Lapsinäkökulmaa vinkkeliin: arjen pyöritys

sulka

Meikän huolehtimismurehtimisilmiö nostaa taas päätään, ja olen herännyt pohtimaan tarkemmin uusperheen kuvioita. Vaikka sitä kuinka uskoi olevansa tällaiseenkin valmistautunut – hei, olenhan hyvin valveutunut ja toiset huomioon ottava yksilö – tosiasia kuitenkin on, että ne aiemmin pyöritetyt ajatukset eivät ole muuta kuin mielessä toteutettua hatariin mielikuviin perustuvaa esileikkiä.  Eritoten, jos tällaisesta arjenpyörityksestä ei ole omakohtaista kokemusta, mikä, yllättäen, on meikäläisen tilanne. Olenhan monessakin mielessä onnekas ollessani oikein perinteisen ydinperheen tuotos: vanhempani ovat edelleen tälläkin hetkellä yhdessä ja ovat alulle laittaneet niin molemmat siskoni kuin minutkin. Niinpä minulla ei ole käytäntöön pohjaavaa kokemusta siitä, miltä lapsesta tuntuu kun pikkusiskolla ei olekaan sama äiti kuin itsellä, tai kun vanhemmat eivät asukaan enää saman katon alla tai kun he eivät kommunikoisi keskenään kuin pelkästään pakon edessä, ja silloinkin hammasta purren?

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä nyt muuta ole kuin että miehelläni on aikaisemmasta suhteesta aivan ihana tyttö, jonka kanssa tulen hyvin toimeen, kenestä välitän ja kenen seurasta nautin kovasti, ja nyt meillä on myös yhteinen lapsi. Niin, ja se entinen tyttöystävä –  kyllähän sitä nyt aikuiset pystyvät asiat sopimaan ja sumplimaan kaikille sopivalla tavalla, kyllähän me nyt kompromissit ollaan tähän ikään mennessä opittu?

Sen kummemmin menemättä kiinni aikuisten väliseen ihmissuhdesoppaan, olen eniten ollut huolissani lapsen näkökulmasta. Ruby on kahdeksan, niin monessa mielessä jo niin iso tyttö mutta kuitenkin vielä niin nuori, naiivi, mutta samalla niin pelottavan fiksu ja tarkkanäköinen. Aikanaan ennen meikäläisen pallomahaisuutta hän kysyi minulta, että onko minulla sisaruksia, ja vastatessani että olen kahdelle tytölle isosisko, hän kertoi surulliseen äänensävyyn että hänellä ei ole ketään, ei siskoa eikä veljeä. Jo silloin minulla oli kovahkokin vauvakuume, enkä oikein tiennyt mitä hänelle vastata – enhän toki voinut luvata, että no odotas hetkonen niin katsotaan mitä asialle voin tehdä .. Kuitenkin pikakelauksella vajaa vuosi eteenpäin kylpylän porealtaassa sitten yhdessä isänsä kanssa kerroimme, että ensi kesänä hän sitten saisi joko sen siskon tahikka veljen. Tilaukseen hän pisti siskon (mission accomplished!).

Mahani kasvaessa Ruby ei osoittanut suurta mielenkiintoa vatsakumpua kohtaan – joskus isänsä kehotuksesta hän painoi päänsä kuunnellakseen mahan elämää, ja minun opastuksella laittoi kättä siihen kohtaan masua mihin vauva sillä hetkellä kättään tai jalkaansa paukutti. Yleensä kuitenkin kaikki muu tapahtuva aktiviteetti oli mielenkiintoisempaa kuin maha. Ehkä se oli ujoutta, ehkä ei, mutta myöntää täytyy, tämä huoliautomaatti ei jättänyt asiaa huomaamatta.

Vauvan sitten tultua maailmaan Ruby oli ainakin näin alkuun aivan ihana, hän osallistui siskonsa hoitoon mielellään, jopa kysyi lupaa saisiko hän vaihtaa vaipan (!) ja yhdessä ollaan opeteltu pullolla syötöt ja miten vauvan niskaa pitää kannatella. Iloisesti hän on kertonut isälleen viettävänsä ”tyttöjen aikaa” minun ja vauvan kanssa, ja joskus pettyneenä kysynyt sairaalalle mennessä että mitä, isäkinkö tulee mukaan? Sairaalalla ollessa taas oli suurta hupia käydä Rubyn kanssa sairaalan vauvanvaatekomerolla valikoimassa siskolle puettava asukokonaisuus, ja melkein yhtä hauskaa se vaateräpläys näyttää olevan täällä kotonakin. Vaikkakin kiinnostus on ehkä nyt pikkuhiljaa hiipumassa…

Mutta miksi tarkalleen ottaen olen siis niin huolestunut?
Oh, sen klassisen, vihreänmustan hirviön nimeltä mustasukkaisuuden takia, jota tuon ikäinen ihmisalku voisi hyvinkin kokea, kun aikuisten huomio ei olekaan enää automaattisesti vain hänessä. Onhan hän koko elämänsä ajan aiemmin ollut hänen lähisukupiirinsä ainut lapsi, kun muut ovat olleet vanhempia tai ulkomailla, ja nyt pienellä aikavälillä hänen elämäänsä on ilmestynyt pieni serkkupoika ja siskopuolikin. Tämän vuoksi tietysti vähän kaikilla on ollut tuntosarvet pystyssä mustasukkaisuuden merkkejä etsiessä.

Olen yrittänyt parhaani mukaan ottaa hänet aina huomioon, niin että hän tietää että hän on tärkeä osa tätä perhettä, vaikka minä häntä nyt en kohdussani olekaan hautonut. Olen huolehtinut että hänellä tulee isä-tytär – aikaa kuin omaa aikaa minun kanssa, kuin sitten yhteisiä perhehetkiä, oli ne sitten niin pieniä kuin kutsuhuuto ”grouphug!” (ryhmähali), johon koko perhe vastaa. Mutta missä menee raja? Miten tehdä huomioiminen luonnollisesti, tekemättä siitä liian suurta numeroa niin että fiksu tytönalku ei itse ala miettimään asiaa liikaa?

Tämä on omassa mielessäni mennyt joskus jopa niin pitkälle, että en ole osannut nauttia tyttäreni seurasta tai pystynyt hankkimaan hänelle yksin jotain tuntematta omantunnon tuskaa siitä, että Ruby jäi nyt huomioimatta. Eritoten viikonloppuina, jolloin hän on täällä, osoittaessani hellyyttä vauvalle takaraivossa kolkuttaa että muista muista muista huomioida myös samassa tilanteessa oleva toinen tyttö, ettei häneen satu. Tiedän, että ylireagoin – eihän minulla ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että pitelen vauvaani sylissä ja pidän häntä hyvänä samaan aikaan kun Ruby istuu vieressä ja pelaa peliä, eritoten jo siksikin kun hän ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi missään vaiheessa mielensä pahoittanut.

Ainut, mitä olen huomannut, on hänen selkeä ripustautumiseni minuun enemmän kuin aiemmin. Hän jatkuvasti huolehtii että minulla ja hänellä on yhteisiä suunnitelmia, ja vaikka hoitaisin EL:ää samaan aikaan kun pelaan hänen kanssaan peliä, hän huolehtii ettei huomioni erkane hetkeksikään hänestä ja pelistä. Jos kerron, että odota, huolehdin ensin EL:n, hän tarjoutuu auttamaan niin että voin vielä hoitaa omat pelivuoroni, jolloin peli pystyy jatkumaan. Tällöin tietysti EL tulee hoidettua vähän kuin siinä sivussa, mikä taas minusta tuntuu pahalta. Tästä itse huomaan sen, että minun pitäisi itseni pystyä olemaan jämäkämpi ja sanomaan, että ei, odota, peli paussille ja minä teen tämän nyt ensin. Mistä taas päästään siihen, että Ruby tosiaan tuntuu tykkäävän siitä järjestelystä, että EL on isänsä hoidossa ja minä ja hän teemme jotain yhdessä. Näin on mennyt esimerkiksi päivä, jolloin en päässyt hoitamaan EL:ää melkeinpä ollenkaan, ja onpa Ruby kysynyt pettyneesti pariinkin otteeseen, miksi minun on tehtävä ruokaa, miksei isänsä voisi? Ja kerran, kun suunnittelimme uimaan lähtemistä, Ruby olisi halunnut että isänsä ja EL menee toiseen uimalaan kuin minä ja hän. Olen tietysti otettu, että hän niin pitää minun seurastani, mutta kaikella on tosiaan rajansa. Olen sanonut isälleen että hänen pitäisi huolehtia enemmän että hänellä ja Rubylla olisi omakeskeistä tekemistä, jolloin minä voisin keskittyä myös EL:n ja jolloin Ruby oppisi, että en ole vain hänen viihdyttäjänsä.

Huolestumisen polkuuni tottakai liittyy kovasti oman mieleni herkkyys, masennuksen oireet joita koko elämäntilanteeni kera hormonien on aiheuttanut, eikä välttämättä tällä(kään) huolella ole mitään todellista pohjaa tai tapahtuneet asiat yhtä suuria kuin ehkä annan nyt ymmärtää.. Olenhan miettinyt asiaa myös tältä kannalta: Rubylla on äitinsä jakamaton huomio, kuin myös (jaettu) huomio minulta ja isältään, mikä on sen yhden aikuisen verran enemmän kuin mitä ydinperheessä, ja eihän se välttämättä huono ole? Jossain vaiheessahan tuo yksi muuttuu väistämättä myös kahdeksi. Niin, ja nythän hänellä on sitten se sisko, jota leikittää kunhan hän kasvaa sellaiseen ikään! Mutta ei se satuta puhua tästä asiasta, saada teiltä fiksuilta vähän tukea ja kivoja huomioimisideoita kuin ajatuksia siitä, missä menee raja, miten homman pitäisi pelittää.. Miten järkevästi organisoida, että kaikki tulee huomioitua ja jokainen viettää kaikkien kanssa tasapuolisesti aikaa? Ja että nyt tuo mahdollinen mustasukkaisuus minun huomiostani saataisiin muutettua käsitykseksi siitä, että minä en ole katoamassa minnekään tai rakasta häntä yhtään sen vähempää, vaikka välillä olisinkin EL:n kanssa hänen sijastaan. Niin. Olenko minä ihan hakoteillä tämän kanssa?

Baby blues

Koko sen ajan mitä EL vietti sairaalalla, minä unelmoin ajasta kotona ja oikein naiivisti ajattelin, että saisin oman, rauhallisen ja järkevän itseni takaisin, ilman turhia tunnekuohuja, kunhan vain saisin vauvani kotiin. Saisinhan vihdoin luvan olla onnellinen ja aloittaa sen oikean vauvaperheen arjen armaan britin kanssa. Mutta nyt, kun hän rauhallisesti nukkuu kehdossaan, minä katselen kämppää. Pyykit on pyykkäämättä. Tiskit tiskaamatta. Lattiakin pitäisi imuroida. Uunikin on sisältä likainen, entäs ruokaostosten tekeminen, niin ja pitäisihän sitä kokatakin? Niin, ja tissitkin pitäisi taas lypsämällä tyhjentää, ettei vain maidontuotanto lopu turhan aikaisin.  Sehän se vasta katastrofi olisikin, kun EL on vain tissimaidolla. Kouluhommista taas puhumattakaan.

Järkevään priorisointiin kykenevänä ymmärrän, että tärkeimpänä tulee vauvan hyvinvointi (hän on syötetty, puhdas, ja nukkuu tyytyväisesti. Työ hyvin tehty), sen jälkeen oma ja puolison hyvinvointi jaetulla kakkossijalla. Tätä kautta hyvin tiedän, että tiskeillä ei ole väliä, tai likaisella uunilla, kunhan vauvan asiat ovat puhtaat ja omakin hygienia kunnossa. Mutta sitten tulee tämä tunnereaktiopuoli, jota voisi kutsua myös äitiyshulluudeksi. Tämä puoli minussa kysyy ”Onko tämä kämppä vauvani arvoinen?”. Vastaus siihen on välittömästi ei. Jotta olisin hyvä äiti vauvalleni, tämä äitimaanikko vaatii että tiskit on tiskattu, eikä vain keittiö vaan koko kämppä kiiltävän puhdas.

Mutta olisihan se turhankin helppoa, jos kaikki olisi vain kiinni siististä kämpästä ja valmiiksi tehdystä ruoasta. Niihinhän saisi helposti apua, porukalla vain koko kämppä kiiltäväksi ja jääkaappi ja pakastin täyteen valmiiksi tehtyjä ruoka-annoksia. Koska vaikka noin kävisi, niin tiedän tasan tarkkaan, että silti istuisin tässä valkoisella kangassohvalla mieli alhaalla, murehtien, märehtien ja huokaillen. Kun aina sitä tämä mieli löytää sen seuraavan kohteen, sen seuraavan huolen. Voiko vauvani hyvin, kasvaako ja kehittyykö hän niin kuin pitää, riittääkö maito, olenko hyvä äiti, hyväksytäänkö minut, olenko tehnyt jonkun virheen jossain, rakastaako Dan minua enää, rakastaahan hän huomennakin vaikka mä nalkuttaisin jostain, entäs raha-asiat, tilavamman asunnon etsiminen, epävarma tulevaisuus, tekemättömät koulutyöt, laskut, se ja tuo ja se?

Heräsin juuri miettimään, että milloin viimeksi olen nauranut oikein kunnolla? On pelottavaa yrittää muistella moista. Missä ovat minun pitelemättömät naurukohtaukset? Kikattanut olen, nyt muistan. EL:n hulppeille ilmeille, äännähdyksille. Jo sairaalassa. Oli jotenkin hullunkurista kaikkien piippaavien laitteiden ja muiden huolestuneiden äitien seassa alkaa kikattamaan, kun EL natusti nänniä ja veti kasvoilleen ihan ihmevirneen. Mutta ei se ennen näin vaikeaa ollut. Ainahan minä olen hymyillyt. Ainahan minä olen nauranut, löytänyt jotain positiivista. Ja joskus kun on sitten olo ollut parempi ja hymy irronnut helpommin, on ollut melkein järkyttävääkin kuulla Danilta, kuinka on ihanaa nähdä minut hymyilemässä. Oikeaa hymyä. Ihan niinkuin siitä olisi tullut jokin katoamaisillaan oleva luonnonvara.

Baby bluesista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, löytyy paljon tietoa internetistä. En ole ongelmani kanssa yksin. Moni nainen kokee mielensä alhaiseksi synnytyksen jälkeen, joskus jopa ennen sitä. Onhan raskaus iso muutos keholle, ja vauvan ilmestyttyä maailmaan on se oma järisyttävä tapahtumansa, joka vetää arjen hetkessä erilaiseksi. Vaikka kuinka siihen olisi omasta mielestään valmistautunut jo kuukausien ajan, niin ei sitä silti siihen kaikkeen ole kuitenkaan valmis. Jo pelkästään väsymys vetää pinnan kireälle, unohtamatta ollenkaan mysteeristen hormonien vaikutusta. Ah, ne hormonit. Useimmiten tämä nykyään hyvin tunnistettu tila menee nopeasti ohi, parista päivästä pariin viikkoon ilman sen kummempaa apua tai tukea, mutta sitten joskus se taas äityy pahaksikin, ja sitä tarvitsee apua selvitäkseen. Joskus äiti vaipuu ja saa psykoottisia oireita, joskus masennus vaan muuttuu vakavaksi. Niinkuin minulla.

Olen ollut erittäin herkkä pienillekin asioille, jo aivan pikkiriikkinen vastoinkäyminen on voinut vetää minut kiukun valtaan, itkukohtauksen partaalle tai kauhean ahdistuneeksi. Jo joku puolittainen kommentti, Danin väärin asettelema sananen lauseessa, ja meikä huomaa mököttävänsä kuin mikäkin pahainen teini. Ja pahinta on ollut, että en yksinkertaisesti mahda sille mitään. Vaikka tunnekuohun aikana tietäisin tasan tarkkaan rationaalisesti olevani ihan hupsu kun moisesta mökötän, niin en saa silti itseäni rauhoittumaan. Ja koska Danillakin riittää tuota temperamenttia eikä hänkään väsyneenä jaksa kaikkea kärsivällisesti vain ottaa vastaan, on meillä ollut mitä ”hauskempia” kiistan aiheita. Kuten sukkaparista, jonka hän käytön jälkeen heitti pesuhuoneen suuntaan, eikä vienyt pesukoriin. Tai kun hän halusi ensimmäistä kertaa lähteä kaksistaan EL:n kanssa kaupungille, ajatuksena että minä saisin nukkua ja hän saisi omaa laatuaikaa tyttärensä kanssa – minä suutuin. Koska tää babyblueshirviö aatteli, että hän ei halua minun seuraa, haluaa päästä minusta eroon hetkeksi eikä mitään muuta! Niin, ja entäs jos missaisin jonkun EL:n ekan kerran, kuten ensimmäisen bussimatkan (oi, tälle itkin vuolaasti ja koko kroppa tärisi ahdistuksesta, kun luulin Danin ottaneen EL:n kanssa bussin kaupunkiin ilman minua)..

Ja entä, jos Dan ei maltakaan osoittaa hellyyttä juuri silloin kuin tämä äitimonsteri sitä haluaisi ja kaipaisi? Huhhuijaa, sanonpa vaan niille reaktioille! Enpä ole ylpeä sanoessani, että parhaimmillani olen loukkaantunut, nälväissyt jotain tosi järkevää joka alkaa sanoilla ”sä et enää ikinä” ja lopulta huutanut naama punaisena jotain siansaksaa, joka olevinaan on jotain järkevää just silloin. Niinpä niin. Kylläpä minunkin tekisi mieli ottaa itseäni nälvinyt ja raivoava kumppani kainaloon hellittäväksi.

Ja sitten ihan tyhjästä ilmestyneet ahdistuskohtaukset sekä kontrolloimattomat ajatukset, jopa niinkin synkkiä kuin itsemurha-ajatuksia (miten ja milloin sen tekisin, ja miten kaikille olisi vain parempi jos katoaisin täältä; Dan on helkkarin hyvä isä ja hänenkin olisi helpompi jos minä en olisi mököttämässä/nalkuttamassa tyhjänpäiväisistä asioista.. Ei, hän ei ole ikinä sanonut näin, ja on ollut syvästi järkyttynyt kun olen kertonut näistä mietteistäni. Tiedoksi vain ettei kenellekään jää epäselväksi!).. Tai ajatukset siitä, miten EL tipahtaisi käsistäni. Ikinähän en häntä vahingoittaisi, tai itselleni tekisi mitään. Mutta ajatusprosessi on siellä, vaikka se tekoihin asti ei menisikään. Joskus katselen EL:ää ja mietin, että tunnenko häntä kohtaan niinkuin pitää, onko tunnesidos niin vahva kuin pitäisi.. Olenko tarpeeksi hyvä, ja entä jos teen jonkun virheen joka vahingoittaa häntä ja hänen tulevaisuuttaan? Onhan vanhemmuudessa ihan järisyttävä vastuu. Ja sitten tunnen huonoa omatuntoa, kun tämä kerran elämässä tapahtuva EL:n vauva-aika vain lipuu ohitse minun märehtiessä jotain, osaamatta nauttia kaikesta ”oikealla” tavalla, osaamatta pysähtyä ja vaan.. nauttia. Välittämättä kaikista tekemättömistä töistä ja vaan olla vauvan kanssa, muistaen tässä ja nyt, muistaen tämä onni mitä on kun vauva on tässä terveenä ja hyvinvoivana eikä enää sairaalalla.

Niin, ja puhumattakaan siitä, millaiset paineet äitinä olosta jo ilman sairaalajaksojakin on: sitä kelaa mielessään kaikki mahdolliset tekonsa, pohtii toimiiko oikein, onko jossain tehnyt virheen, miettii kaikkia tekojaan jo raskausaikana ja nyt ja niiden seurauksia.. Tiedän ”normaalien vauvojen” äitejä, jotka vähän väliä tarkistavat hengittäähän heidän pieni vielä, ja eivät uskalla antaa lattialle tipahtanutta tuttia takaisin vauvalle ennenkuin se on käynyt pöpöjen tappoprosessin lävitse. Lisää siihen sitten se, että vauva voi huonosti pitkän aikaa. Kaikki huolet vielä moninkertaistuvat ja vahvistuvat. Tunnen syyllisyyttä siitäkin, jos EL on hereillä sylissäni ja haluan ihan välttämättä tehdä jotain muuta kuin juuri sillä hetkellä olla aktiivisesti hänen kanssaan, stimuloida häntä, hymyillä hänelle, tehdä sitä ja tätä hänen kanssaan.. Minkään muunhan ei pitäisi olla tärkeämpää? Onko esimerkiksi nyt sitten minun syy, että EL on vielä niin kovin vakava eikä ole oppinut hymyilemään?

Minun masennukseni syvyyteen tottakai vaikuttaa kaikki se, mitä tapahtui. Kuinka herkillä olin jo raskausaikana, kuinka syvästi haavoitti kun kaikki ei mennytkään niinkuin piti ja Dan ei päässyt Suomessa käymään ennenkuin muutin tänne. Kuinka synnytys meni – kuinka voimaton olin, kuinka koen että se ei ollut millään lailla minun ”ansio”, makasinhan vain reporankana operaatiopöydällä.. (Kun minua onniteltiin hyvin menneestä synnytyksestä, mä vieläkin joskus vastaan että enhän minä tehnyt mitään.) Kuinka selvisi, että syy miksi EL voi huonosti, oli minun ”toimimaton kehoni” – kuinka istukkaan oli tullut pienehkö häiriö, ja oli alkanut imemään tyttärestämme veret aiheuttaen hänelle erittäin vakavan anemian (engl. wikipedia) – ja jos hän ei olisi syntynyt silloin kun hän syntyi, hän olisi kuollut kohtuuni. Kuulin nimittäin sairaalalla, miten yleisemmin tämän häiriön tapahtuessa käy niin, että vauvat syntyvät kuolleena: meillä kävi siis onnenpotku, että lapsivedet vain tulivat ja siten EL syntyi ja pelastui. Sitten kaikki se sairaala-aika, kuinka olimme vähällä menettää tyttäremme pariin otteeseen, kuinka hän kehittyi, parani ja otti taas takapakkia, ja kuinka tunsin olevani yksin kaiken tämän keskellä (vaikka tosiasiassa en ollut). Dan ei itse voinut tuona ajanjaksona myöskään hyvin, ja hänen oli ahdistukseltaan vaikea tulla sairaalalle. Tuona aikana pidin siis koossa miestäni; pidin huolta hänestä, Rubysta ja vain paria hassua päivää lukuunottamatta olin joka päivä sairaalalla EL:n luona, ja pysyin siellä niin kauan kuin vain kykenin. Surkuttelulistaani voisin lisätä tietysti myös sen todellisuuden, kuinka täällä Englanninmaalla olen ilman omia vanhempiani ja siskoja sekä muuta aivan lähintä lähipiiriäni ja siten heidän käsinkosketeltavaa tukea – vaikka he Skypen ja puhelimen päässä ovatkin. Mutta miten he/te voitte auttaa, jos minä välttelen skypeä tai en ole nostanut sitä luuria? (Näin ollen, miten tärkeää olikaan, että äiti tuli käymään täällä toukokuun lopussa, kun EL oli vielä sairaalalla… Unohtamatta ollenkaan sitä upeaa tuen määrää, mitä Danin puolen suku on tarjonnut.) Niin, tai sitä, että eräs parhaimmista ystävistäni menehtyi tänä aikana, ilman että minä pääsin häntä näkemään ennen, en päässyt tekemään saattohoitoa tai paijaamaan ennen lähtöä.. Kyllä, karvainen perheenjäsen, hyvä ystäväni, ensimmäinen (ja ainut) koirani kuoli Suomessa samana päivänä kun EL pääsi kotiin sairaalasta. Minä en käsitellyt näitä asioita kunnolla kenenkään kanssa, sulkeuduinkin vähän, huusin vain ahdistustani aika ajoin Danille, käyttäytyen kuin mikäkin tantta, ja onpa sitten yllättävää, että nyt kun sitten kaikki on hyvin ja on aika rentoutua.. Kaikki läsähtää käsiin, kupla puhjennut, ja masennus on käsissä. Aika käsitellä nämä ongelmat, ei enää maton alle piiloon pyyhkäisyä, ei enää olankohautuksella ”johtuu siitä että”, vaan oikeasti paneutumista asiaan.

Ja askel se on tämäkin, asiasta kirjoittaminen niinkuin se on. Puhdistavaa, terapeuttista ja pelottavaa.

NHS ei muuten jätä pulaan. Pieni maininta olostani health visitorille (”neuvolatädille” joka visiteeraa vauvan kotiintulon jälkeen täällä kotosalla, ja joka on meillä käynyt viikoittain EL:n takia) ja hän täytätytti elämäni kolmannen masennuskartoituslomakkeen (jep, vakavasti masentunut) ja nyt on järjestynyt ja järjestymässä minulle yksilöterapia, ryhmäterapia, kotiin järjestyvä apu siihen koulutetulta toiselta äidiltä niin että minä voin kerran viikossa keskittyä vaikka vain ruokaostoksiin, kuin myös juttelukerrat kätilön kanssa synnytyksestä ja raskausajastani sekä mielialalääkitys, jota imettäväkin äiti voi ottaa. Niin, ja tämä health visitor jatkaa viikottaisia vierailujaan, ihan minunkin takiani. Olen mykistynyt hyvällä tavalla kaikesta tästä avusta, ja vaikuttunut. Hyvä NHS. Niin, ja mainitsemisen arvoista on, että yksilöterapia alkaa siis täällä kotosalla, ei siis tule niin helposti peruttua terapiakertaa kun kerran toinen tulee tänne kotiin eikä vauvan kanssa tarvitse hötkytä itse minnekään.. Vau?

Niin että minähän selviän tästä.

Sellaista. Toivottavasti keneltäkään ei mennyt kahvit väärään kurkkuun tai tutut tunne turhaan huonoa omatuntoa. Miten te olisitte voineet tietää, miten voin, jos en teille kerro?
Onpa muuten vaikeaa painaa tuota ”Julkaise”-namiskaa. Mähän tässä avoimesti myönnän olevani heikko ja mieleltäni vähän kipiä nyt. Pelottaa suorastaan, että joku tulee sanomaan että oot paha äiti kun tunnet noin, oot vaaraksi lapsellesi kun et ole onnistunut pitämään itseäsi koossa. Vaikka hyvin tiedän itse, kuten health visitorit ja esimerkiksi Dan, että näin ei ole. Voin vain huonosti. Mutta niinkuin hyvä ystäväni kerran sanoi, mielen kipu on vaikeampi myöntää ja esitellä kuin esimerkiksi poikki mennyt käsi. Katkenneet luut ovat silmin nähtävissä, mielen sairaudet taas oma, liian usein piilotettu lukunsa. On hyvä nostaa näitä asioita pinnalle.. Ja minustahan on siihen! Nyt tää lähtee julkiseksi, kolme, kaksi, yksi, HEP !

Vauvani yksityisyys

Olin jo ennen vauvan syntymää päättänyt, että blogiin ei sitten kuvia hänestä heru. Ainakaan sellaisia, mistä hänet voisi tunnistaa, ja mistä hän sitten teininä olisi minulle vihainen. Kukapa ei itse omakohtaisesti muistaisi miten nololta tuntui, kun äiti kaivoi piiloistaan sen vauvakuvakansion täynnään otoksia itsestä hilpettelemässä vaippasillaan tai jopa ilman sitä vieraille ihasteltavaksi? Entäs sitten, kun ne kuvat olisivatkin kaikkien nähtävissä Internetissä, hassun hakusanan ja muutaman klikkauksen päässä? Tottakai näin äitinä vauvan jokainen piirre on ihastuttava ja söpö, jokainen kommellus hurmaava, ja miten sitä haluaisi jakaa koko maailman kanssa tämän onnen mikä omalle kohdalle on sattunut – mutta hän ei ole vauva ikuisesti. Jossain vaiheessa hän tulee olemaan koulussa ja hakemaan töitä, ja niin minun mieltäylentää kuin se nyt olisikin jakaa kaikkien teidän kanssa se hassuilmekuva minkä juuri nappasin, niin haluan muistaa sen henkilön, jonka sen mutruilmeen näin pentuna väänsi. Omat vauvakuvanihan ovat turvassa siellä kuvakansiossa kaapissaan, eivätkä bingin tai googlen hakukoneet niitä sieltä löydä – ja saman suojan haluan antaa myös omalle naperolle.

Yhtään sen kritisoimatta kaikkia niitä vauva- ja äiti/isä-blogeja, joissa toiseen ratkaisuun on päädytty. Minä päädyin tällaiseen päätökseen, ja toivon että sitä kunnioitetaan.

Samasta syystähän blogissa ei ole nähtävillä kuvia muista henkilöistä tunnistettavasti kuin itsestäni, ellen heiltä lupaa siihen ole saanut.

Samaa olen pohtinut myös nimien kanssa – käytänkö oikeita nimiä, vai väännänkö jokaiselle nimimerkin?
Pienimuotoisen aivojen rassauksen jälkeen päädyin vain etunimien käyttöön. Kyllähän jo jotain suojaa antaa se, että bloggaan nimimerkin kautta itse, eikä sukunimiä tai muuta ole ollut nähtävillä. Olen pyrkinyt tarkistamaan jokaiselta, jonka olen maininnut blogissa, että onhan se nyt varmasti OK että etunimesi käy ilmi julkisessa blogissani ennen kuin mitään julkaisen.

(Ymmärrettävästi, jos huomaat että olen puhunut sinusta käyttäen oikeaa etunimeäsi ja olen epähuomiossa jättänyt kysymättä, ilmoittamalla asiasta korjaan asian haluamallasi tavalla välittömästi! Sama pätee kuvien kanssa, eikä haittaa vaikka olisit vaihtanut mielipidettäsi.)

Tiedän, että yksityisyys ei ole leikin asia, ja haluan näin osoittaa parhaani mukaan kunnioittavani sitä.

Ja tätä kautta päästään myös vauvani nimeen. Tämä äidin hurja suojeluvaisto on pistänyt paljon kapuloita rattaisiin ja olen niin monta kertaa melkein päättänyt että ei, hänestähän ei täällä oikealla nimellä puhuta, mutta … Miksi ei? Kyllähän jokaisesta muustakin olen sen etunimen tänne rustannut, niin miksi en samalla tavalla kohtelisi myös sitten omaa lihaa ja vertani? Häneltähän en itseltään ole vastausta saanut, vaikka kuinka olen yrittänyt pään asennoista, silmien siristelyistä ja pukluvanoista sitä löytää. Sitten kysyin vauvan isältä. Hän halusi nimimerkin.

Joten sitä kunnioittaen, tämä hurmaava sielu, joka niin kovasti tätä maailmaa sairaalan ulkopuolella nyt ihmettelee, tullaan tuntemaan täällä nimimerkillä EL.

Synnytystarina osa 2. Jännän äärellä

harbour Vastaanottotiskillä ei ollut ketään. Dan pyörähti hakemaan hoitajaa paikalle, ja minä katselin huvittuneena tiskiin nojaavia pyörätuoleja. Kärrättäisiinkö minutkin tollaisella osastolle, ihan niinkuin elokuvissa? Olin onnellinen, että odotusaula oli tyhjä, sillä lämmin virta ei ollut tyrehtynyt vieläkään. Olisi nolottanut, jos joku muu olisi nähnyt tuottamani lammikon. Hoitajan saapuessa paikalle pyysin anteeksi aiheuttamaani sotkua, mistä hän käski olla huolehtimatta, ja kysyin sitten pyörätuolikyydityksestä. Ihan vain kokemuksen vuoksi. Moiseen ei kuitenkaan ollut oikeaa syytä, ja reippaat jalkani märät kengät loiskuen kantoivat minut kivuttomasti synnytysosastolle. Minut ohjattiin pieneen huoneeseen, ja hyvä että ehdin asettautua makuulle kun alkoi loputtomalta tuntunut ihmisvirta. Monta sairaanhoitajaa ja lääkäriä kävi esittäytymässä, niin monta että hyvin pian luovutin nimien kanssa. Jokainen heistä vielä esittäytyi että oli se ja se, joka hoitaisi meitä tänään – olimme nimittäin sattuneet juuri sopivasti vuoronvaihdon saumaan, niin että sekä päivä- että yövuorolaiset ehtivät molemmat hoitaa tätä hämmentynyttä pallomahaista. Ehdinpä aatella, että olipa hyvä etten kärsi mistään sosiaalisesta fobiasta, oispa muuten saattanut vähän jänskättää!

Minut kytkettiin supistuskäyrään, kyseltiin kaikki mahdolliset terveystiedot, otettiin verikokeita, annettiin antibioottia ja piikitettiin kannikkaan joku annos vahvistamaan vauvan keuhkoja. Peppua kuumotti jonkin aikaa sen piikin jälkeen, ja minulle kerrottiin että sen pitäisi olla minussa vaikuttamassa muistaakseni ainakin 12 tuntia ennenkuin siitä olisi mitään hyötyä. Kohdunsuu ei ollut vielä avautunut, eikä supistukset olleet kivuliaita.Jatkuvasti joku päivitti minua mahdollisuuksistamme: jos kaikki olisi kohtalaisen hyvin, lasta yritettäisiin pitää kohdussa mahdollisimman pitkään, muutamasta päivästä jopa viikkoon (jokainen päivä normaaleissa tapauksissa on lapsen eduksi, minkä hän pystyy kohdussa viettämään) ja pohdittiin, olisiko luonnollinen synnytys mahdollinen vai pitäisikö suorittaa keisari sitten, kun aika koitti. Pian paljastui, että vauvan sydänäänet olivat laiskahkot, mikä pisti sairaanhoitajat huolestumaan vauvan unisuudesta. Ja niin lääkäri ottamaan äkkiä ultraääntä, joka paljasti että jo 80% lapsivesistä oli jo lirahdellut ulos, vauva oli pää alaspäin ja hänen kehossaan paljon nestettä. Päätettiin kutsua paikalle vielä yksi lääkäri, ja tässä vaiheessa oli jo aika selvää että jotain oli todenteolla pielessä. Minä olin tähän mennessä seurannut ja ottanut osaa käytyihin keskusteluihin hyvinkin rauhallisesti, en jostain syystä ollut osannut hirveästi hätääntyä. Olinhan tiennyt, että ei kaikki välttämättä ihan täydellisesti ollut, mutta en näin jälkikäteen osaa sanoa miten onnistuin pitämään rauhallisuuteni. Ymmärsinköhän edes koko tilanteen laajuutta? Muistan sen, kuinka koko ajan pidin vaan sormia ristissä luonnolliselle synnyttämiselle, olinhan sitä toivonut alusta asti, ja sitä kautta tietysti että vauvalla ei asiat liian huonosti olisi olleet.

Huoneeseen saapui vauvoihin erikoistunut lääkäri vastasyntyneiden teho-osastolta. Tämä ystävällinen versio lääkäri Housesta vilkaisi lävitse työkavereidensa keräämät tiedot, ja arvuutteli sitten minulle skottiaksentillaan sen miljoonat eri vaihtoehdot mitkä vauvalla saattaisi olla hätänä. Vauvalla asiat olivat selkeästi niin huonosti, että luonnollinen alatiesynnytys ei olisi siten mahdollinen. En osannut vielä järkyttyä tästä, sillä jotenkin ajattelin että minulla olisi hetki aikaa sulatella tätä tietoa. ”House” kertoi olevansa heti pikkuista auttamassa tämän syntyessä. Minä hymyilin, nyökkäilin, ja heti kun hän lähti niin alkoi tapahtua. Minulle iskettiin käteen pari keltaista läpyskää, selitettiin että niillä antaisin luvan keisarileikkaukselle ja näytettiin kohta, mihin nimikirjaimeni pitäisi raapustaa. Pöllämystyneenä kysyin, että milloin moinen operaatio tapahtuisi, ja sairaanhoitaja tokaisi ”puolen tunnin sisään”. Jaa, niin, ei kait siinä! Kun olin ehtinyt paperin lukaista läpi (ei mitään muistikuvaa mitä siinä oli) ja nimikirjaimet siihen taiteilla, niin minua jo alettiin työnnellä kohti operaatiohuonetta. Siinä vaiheessa alkoi vähän jänskättää. pörri

Ilmoitin niin jykevästi kuin pystyin että haluan ja tarvitsen Danin mukaani, ja minulle vakuutettiin että heti, kunhan minuun oli isketty puudutus, Dan päästettäisiin leikkaussaliin sisälle. Minut pyöräytettiin keskelle huonetta, jonka vasemmalla puolella oli valkoinen piirtotaulu, johon oli sinisellä tussilla jotain tuhrittu ja jatkuvasti sitä päivitettiin. Kokonaisuudessaan huone oli hyvin neutraali, eikä mitään pahemmin jäänyt mieleen. Nukutuslääkäri, jonka olin jo pikaisesti tavannut pikkuhuoneessa, tuli miulle juttelemaan ja muistutti olevansa miun kanssa koko leikkauksen ajan ja että minun pitäisi kertoa hänelle heti, jos jokin alkaisi tuntua pahalta. Sanoi, että todennäköisesti päästään koko leikkaus epiduraalipuudutuksella, mutta että tarvittaessa minut voitaisiin pistää myös uneen. Uneen? Että missaisin yhden elämäni tärkeimmistä hetkistä? Ei missään nimessä!

Tästä sitten alkoi koko synnytysurakkani kivuliain osuus: puudutuspiikkien iskeminen selkään. Tai no, ehkä se kannikkaan isketty piikki oli loppupeleissä kivuliaampi, mutta se oli vain kertarykäisy, kun taas puudutusta varten anestesialääkäri iski monta kertaa piikin selkään, jota miun piti pitää pyöreänä ja mahdollisimman paikallaan. Jos olisin liikahtanut piikin ollessa selkärangassa, oisin voinut aiheuttaa itselleni pahaakin vahinkoa (ei paineita siis!). Yritin siinä sitten pitää selän pyöreänä, mikä oli yllättävän vaikeata mahan kanssa, ja pari kertaa puudutuspiikki säteili hyvin ikävän tuntuisesti oikeaan jalkaan, mitä säikähdin molemmilla kerroilla ulahtaen ja säikäyttäen vielä pahemmin selkäni takana ähertävän lääkäripolon – todennäköisesti siksi, koska hänellä kesti aksenttini takia aina hetki ymmärtää mitä sanoin. Joskus sairaanhoitajan piti toistaa mitä olin juuri sanonut. Lääkäri valitteli, että miun selkä oli jotenkin vaikea hänen piikittää, ja minulta meinasi mennä usko koko hommaan jo – tuntui että se lääkärisetä ei olisi ollut ikinä valmis, ja mielessä pyörähteli kysymys ”eikö olisi mitään muuta tapaa”? Eikä ollut edes Dan pitämässä kädestä kiinni, vaan hartioista tuntematon mutta tämä kivanoloinen sanomisiani toistanut hoitajatäti. Alkoi myös pelottaa enemmän – jos mä en edes tästä selviä, miten minä itse leikkauksesta sit selviäisin? Kun olin jo heittämäisilläni hanskat tiskiin, oli lääkäri ihan yhtäkkiä työhönsä tyytyväinen ja pääsin makuulle.

Sitten oli se huvittavin osuus: puudutuksen leviämisen tarkkailu! Lääkäri käski silloin tällöin nostella jalkoja, ja mie tein työtä käskettyä.. Ja kerta kerralta homma vaikeni ja vaikeni, kunnes lääkäri otti spraypullon näköisen putelin käsiinsä, sanoi että spreijaa jotain kylmää miun mahan alueelle ja miun pitää ilmoittaa heti, jos tuntuu kylmältä. Minä siinä sitten äimänkäkenä kun mitään ei oikein tuntunut, ja lääkäri sitten demonstroi miun käteen miten kylmää se suihkepullon aine oikeasti olikaan! Olin siis virallisesti tisseistä alaspäin aivan turta, tunnoton, enkä pystynyt edes pikkuvarvastani heilauttamaan itse. Muu tiimi alkoi sitten hommiin miun ympärillä, ja pian masuni oli piilotettu sairaalakaavun helman taakse. Silloin Danin annettiin tulla huoneeseen. Enkä sen jälkeen enää saanut silmiäni irti miehestäni.

blurred

Hän oli saanut päälleen sairaalan sinisen uniformun ja jalkoihinsa crocsien kaltaiset oranssit muovikengät – ja hän näytti aivan lääkäriltä. Henkeäsalpaavan komealta. Hän istahti siihen miun viereen ja otti minua kädestä kiinni, eikä päästänyt irti koko aikana. Juteltiin cut the rope – pelistä, Danin isästä joka viskin maistelun takia ei voinut olla meidän illan kuskina ja tietysti nimivaihtoehdoista samalla, kun vatsaani tehtiin viilto ja sisuskalujani sorkittiin. Mikään ei sattunut, mutta tunsin kosketuksen paineen. Ajankulu katosi lopullisesti viimeistään tässä vaiheessa, en osaa yhtään sanoa miten kauan sairaalakaavun helman nostosta vauvan syntymään kului. Enkä myöskään voi sanoa muistavani sitä tunnetta, kun pienokaisemme vedettiin ulos mahastani maailmaan. Dan ei sitä nähnyt, sillä hän oli niin keskittynyt minuun.

Vauvamme ei päästänyt piipahdustakaan, kun hän syntyi. Eikä leffoista tuttua ”Onneksi olkoon, hän on .. ” tapahtunut, sillä lääkäreillä oli niin kiire saada pieni perheenjäsenemme hoidettavaksi. Samasta syystä en tietenkään saanut häntä rinnalleni ihasteltavaksi heti syntymän jälkeen, kuten terveen vauvan kanssa olisi käynyt. Kun kukaan ei kertonut meille lapsemme sukupuolta, minä kysyin sitä sitten anestesialääkäriltä, joka hämmentyen tajusi ettei itsekään ollut huomannut asiaa ja kysyi senperään sitten sairaanhoitajalta, joka juoksi vauvamme hoitavan lääkäritiimin tykö. Hänen palattuaan se koitti, ja oli se silti ihana hetki. Elämäni yksi taianomaisempia.

”Teille tuli tyttö.”

perhekolmikko

Sitä ei vaan pystynyt lopettamaan hymyilemistä. Yhtäkkiä kehoni oli täyttänyt sellainen suuri lämmin ilo, onnen tunne, jota ei vaan pysty sanoin kuvailemaan. Samalla olo oli tyhjä – mahani oli edelleen auki, ja tunsin kuinka kädet siellä elimiäni siirtelivät ja tökkivät. Anestesialääkärin mukaan tämä oli se vaihe, jota moni nainen ei kestänyt: hänen sanojensa mukaan olo oli kuin joku sekoittaisi käsilaukun sisältöä. Tällä kertaa kuitenkin ne sekoittavat kädet olivat sisälläsi, eikä sinulla ollut mitään valtaa estää tai suunnata tuntemuksia minnekään. Minä en kuitenkaan välittänyt, purin vain välillä huulta. Oli paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä kuin hassut tuntemukset, kuten se että minusta oli juuri tullut äiti, Danista isä uudelleen, ja meillä oli pieni tyttö. Tyttö. Isän annettiin juosta katsomaan pientä pikaisesti, ja hän sai valkoisesta vauvastamme äkkiä napattua kännykällään kuvan. Palatessaan hän näytti sitä kuvaa välittömästi minulle liikuttuneena, ja niin näin pienen perheenjäsenemme ensimmäistä kertaa. Nokia Lumian ruudulta. Pieni, kovin turvoksissa oleva vauveli sieltä kuvasta paljastui.

Päätimme tyttömme nimen siinä vielä, kun minua ommeltiin umpeen. Heräämössä odotin kärsivällisesti, että pääsisin näkemään pienen, ja kun tunti oli kulunut ja minut oli todettu ”selvinneeksi”, minut kärrättiin synnyttäneiden naisten osastolle. Minuun ei pahemmin sattunut, tunto oli ehkä pikkuhiljaa hiipimässä takaisin. Kaikkein eniten minulla oli vain nälkä. Sain oman privaattihuoneen, koska kuten sairaanhoitajat sen sanoivat, olisi ollut ilkeätä olla muiden äitien kanssa samassa huoneessa, kun heillä oli omat vauvansa vierellä ja minun ei ollut. En tätäkään kuitenkaan osannut sen kummemmin ajatella, niinkuin en mitään muutakaan yksityiskohtaa synnytyksestä ja sen kulusta vielä silloin. Tunsin vain pyörryttävää onnea. Olin äiti. Äiti. Odotimme Danin kanssa huoneessa vielä jonkin aikaa, ennenkuin saimme luvan mennä teho-osastolle. Sairaanhoitajat työnsivät minut sänkyineen päivineen käytäviä pitkin ja päädyin monien piippaavien laitteiden keskelle. Ja siellä, isossa keskoskaapissa oli minun maailman mullistajani. Pieni, pyöreä ja nyt verensiirroista punainen vauvani. Maailmani pysähtyi, kun keskoskaappia oli laskettu ja sänkyä nostettu tarpeeksi ja minä turruuttani taistellen siirtänyt itseäni riittävästi niin, että ylsin koskettamaan häntä. Hänen pehmoista ihoaan. Hän oli hengityskoneessa ja niin monta johtoa häneen kytketty että en oikein tiennyt mihin sormeni voisin turvallisesti asettaa, mutta pitelin häntä kädestä. Hymyilin. Muistan hämärästi kuinka ympärillä oli vaikka kuinka paljon henkilökuntaa, muistan hymyileviä kasvoja, muistan kuinka Dan kysyi mites se kipu, sattuuko (kai siksi kun kurotin?) ja minä sanoin että:
”Ai mikä kipu?”
Minusta kun oli ihan outoa että hän moista uteli. Ei minuun sattunut. Olin maailmani luona.

Sinne keskoskaappiin hän jäi, eikä hän sieltä vielä moneen päivään päässyt. Sairaalaelämääkin hänen tuli vietettyä tasan 70 päivää, huhtikuusta kesäkuun loppuun. Mutta enhän minä sitä vielä silloin tiennyt. Olin vain onnellinen, että esikoiseni oli elossa. Kun olin niin valmis kuin äiti vain voi olla jättääkseen vauvansa taakseen, minut kärrättiin takaisin omaan pikkaraiseen huoneeseeni nukkumaan. Huoneeseen, josta tuli kotini melkein kahdeksi viikoksi.

Näin yhtäkkisesti hän tuli maailmaani, ja kivikkoinen alkumme on osiksi tallennettuna päiväkirjaani ja suurimmaksi osaksi muistiini. Tarinaa tulen jatkamaan, mutta en tapahtumajärjestyksessä tai mitenkään rytmikkään tahdikkaasti säännöllisin aikavälein. Mutta kuten huomasin tätä tarinaa kirjoittaessani, minulle tekee hyvää kirjoittaa. Vaikka se mitään selkeää ei olekaan, tai mitään tarkkaa. Ja tämänkin tarinan jakaminen on kivuliasta. Siksi, kuten kertomuksestani hyvin käy ilmi, en tälläiseen käänteeseen millään tavalla ollut valmis. En ollut ajatellutkaan hätäsektiota synnyttämismuotona, tai oikeasti henkisesti valmistautunut keskosen äidiksi. Mutta milloin sitä olisi? Ja pitkä sairaalajakso.. No. Siitäkin enemmän myöhemmin. Nyt miettikää, kuten minäkin, millaisen kokemuksen koin, miten nopeasti kaikki tapahtui, ja miten sekaisin tämä tyttörukka vielä tuolloin oli. Onnellinen toki, mutta vielä ymmärtämättä asioiden kulkua.. Tämä mahastaan ”väkivaltaisesti” ja nopeasti luopunut nukahti sänkyynsä käsittelemättä mielessään tai Danin kanssa sitä kaikkea, mitä oli juuri tapahtunut.

Samaan aikaan tyttömme hengitti laitteen avulla, ja nukkui keskoskaapin lämmössä, päästämättä tuskin ääntäkään.

Synnytystarina, osa 1. Seikkailu alkoi.

Maha muutamaa päivää aiemmin.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja arvaamatta; sairaalalaukkujen pakkaaminenkin oli vasta ajatusasteella. Tasan viikko oli kulunut ensimmäisestä ultrasta Englanninmaalla, ja olin nukkunut suurimman osan päivästä. Hädin tuskin olin noussut sängystä syömäänkään, joten Danin tullessa töistä hän löysi minut edelleen täysin unten mailta. Arkeni sankari toi minut takaisin todellisuuteen tuomalla minulle teetä sänkyyn, minkä jälkeen hän alkoi kokkaamaan illallista meille ja meille illaksi tulleelle tyttärelleen.Karmivassa nälässäni join teen nopeasti, ja pian sen jälkeen tunsin kuinka alapäässä lörähti. Se oli iso, jättimäinen purskahdus, ei mikään siveä pieni lirahdus. Hypähdin pois sängyltä niin ketterästi kuin ison jumppapallon niellyt vain pystyi ja tuijotin lievässä shokissa pohkeitani (ainut osa jaloista mitä oikeastaan näin mahalta): jotain märkää valui niihin. Jotain kirkasta, eikä se tuoksunut pissalle, enkä pystynyt sitä pidättämään mitenkään.  Ensimmäinen ajatukseni oli ”ei vielä”.

”Daaa–aan?!” hihkaisin epäuskoisena, ja saavuttuaan huoneeseen Danillakin meni hetki tajuta mitä oli tapahtumassa.
”You know what that is dont you?” (Tiedät kai mitä tuo on?) Dan kysyi, ja mie naurahdin. Jostain syystä päätin vaappua vessaan, ehkä suojellakseni noita englantilaisten niin suosimia kokolattiamattoja, ja istahdin pöntölle kuuntelemaan suloista (?) lirinää. Ehdin siellä istua tosin vain sen verran, että Dan ehti ottaa kaiken valmistamansa ruoan pois liedeltä (sinne meni hyvä kanawokki), varmistaa että Ruby on kiireinen jonkun pelin kanssa ja hän sitten ajoi minut muutaman pyyhkeen kanssa sänkyyn ja käski pysyä selällään. Sieltä käsin sitten kuulin, kun hän soitti sairaalaan – pikaisesti hän vilahti vielä makuuhuoneen puolella kysymässä, onko vesi veristä (ei), ja jatkoi sitten puheluaan jonkun lääketieteen ammattilaisen kanssa. Saatiin ohjeet tulla taksilla Poolen äitiysklinikalle. Dan soitti vielä äidilleen, joka sai naapurinsa itselleen kuskiksi ja nopeasti ilmestyi lievästi panikoivan Danin avuksi (niin nopeasti, että epäilen heidän käyttäneen helikopteria. Tai sitten miun ajantaju vähän heitti tilanteen ollessa päällä). Linda pakkasi vauvan laukun, Dan minun, ja Rubyn kysyessä mitä tapahtuu kuulin Danin selittävän, että hänen pikkusisaruksensa oli nyt matkalla maailmaan. Ihana Ruby ilmestyi välittömästi makuuhuoneen ovelle katsomaan, jos uusi siskonsa/veljensä olisi jo ehtinyt saapua! Sieltä minä pyyhkeitten ympäröimänä sitten huiskutin heipat hämmentyneelle tytölle, joka lähti Lindan mukaan viettämään lopun perjantai-iltansa. Olin tässä välissä jo yrittänyt nousta sängystä auttamaan pakkaamisessa, kun tuntui ihan tyhmältä että miun piti maata jalat oikosellaan vaan sängyssä, kun muut hiki hatussa nopeasti yritti saada asioita aikaiseksi. Miut ajettiin vaan hyvin tomerasti takaisin makuuasentoon. Siellä minä sitten makailin, hämmentyneenä mutta kummallisen seesteisenä, ja voisin melkein vannoa että kuulin iloisen puron lorinan. Olo oli kuin olisin saanut hullun runsaat mutta kivuttomat menkat. Kun sitten viimein sain luvan nousta sängystä, olin aivan varma että sänkymme oli tehnyt muodonmuutoksen vesisängyksi. Kävellessäni ulos taksin luokse tajusin kuitenkin olevani rauhallinen. Minua ei pelottanut. Oikeasti.
Häiritsi vain se sotku, minkä jätin taakseni.

Ehkä siihen vaikutti se, että minulla ei ollut minkäänmoisia kipuja. En osannut sanoa supistiko minua – kaikki huomioni keskittyi vaan alituiseen lorinaan, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Mukava taksikuskikin oli ottanut asian huomioon, sillä hän oli levittänyt takaistuimelle ihan minua varten mustan jätepussin suojaksi. Matkalla sairaalaan katselin, kuinka sadepilvien raosta alkoi aurinko paistaa, miten ihmiset liikkuivat arki-askareissaan ja kuuntelin taksikuskia, joka pilke silmäkulmassa kertoi tarinaa oman vaimonsa synnytyksestä – heidän kaksoset olivat päättäneet tulla etuajassa maailmaan myös, tapaninpäivänä muutama vuosi takaperin. Puristin vieressäni istuvan Danin kättä ja soitin iloisesti äidille aloittaen puhelun sanomalla ”Miun vauva seuraa äitinsä jalanjälkiä, tosin viikon myöhässä!”, sillä itse järkytin aikanaan oman äitini tupsahtamalla yllättäen maailmaan raskausviikolla 32.

Puhelun jälkeen paijailin vatsaa ja ajattelin, että mitä ikinä nyt tapahtuu, niin on tarkoitus ja että ”luonto hoitaa”.

Ultra raskausviikolla 32.

Viikkoa ennen kuin maailmassani räjähti, tapahtui pieni ennakoiva jyrähdys. Silloin sitä ei vielä tajunnut, mutta asiat olisivat voineet mennä hyvin eri tavalla kuin mitä ne lopulta menivät, jos tuolloin olisi käynyt toisin kuin mitä kävi…

Perjantaina 12. huhtikuuta minulla oli viimein ensimmäinen ultra Englannissa, kaikkien NHS – rekisteröinti- ja muiden hankaluusten jälkeen. Edellinen ultrahan oli tapahtunut raskausviikolla 20 Suomessa, ja kun viimein mahani kanssa ujuttauduin tutkimuspöydälle, huideltiin jo raskausviikolla 32. Olimme odottaneet innolla tuota päivää, ja sydämeni jyskytteli silloin nopeasti jännityksestä. Miltä vauvani näyttäisi nyt, olihan sillä kaikki OK, miltähän Danin naama näyttää kun hän näkee jälkikasvunsa ensimmäistä kertaa ruudulla? Aika tuntui suorastaan matelevan odotusaulassa ollessamme, mutta pöydällä maatessa se tietysti juoksi turhankin nopeasti. Eikä järkytys auttanut siinä ollenkaan, sillä se sumensi asioita ja järjenjuoksua.

Ruudulle piirtyi kuva pienestä mutta hyvinkin pyöreästä vauvasta. Puristin Danin sormia onnellisena; tunsin niin suurta iloa koko tilanteesta: me kolme yhdessä, minä ja Dan katselemassa vauvan liikehdintää. Danista näki, kuinka hän taisteli pitääkseen naamansa peruslukemilla nähdessään ruudulla pienen perheenjäsenemme. Ultrakuvat ottanut hoitaja toimi koko ajan todella tahdikkaasti ja valitsi kaikki sanansa hyvinkin huolellisesti niin, ettei vaan paljastaisi vauvelin sukupuolta.

Mutta pian tajusin, että jotain saattoi olla vialla. Hoitajan mittaillessa vauvan pituuksia ja leveyksiä minä tarkkailin masiinan heittämiä mitta-arvoja. Jokaisen mittauksen jälkeenhän aparaatti heittää raskausviikkoarvion – esimerkiksi pään mittauksen jälkeen kone sanoo, kuinka monella raskausviikolla sen ja sen kokoinen pää keskimäärin olisi. Luvut olivat pöyristyttäviä – vauvamme pään koko vastasi raskausviikon 40 kokoista päätä, keskikeho raskausviikkoa 36, ja vain jalat olivat keskimäärin oikean kokoisia raskausviikkoihin nähden (32). Kun kysyin hoitajalta näistä tuloksista, hän sanoi olleensa yllättynyt vauvan kehonnesteen (fluids) määrästä, mutta että lääkäri katsoisi ultrakuvat lävitse ja keskustelisi tuloksista meidän kanssamme pian.

Sekavassa tunnelmassa palasimme odotusaulaan. Minä itkin jo Danin kainalossa, ollen aivan varma että olen epäonnistunut raskausdiabeetikkona tehden vauvasta aivan liian suuren ja että hän saisi komplikaatioita; Dan yritti lohduttaa ja vakuuttaa että olen tehnyt kaikkeni, ja kehotti olemaan huolehtimatta liikoja ennenkuin tietäisimme enemmän. Silmät kyynelissä taapersin sitten Danin perässä lääkäriä näkemään, kun hän oli valmis ottamaan meidät vastaan. Naislääkäri vaikutti hyvin rauhalliselta, ja hän vakuuttikin että ei ollut mitään syytä huoleen: vauva oli vain normaalia isompi diabeteksestani johtuen ja että kehon nesteet johtuivat siitä, ja että nyt ei ollut oikeastaan muuta tehtävissä kuin tarkkailla vauvan kehitystä. Hän käski varata uuden ultra-ajan kahden viikon päähän, jonka jälkeen katsottaisiin vauvan kasvukehitystä ja tehtäisiin hoitopäätöksiä sen perusteella – pitäisikö laskettua aikaa aikaistaa ennestään, vai olisiko jotain muuta tehtävissä? Lääkäri pyysi moneen otteeseen etten huolehtisi liikoja, ja että seuraavan ultran jälkeen tietäisimme enemmän.

Näin tämän jälkeen vielä diabeetikkohoitajat, jotka kyselivät ruokavaliostani, katsoivat sokerinmittauslaitteeni muistin lävitse ja vertasivat niitä tuloksia sokeripäiväkirjani merkintöihin ja olivat yllättyneitä erittäin hyvistä arvoista. Tämä ei kuitenkaan hirveästi lohduttanut, ja itkin Danin olkapäätä vasten kotimatkalla bussissa. Pelkäsin niin vauvan puolesta. Kotiin päästyä menin suoraan makuuhuoneeseen ja nukahdin Danin lohduttavaan syleilyyn.

Näin kävi 12. huhtikuuta, emmekä tienneet vielä totuutta. Mitä tuolloin olisi pitänyt tapahtua, selviää sitten myöhemmissä postauksissa..

Rikotaan hiljaisuus.

Tässä on ollut oikein klassinen kirjoitusblokki-tilanne päällä pitkään. Niin paljon on elämässä tapahtunut ja mitä pidempään aikaa kului että mustaa valkoiselle näpytin, sitä isompi kynnys muodostui kirjoittamisen uudelleen aloittamiseen. Kyseessä ei ollut kuitenkaan aiheiden puute, päinvastoin, mikä teki kirjoittamisesta vielä vaikeampaa. Mitä pidempään aikaa ehti kulua, asioita tapahtua ja siten kirjoitusaiheita syntyä, sitä vaikeampaa oli istahtaa alas läppärin kera ja aloittaa näppäimistön rääkkääminen. Nurinkurista ehkä, mutta näin kävi..

Halusin nimittäin alunperin aloittaa kirjoittamisen suoraan synnytyskertomuksesta, ja jatkaa tarinan kirjoittamista siitä kaikesta muusta aikajärjestyksessä – mutta koska aikaa on ehtinyt kulua melkein se kolme kuukautta, ei loogisesti näin tapahtunut tai tule enää käymään. Kuitenkin kaikesta kokemastamme haluan jakaa, sillä ei se pelkästään tule olemaan terapeuttista minulle, vaan toivottavasti näin pystyn auttamaan muita jo saman kokeneita ja myös heitä, joille näin saattaisi käydä. Kuin myös lisätä tietoisuutta. Tarinan postausjärjestys voi olla siis epälooginen, mutta alan´sitä nyt vihdoinkin vähitellen kertomaan. Tyhjää parempi sekin?

Pahoitteluni siis hiljaisuudesta, näin ei ollut tarkoitus käydä. Mutta tästä se taas lähtee. Pikkuhiljaa.

Yllätyksien sunnuntai

Opin jokin aika sitten, että Ruby ei ole ikinä matkustanut junalla – asia, mikä tietysti piti päästä kojaamaan heti tilaisuuden tullessa! Niinpä täksi sunnuntaiksi järjestimme tytölle kolmen yllätyksen sarjan, ja veimme kovin uteliaan ja koko hommasta tietämättömän tyttösen Bournemouthin juna-asemalle. Tilanteesta ymmyrkäisen tytön ohjasimme lippujen tarkastuspisteen lävitse kohti junaa, ja voi sitä hiljaista innostusta mikä näytti täyttäneen tytön kun nousimme vaunuun! Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei hänellä kysymyksiä olisi ollut – hän muun muassa kovasti yritti etsiä sitä busseista tuttua nappulaa, jolla junan saisi pysähtymään omalle pysäkille.

rappuset

Poistuessamme junasta Christchurchissa piti pysäkkiäkin tutkia tarkasti ja vilkutella junamme perään, kun tämä jatkoi matkaa Lontooseen. Pienestä viiden minuutin junamatkasta innostuneena tyttö jo kertoi innokkaasti kuinka hän haluaa mennä junalla seuraavaksi Lontooseen asti ja joskus myös Pariisiin!

Junamatka oli yllätys numero 1. Yllätys numero kakkonen oli lounas Arcado loungessa, minne Ruby olisi kovasti halunnut lounastamaan jo edellisenä viikonloppuna. Tyttö tykännee paikasta esimerkiksi siellä olevien pelien takia, mitä hänellä ja isällään on ollut tapana pelata aina odotellessaan ruokaa. Nytkin, odotellessamme yllätystä numero kolme, isä ja tytär pelasivat Jengaa ja myöhemmin minä ja hän väritimme prinsessojen mekkoja.

kukatkavely

Kolmas yllätys oli seurueemme kasvaminen pikkuperheestä isommaksi perheyksiköksi, kun Danin vanhemmat ja hänen siskonsa esikoispoikansa kera liittyivät seuraan. Ihana perhelounas – ruoka oli maittavaa ja seura loistavaa, vaikka myöntää täytyy että vielä silloin tällöin vähän ujostelen appiperhettä. Mikä on toisaalta ihan tyhmää, koska kaikki ovat niin mukavia ja ovat ottaneet minut vastaan niin lämpimästi, mutta .. Kaipa se on ihan luonnollista. Myöhemmin päivällä pääsin tutustumaan vielä perheenjäseniin, joita en aiemmin ollut tavannut, mikä vielä lisäsi ujostuneisuuttani. On se, kun ujoudelle ei ole on/off – nappulaa!

Lounaan jälkeen lähdimme shoppaamaan, ja minä sain uuden lempinimen – ”Ducky”, ihan kävelytyylini vuoksi. Kävelen keinuen, suurimman osan ajasta isoa mahaani käsilläni kannatellen, jalkaterät ulospäin sojottaen, kulkien eteenpäin hitaasti mutta varmasti. Itse en kuitenkaan tätä uutta nimitystä yhdistä millään tavalla siivekkäisiin, vaikka ehdottomasti sitä tällä nimityksellä nyt tarkoitettiinkin: minä mielikuvissani näen vain NCIS:n herrasmies kuolemansyytutkijan tohtori Donald ”Ducky” Mallardin. Eikä Ducky kulje hassusti.
477904_10150959604801211_1268335085_o

Sitten oli minun vuoroni yllättyä pariinkin otteeseen. Ensinnäkin Danin sisko palasi yhdestä kaupasta keltaisten ruusujen kera ja ojensi ne minulle – ihan tuosta noin vain, ilman mitään sen erikoisempaa syytä. Aivan ihana ele, mikä sai minut mykistymään täysin, ja liikutuksen kyynelkin oli lähellä! Ja toisekseen kesken shoppailukierroksen huomasin sormusten myyntitiskin. Menin niitä sormien koristimia innokkaasti tutkimaan, mielessäni ideoiden hankkiminen vihkisormuksia varten ja vinkkasin Daninkin paikalle. Hän kuitenkin käski meikäläisen vilkaista myös hopeisia ja valkokultasormuksia, ja pian huomasin kuinka tiettyä sormeani mitattiin, oikea koko löydettiin ja kaupasta lähdettiin uusien kihlasormuksien kera. Edellisethän olivat alunperin ostettu vain ”väliaikaisiksi”, mutta olin jo niin tottunut omaani että en enää ollenkaan ollut ajatellutkaan hankkia niitä kunnollisia kihlasormuksia. Ja nyt kuitenkin sormessani kimaltelee klassinen kihlasormus, ja Daninkin sormessa on vihdoinkin oikeankokoinen sormus, joka pysyykin paikallaan ongelmitta.

sormukset

Täällä nämä yleensä kummastelevat sitä että Danillakin on sormus – ei vissiin ole englantilaisten tapana että mieskin pitäisi kihlasormusta. Minä näen kihlauksen kuitenkin niin vahvasti molemminpuolisena lupauksena, että olisi kummallista jos Dan kulkisi sormet paljaina ja vain minä osoittaisin tehtyä lupausta korusella sormessa.
Danilla ei onneksi kuitenkaan ole mitään kihlasormuksen pitämistä vastaan, päinvastoin.

Mitä mieltä te olette? Onko se vain naisen osa pitää kihlasormusta?

Mutta tällaista kuului meidän sunnuntaihin, toivottavasti teidänkin viikonloppu oli positiivisia yllätyksiä täynnä!

Toukokuuvauva!

Blogihiljaisuuden aikana olen omasta mielestäni ollut kovinkin kiireinen, vaikka itseasiassa sohva on ollut valtakuntani ydin. Pääasiallisesti aika on kulunut tv-ohjelmia kuten NCIS:iä tuijotellessa ja räkäistä nenää tyhjentäessä, ja samalla on yritetty räpeltää tehdä kouluhommia kuin myös nähdä kavereitakin. Yhtenä iltana kokoonnuttiin Suomi-poppoolla meille ja tehtiin porkkanakakkua, ja olen valtaisan mahani kanssa liikahtanut myös Lauran kanssa kahville kaupunkiin. Olin monta kertaa miettinyt että tämä kahvila näyttää ulkoapäin jotenkin erittäin kutsuvalta, ja käytiin se sitten tsekkaamassa – ja tykättiin! Kaikkein parhaiten jäi mieleen peileihin kirjoitetut ”Minä rakastan sinua” – lukuisilla eri kielillä kuin myös jättimäiset sipulit, joita kahvilassa myös myytiin. Siis. Jättimäiset!

Vauvamasukin kasvaa vaan, ja vauvan liikkeet alkavat tuntua ihan eri tavalla kun taas aiemmin. Vauvan möyrinnät ja asennonvaihtelut on ulkoakin päin nähtävissä, ja niin Dan kuin kaveritkin ovat päässeet kättä pitämään ”vauvan päällä” masupeitteen lävitse, kun vauva on selkeästi nojaillut vatsaa vasten. Ja päivä päivältä mä tunnen paremmin missä kohti vauva milläkin hetkellä on. Vauva ei tosiaan enää ole mikään pieni kutittelija vatsan pohjalla…

happiness

Eilen oli diabeteslääkäri. Ensinnäkin lääkäri oli hyvinkin vaikuttunut hyvistä sokeriarvoistani, ja helpotti suunnattomasti oloani kertomalla että todennäköisesti vauvalla ei tule olemaan mitään komplikaatioita miun diabeteksen takia jos vain arvot pysyvät näin hyvinä. Mutta varotoimena tulen kuitenkin synnyttämään Poolen Hospitalissa, koska siellä on paremmat valmiudet jos jotain menee pieleen. Tämä sama lääkäri tulee nyt tarkkailemaan olojani loppuraskauden ajan kuin myös tarkastaa minun ja vauvan tilanteen myös synnytyksen jälkeen. Lisäksi hän varmisti uudestaan että olen tietoinen raskausdiabeteksen vaaroista: jos en huolehdi tarpeeksi hyvin itsestäni diabeteksen suhteen, on minulla suurempi vaara pitää tämä upea sairaus raskauden jälkeenkin, kuin myös että vauvasta tulee suurikokoinen ja saa komplikaatioita kuten yliaktiivisen haiman tai että hänen keuhkonsa eivät ole täysin kehittyneet.

Hän oli myös kovin yllättynyt siitä että olen tiennyt raskausajan diabeteksestani niin aikaisesta vaiheesta asti kuin raskausviikolta 8. Yleensähän sokerirasitustesti tehdään raskausviikon 20 tienoilla, kun taas minä olin tässäkin asiassa erikoistapaus. Ensimmäisellä neuvolakerrallanihan pissanäytteestäni paljastui glukoosia, mikä on toimimattoman haiman merkki. Tästä ja perhehistoriastani (äidilläni ja äidinäidilläni diabetes, äidilläni alkoi raskausajan diabeteksesta) johtuen pääsin sokerirasitustestiin välittömästi, ja arvot paljastivat diabeteksen. Englantilääkärin mukaan tämä toisaalta oli hyvä, mutta toisaalta huono – hän katsoi minua suklaanruskeilla silmillään ja sanoi pehmeästi, että tietoisuus on varmasti johtanut myös turhaan panikointiin ja stressaamiseen. En voinut kuin hymyillä. Niin totta.
Mutta toisaalta – jos en olisi tiennyt, olisin mättänyt tosi paljon suklaata, ja esim. Ben & Jerrys jäätelöä kuin Aino-jäätelöäkin, mitä on hirveästi tehnyt mieli koko raskauden ajan; ja nyt olen onnistunut pitämään huolta itsestäni ja vauvasta sen verran, että ainakin rakenneultraan mennessä kaikki oli hyvin.

Onko vauvalla edelleen kaikki hyvin? Se selviää ensi perjantain ultrassa!

Saatiin myös uudet ohjeet sokerinmittaukseen. Kun Suomessa neuvottiin ottamaan sokeriarvot aina tunti ruokailun jälkeen, täällä neuvo on kahden tunnin jälkeen. Suomessa sanottiin että sokeriarvo on hyvä jos se tunti ruokailun jälkeen on alle 7.8 mmol, niin Englannissa arvo on hyvä jos se on alle 7.5 mmol kahden tunnin jälkeen. Eli arvoni ovat loistavat, koska keskimäärin ne ovat aina olleet 4-6 välillä tunnin päästä ruokailusta.

aita

Sain myös uutta ajateltavaa. Opin nimittäin eilen että raskausajan diabeteksen takia synnytys tullaan käynnistämään kahta viikkoa ennen laskettua aikaa – raskausviikolla 38. Ajatukseni kesäkuun vauvasta vaihtui siis täysin toukokuuvauvaan.. Jos vaan saan pidettyä hänet kohtuni lämmöissä niinkin pitkään, hän tulee siis syntymään joskus 22. ja 29. päivän toukokuuta välillä: ei 5. kesäkuuta.

Eli pikkasen päältä kuusi viikkoa ja sitten se on menoa!

Innokasta odottamista ja muita vauvamasu-juttuja

Oikealla kyljellä masu tyynyllä tuettuna – ok. Puolittain selällään – vähän riippuu. Selällään nukkuminen ei vielä oikein luonnistu, vaikka kerran niin tulikin tehtyä. Tosin silloinkin tärkeää oli kylkeen hohkava lämpö Danista, joka auttoi nukahtamaan. Vasemmalla kyljellä.. jos masun saan kiinni Daniin. Kyljeltä kyljelle vaihtaminen saattaa herättää nipistystunteella alavatsassa – ei kiva. Nukkumisesta alkaa siis pikkuhiljaa tulla taidemuoto, jossa liikahtaminen voi tuottaa unesta havahduttavia tuntemuksia. Joskus tuntuu siltä, etten olisi nukkunut koko yönä, mutta sitten muistikuvat kummallisista unista vauvoista ja synnyttämisestä kertovat omaa tarinaansa.

29 + 5.

29 + 5.

Masu tänään lounasaikaan, selkä vähän mutkalla mutta idea tulee selville. Minulle on edelleen uutta, että minusta näkyy jo ulkopuolisellekin selvästi, ettei masu ole ihan vain syömällä hankittu. Perjantaina lääkäriä odotellessa minulle ojennettiin mainos vauvatavaramarkkinoista, jotka järjestetään tässä lähistöllä viikonloppuna; hyvä etten kysynyt, että mistä hän tiesi?

pakkaus

Tosiaan, torstaina saapui kauan kaivattu paketti, josta olin ehtinyt hihkua niin Danille kuin tämän vanhemmillekin – kertoen samalla heille jotain uutta. Britanniassa mitään vastaavaa kuten äitiyspakkausta ei hallitukselta tule odottaville vanhemmille, joten tarinani siitä kuinka laatikko itsessään toimii jopa vauvan ensipetinä otettiin uteliaina vastaan.

Paketti saapui aamusta, ja innokkaana ilmoitin asiasta heti aamukahvin jälkeen Facebookissa – mitä melkein välittömästi seurasi puhelinsoitto Danilta töistä. Mister Kärsimättömyys käski avata paketin hetimmiten ja ottaa sisällöstä kuvia, jotta hän näkisi jo työpäivänsä aikana mitä sieltä pakkauksen sisältä löytyykään.. Kieltäydyin, ja kerroin yli-innokkaalle miehelleni että avaisimme puketin yhdessä: olihan tämä kummallekin meille aivan uutta! Ennenkuin lähdin ystävättäreni luokse, raahasin pakkauksen makuuhuoneeseen piiloon ja kirjoitin hyvinkin ystävällisen muistutuksen laatikon päälle siitä, että miehellä ei olisi lupaa edes pikkaisen kurkistaa paketin sisälle ennenkuin minä olisin kotona! Ja hyvä että sisälle asti ehdin illalla, kun Dan jo kantoi pakkauksen keittiöön, otti veitsen esille ja ryhtyi tutkimushommiin.

vaihto   pakkaus1   puku

Pienenä tyttönä harjailin tuollaisella harjalla jo nukkien päitä!

Pienenä tyttönä harjailin tuollaisella harjalla jo nukkien päitä!

kasa

Viimeinen kuva kertoo lopputuloksesta: kaikki paketista tutkittu tarkasti ja aseteltu yhteen kasaan ja käsky kuului että ”sinä voit nyt käydä kaikki lävitse” – eli siivota jäljet pois. Miehen suuri uteliaisuus oli tyydytetty, ja hänellä oli jo kiire tekemään oma postauksensa ”todellisesta vauvalaatikosta” sosiaaliseen mediaan!

Paketissa oli muutakin kuin pelkästään äitiyspakkaus, sillä omat vanhempani olivat tehneet omat lisäyksensä lähettämällä mukana esimerkiksi vaipan vaihtoalustan, kirjan lastenhoidosta sekä lisää vauvanvaatteita, mistä siskoni lapset olivat kasvaneet jo yli. Ja näistä vaatteista aloin sitten Danin painavasta kehotuksesta valitsemaan tavaraa jo sairaalareppuun – mitähän kaikkea sitä tarvitsekaan sitten H-hetkellä ja sen jälkeen sairaalasta lähtiessä?

Ja nyt on ensimmäistä kertaa lääkäriä nähty Englannissa raskauden merkeissä, ja kaikki vaikutti normaalilta. Nyt sitten seuraavaksi on tulossa aika sokerilääkärille raskausdiabeteksen myötä ja sitten huhtikuussa ensimmäinen neuvola – enkä millään malttaisi odottaa seuraavaa ultraa! Haluan niin taas nähdä tämän innokkaan vatsani hytkyttäjän!