyttää tai että milloin itse laittoi murua rinnan alle, kunhan vauva on syönyt ja voi hyvin. Eivät kai he turhaan siellä synnytyslaitoksella muistutelleet joka käänteessä, että muista huolehtia myös itsestäsi, jotta voit sitten huolehtia myös pienestäsi..

Äiti – on jo sanana niin tunnepitoinen, jopa tiettyjä raameja antava. Odotuksia luova – mitä kaikkea sitä pitäisi olla ja tehdä että olisi toiselle hyvä äiti? Brittienglannin ”mother” ei herätä minulla samanlaisia vahvoja tunnekytköksiä sanana kuin suomiversio. Näin jo ennen kun tajusin että sehän puhekielessä vääntyy ”mum”:ksi ja siitä vielä hellittelymuotoon ”mummy” – ja mitä antaakaan internetin hakukone tuolla hakusanalla?

mummy

Kuvaavaa.

muumio

Nuo hädin tuskin auki pysyvät silmät, väsymyksestä pöhöttynyt naama, hullun kiihko silmissä (”Mutta kun pakko on nousta yölläkin lypsämään kolmen tunnin välein, jotta..!”), ihoa myöten menevät lättänät hiukset,kofeiinin puutteesta tärisevät kädet mutta nautinnosta mutrulle menevät huulet kun juuri otti sen ensimmäisen hörppäyksen ihanaisen kuumaa kahvia.. Jep, tämä on osa äitiyttä. Ehkä enkut sittenkin ovat oikeassa. Jollain tasolla.

aitiys

.. Ehkä jopa pelottavassakin määrin.

(Selvennykseksi: kirjoitusasu ”mommy” on sitä jenkkienkkua.)

Vaihtaisinko mitään pois? … Keskosen äitinä sanon että tietysti, kyllähän sitä toivoisi että kaikki olisi mennyt alusta asti hyvin ja aivan niinkuin oppikirjoissa. Mutta äitiyttä en vaihtaisi. En mistään hinnasta. Tämä on yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Minä olen minä, ja minuuteeni erottamaton osa on nyt myös äitiys. Ja sisälläni läikähtää kivan lämpimästi, kun pääsen sanomaan itselleni: ”Minä olen äiti.”

”Kotona”.

Täällä sitä nyt vihdoin ja viimein ollaan, villasukat jalassa Englannissa. Nyt on jopa ensimmäistä kertaa viikon aikana harmaan näköinen keli ulkona, joten uskottavammalta Englannissa ololta tää alkaa tuntua. Kävi kyllä niin hyvä tuuri kun voi vaan sään suhteen käydä äitini ja siskoni ollessa täällä – joka päivä paistoi aurinko, ja meidän suomalaisten nahkaan oli jopa lämmintä. Ei ulkona välttämättä takkia tarvinnut muuta kuin tuulelta suojautumiseen, ja siskokin pystyi tupakkinsa polttelemaan ulkona shortseissa. Helmikuussa. Englannissa. Paikallisten herkkänahkojen mukaan tietysti täällä oli vielä kylmä, mutta heillä ei ollutkaan vertauspohjaa lumeen ja miinusasteisiin samalla tapaa niinkuin meillä.

Luonnon tarjoamat ystävänpäivänarsissit.

Luonnon tarjoamat ystävänpäivänarsissit.

Olen aina ollut itsenäinen matkustelija, halunnutkin jääräpäisesti mennä paikkoihin ”ihan itse” ja mieluiten yksin. En halunnut riippakiviä matkaan, ketään hyvää ystävääkään jonka mielipidettä minun pitäisi suunnitelmissani kuunnella. Näin minä lähdin Australiaan, kuten myös Kreikkaan kuin alunperin Englantiinkin, mutta nyt asia oli eri. Haluan syyttää raskausmasua asiasta, mutta voihan olla että oikeana syynä oli matkustamisen luonne, iso elämänmuutos. Ennenkuin äitini ja siskoni tulo Englantiin kanssani varmistui, olin itkuinen. Minua kauhistutti ajatus lähteä matkaan ihan itsekseni. Ei minua porttien, lentokoneiden, tai muun teknisen matkustamisen suhteen jännittänyt. Tiesin, että pärjäisin yksinkin. Mutta ajatus matkalaukkujen raahaamisesta itsekseni, istuminen koneessa tuntemattomien vieressä.. Ajatukset, jotka ennen olivat luonnollisia ja osa seikkailunhaluani, olivat nyt pelottavia.

Oli siis uskomattoman hienoa, että äiti ja siskoni pääsivät tulemaan mukanani käymään täällä. Ei pelkästään jo siksi, että he olivat kantamassa niitä meikäläisen raskaita matkalaukkuja kentältä tänne tai että istuivat vieressäni koneessa, eikä siksi että heidän kädenjälkensä näkyy tässä pienessä rakkauspesässä jota kämpäksikin kutsutaan. Se antoi paljon, että he näkivät miun ”Englannin hoodini”, minun maailmani täällä. Siihen oli myös totuttelemista – minun kaksi maailmaani, Suomimaailma ja Enkkuhoodit, kohtasivat – ja sulautuivat yhteen. Nyt osalla kotiporukasta on omakohtaista kokemusta paikoista, joista Skypessä jatkuvasti mainitsen, sekä he ovat tavanneet ihmisiä, jotka ovat tekemässä Englantimaailmaani. Danin vanhemmat, Danin tytär Ruby, ja tietysti Dan itse.

linnutvaloAikaa meillä ei ollut paljon, joten yritimme ottaa siitä kaiken irti. Tutkailimme Bournemouthia, sen rantaa, puistoja, aviaariota, kauppoja ja keskustaa. Shoppailimme, laitoimme kämppää, teimme ruokaa. Hengasimme, kävimme syömässä pubissa ja tutustuimme myös naapurikaupunkiin Christchurchiin. Oli ihanaa seurata, kuinka molemmat osapuolet minun perheestäni tulivat toimeen keskenään ja pitivät toisistaan.

Keskiviikkoiltana he tulivat kanssani, maanantaiaamuna Danin isän kanssa saatoimme heidät lentokentälle. Siitä lähtien on alkanut sitten erilaisten asioiden järjestely täällä, kuten terveyskeskukselle rekisteröityminen ja puhelinliittymän hankinta.
Molemmat vielä vaiheessa. Yllättäen.