Kuuloa ja mustasukkaisuutta

Kuuloasiaan ei ole vielä mitään uutta. Mitä nyt normilääkärintarkastuksessa Poolen sairaalassa EL ei reagoinut lääkärin sormien naksutteluun, ja ei sävähtänyt tai liikahtanut ollessaan alle metrin päässä minusta kun vahingossa tiputin tiskatessa laattalattialle muistaakseni veitsen tai haarukan, josta lähti ihan yllättävän kova ääni. Nyt myös niin monet asiat tuntuvat yhtäkkiä päivänselviltä – miksi EL tykkää olla sylissä (varma tuntu siitä, että ei ole yksin), miten hän nukkuu yönsä niin helposti vaikka me hälistäisiin ympärillä, tai miten hän rauhoittuu nukkumaan kehtoonsa kun häntä muistaa koskettaa.. Aiemmin yritin jutella hänelle, eikä hän rauhoittanut, paitsi jos hän samalla pystyi minut näkemään. Eikä siihen tietenkään aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Ei osannut laskea noita yksiä yhteen kahdeksi. Myös se, miten hän niin hitaasti oppi hymyilemään ja edelleenkin antaa hymyn vain meidät nähdessään ja kosketuksesta, on yhtäkkiä ihan päivänselvää – tietysti näin, koska hän ei kuule. Nyt, kun asialle ei enää ole sokea, ymmärtää kaikki arjen pienetkin tilanteet niin paljon paremmin. Ja tietysti sitä miettii että miten sitä on vain ollut niin sokea tälle.. Mutta samalla, tottakaihan sitä koko ajan toivoo ja ajattelee että oma pieni kuulisi.

Aiemmin virheellisesti luulin että seuraava kuulotesti olisi ollut tänä perjantaina, mutta se onkin ensi perjantaina. Sinne asti sitä sitten pidetäänkin sormia ristissä ja peukkuja pystyssä ja toivotaan, että tyttäremme pystyisi kuulemaan edes jotain.. Niin, että sitten voisi vaikka joku kuuloapulaite tai vastaava auttaa ja hän voisi kuulla melkeinpä normaalisti.

Ja ennen sitä.. Nyt vain aletaan opettelemaan viittomia. Suomenkielisiä, kansainvälisiä, englanninkielisiä? Jaa-a. Ollaan jo yritetty visuaalistaa enemmän asioita, kuten ennen pullon tarjoamista näytämme hänelle pulloa eikä suoraan sivellä tutilla suuta. Äiti oli jo ihana ja linkkasi muutaman sivuston josta voisin suomalaisia viittomia opetella.. Onko teillä tietoa kivasta ja kätevästä sivustosta, jota kautta voisin alkaa jo harjoittamaan uutta ja tarvittavaa kielitaitoa?

kukkaset

Palataanpa aikaisemmin käsiteltyyn aiheeseen, mustasukkaisuuteen ja arjenpyöritykseen. Tuolloinhan hermoilin sitä, kuinka Ruby kokee oman tärkeytensä, kuinka saada uusioperhearki pyörimään sujuvasti ja kuinka voisin osoittaa tytölle hänen olevan minulle edelleen aivan yhtä tärkeä kuin ennenkin vaikka olisin nyt itse äiti hänen siskolleen.

Nyt kaikki tuntuu pyörivän ihan omalla painollaan, sen kummemmin asiaan panostamatta. Olo tuntuu puolin ja toisin luonnolliselta, tyttö ei ole enää niin kiinni minussa eli ei suorastaan roiku ja syyllistä jos menen tekemään jotain muuta hänen täällä ollessaan, vaan pystyy tyytyväisenä puuhailemaan omiaankin ja sitten tyytyväisenä vastaanottaa huomioni kun minulta siihen liikenee hetki. Opin myös, että serkkunsa syntymän jälkeen tyttö oli ollut pitkään etäisempi tätiinsä ja isovanhempiinsa, mutta on nyt pikkuhiljaa alkanut palautua normaaliksi iloisen läheiseksi itsekseen. Tätähän en tiennyt aiemmin, mutta asiasta tuli puhetta vähän sivureittejä pitkin. En tiedä, mitä olemme onnistuneet tekemään oikein, mutta tyttö on selkeästi nyt ymmärtänyt että hänen tärkeytensä kenellekään ei ole miksikään muuttunut, vaikka kaikkien elämään on yhtäkkiä ilmestynyt uusia lapsukaisia. Ehkä tästä pitäisi itse taas ottaa opiksi ainakin se, että on ihan turhaa murehtia ja huolehtia, että asiat kyllä järjestyvät aivan oikeasti omalla painollaan.. Eikä tarvitse sen kummemmin asioihin panostaa, vaan tällaiset luonnollisuudet kuin toisen tärkeyden osoittaminen sumpliutuu ihan itsekseenkin, koska mikäänhän ei sillä saralla olekaan muuttunut. Tulipas kunnon aivopieru, mutta ymmärtänette mitä yritän sanoa.

uinti

Ja kun en edelleenkään osaa lisätä postauksiin asiaan kuuluvia kuvia, saatte tekstin jakajina nauttia kivan kesäisestä kuvasta kuin myös keväisestä uintireissusta.

Näin lopuksi haluan vielä sanoa: suurkiitos kaikesta tuesta ja ihanista viesteistä mitä eri kanavia pitkin olen saanut. Tämä on näitä bloggaamisen iloja – saa sitä tukea teiltä ihanilta, mitä aina sinä hetkenä tarvitsee. Kiitos. Kiitos niin paljon.

Esittelykierros meillä

Nyt sitä kauan sitten mainittua ja sen jälkeen toivottuakin esittelypostausta tästä hulppeasta pikkukämpästämme! Vaikka neliöitä tästä luukusta ei kauheasti löydy, en kuitenkaan kertaistumalta teitä rasita esittelemällä upeaakin upeampaa kylpyhuonettamme tahikka kotoisaa makuuhuonettamme (kröhm), vaan aloitetaas ihan sisäänkäynnillä ja sitten meidän olohuone-keittiöstämme, koko talon sydämestä ja hengestä.

Eikä sitten muuta kuin..

tervetuloa

– asuntoomme numero 5. Ensimmäiseen yhteiseen kämppäämme Danin kanssa, jos sitä studion jakamista ei lasketa. Ensimmäinen kunnon ”koti”. Ja siinä meillä on hieno ovi,  on joo. Turpoaa sateella, ja minulla ja tuolla lukolla on viha-rakkaus – suhde. Se ei sitten millään meinaa mennä ensinnäkään lukkoon kun minä avainta siihen reikään työnnän ja väännän (Danille ilman ongelmia), ja sama vika avatessa. Niin, ja vaikka olisinkin saanut lukon auki, niin turvonnut ovi voi silti minua jekuttaa ja yrittäessäni avata niin sehän ilkkuu pitäytymällä kiinni niin tiukkaan kuin mahdollista. Sitten raivopotku taktisesti tuohon oikeaan alalaitaan ja voilá, ovi on auki. Tai sitten on taas varpi kipiänä, jos olinkin oikeasti laittanut oven uudestaan lukkoon väännellessäni sitä avainmetallia lukossa..

eteinen

Eteisestä löytyy kolme ovea niinkuin kaikki laskutaitoiset huomaa, kun tuota kujeilevaa etuovea ei lasketa mukaan. Vasemmanpuoleisesta ovesta pääsee makuuhuoneeseen, keskimmäisestä kylpyhuoneeseen ja oikeasta oleskelutilaamme. Ja jo tästäkin pikkutilasta huomaa englantilaisten rakennusteknisen nerokkuuden:

ovetavautuu

Jep. Keittiön ovea lukuunottamatta ovet avautuvat ulospäin. Olishan se liian hienoa, jos ne avautuisivat sisällepäin! Joten eipä vissiin olla kolisteltu noita ovia yhteen, kun toinen on tulossa makkarista ja toinen toiletista.. Ja minä olen oppinut jonkinkaltaiseen aina ovet auki – mentaliteettiin lapsuuskodissa, jossa ovet suljettiin vain jos haluttiin omassa huoneessa yksityisyyttä tai tietysti asioidessa kylpyhuoneessa. Mutta jos wc:n ovi oli auki, tiesi heti että siellä ei ole ketään. Näinpä tästä päästään tähän yhteen Danin ärtymykseen ja epätoivoiseen toivomukseen siitä, että oppisin laittamaan ovet kiinni lähtiessäni huoneesta. On nimittäin ovia paukuteltu yhteen ilman molemminsuuntaista liikennettäkin, kun meikältä on jäänyt häntä oven väliin.

Ehkä vielä joskus..

lapsiperhe

Yksityiskohtia vielä eteisestä – ettei tosiaan kenelläkään sisään tullessa jää epäselväksi, että astui juuri lapsiperheellisen maailmaan. Kuvamateriaali on suomiystäviltä saatu lahja – EL:n syntymäpäivänä he olivat pitämässä yhteisiä synttäreitä teemalla Disney ja saadessaan tietää miksen ilmestynyt juhlimaan, ilmestyi teksti ”Onnea” tuonne kuvaan (ehkä jo samana iltana?). Myöhemmin kuvamateriaali oli teipattu ulko-oveemme ja ovenkahvasta roikkui lahjapussi.
Tulen aina hyvälle tuulelle näkiessäni nämä!

kokohuone

Keittiön ovelta avautuukin sitten tällainen näkymä. Mac, jonka vieressä pieni muratti jonka oksan nappasin kasvamaan omalta pihalta. Puulaatikko, joka toimii eräänlaisena sohvapöytänä kun Dan on töissä, ja hänen läppärinsä alusena ollessaan kotona. Sohva, Heliltä saatu taulu (Helin töistä lisää hänen blogissaan täällä!) ja Ikean ruokapöytä-setti. Ja mikä tärkeintä, pakastin. Unohtamatta lipastoa, joka on täynnä kaikkia vauvajuttuja ja -vaatteita.

olohuoneen lattia

Olohuoneemme. Eikö olekin tilava? Ja harvinainen herkku pääsi kuin pääsikin kuvaan – viikkoa vajaa 5 kuukauden vanha EL! Huomatkaa miten taktisesti osasin ottaa kuvan niin ettei kasvot näy.. EL makailee anopin hankkimalla… aktivointimatolla? Vielä kovasti harjoittelee kierähtämistä, pään kannattelua masullaan ja kaikkea sitä. Siksi tuo pinkki matto onkin oikein kiva, ja EL viettää siinä melko paljon aikaa nauttien norsulelun soittamasta musiikista, yrittää saada otteen roikkuvista leluista käsillään joita ei vielä ole omikseen tajunnut ja toljottelee itseään peilistä.

Niin, ja harrastan mattoa kokolattiamaton päällä, kuten kuvasta näkyy. Tuo violetti matto onkin vielä hyvin rakas, ollut miulla joskus teiniajoista lähtien.. Ja peittää kivasti tuon joskus valkoisen kokolattiamaton keräämät läiskät, nuo edellisten vuokralaisten likajämät, joita en ole saanut pestyä pois. Pitäisi hankkia jonkinkaltainen höyrymatonpesijä. Ehkä. Tai sitten ottaa itseä niskasta kiinni, imuroida koko lattiapinta-ala millin tarkasti ja pestä se matonshamppoolla, antaa kuivaa ja imuroida uudestaan. Jossain unelmatodellisuudessa. Nyt riittää tuo matto maton päällä – taktiikka.

boksi

Ja koska tässä kämpässä ei ole mitään muita säilytystiloja kuin mitä keittiön pari kaappia tarjoaa, niin jokainen pieni mahdollisuus säilöä tavaraa siististi tai vähemmän siististi on otettava käyttöön. Tämä käy vielä nyt, kun EL ei osaa vielä liikkua ja siten uteliaisuuttaan kiskoa noita tavaroita pois lootasta.. No, tämä kämppähän on muutenkin vain väliaikaratkaisu, tarkoitus on muuttaa isompaan, toivottavasti ennen joulua. Toivon mukaan sen tulevan kämpän rakentajat ovat ymmärtäneet sanan ”säilytystilat” – tarkoituksen!

No, jospa sitten keittiöön, miun lempparipaikkaan koko kämpässä. Heti sängyn jälkeen.

lattia

Keittiön musta laattalattia, joka jatkuu vähän eteisenkin puolelle ja kylppäriin. Ihan ok, kylmä aamuisin mutta kuitenkin parempi kuin kokolattiamatto keittiössä. Näkyy vain jokaikinen pikkuroska ja läikähtänyt maito siitä heti, ja jos ei pese oikein niin näkyy pesuviirut. Perfektionistin kauhu siis suorastaan.

Niin, ja lastenvaunut tosiaan parkkeerataan aina keskelle keittiötämme. Kun ei sille ole oikein mitään muutakaan paikkaa. Kätevästi kuitenkin suoraan sohvan vieressä, mukava vahtia tyttösen päikkäreitä samalla kun itse toljaa vaikka Criminal Mindsia macilta.

keittiö

Iso ikkunalauta, joka toimii kätevästi säilytystilana. Sinisessä kulhossa tykkään pestä EL:n kaikki pullot ja muut, tiskien kuivausalustan jälkeen näkyvä vaalea tötterö on taas sitten niiden pullojen sterilointiastia, joka täytetään Milton-vedellä. Täällähän ei tosiaan neuvota keittämään pulloja, vaan kaupasta pitää hakea Milton-tabletteja, jotka liukiaa veteen ja se sitten taas tappaa bakteerit. Outoa näin suomalaisittain, mutta kun tuota joutui tekemään jo sairaalalla niin helposti tapa siirtyi myös kotiinkin. Ja kun Dan sitä vaati.

Niin, ja se tiskiallas ei tosiaan pidä enää vettä. Dan on tuota muutaman kerran ruksaillut, jonka jälkeen se on hetken pelittänytkin, mutta sitten minulla meni hermo ja tein blondiratkaisun – iskin siihen tulpan miljoonan osan väliin muovipussin (oi, ne kivat yksiosaiset tulpat, miksi enkkuversio ei voisi olla yhtä yksinkertaisen nerokas?) – ja hyvin toimii taas!

allas

hella

Keittiön oven taakse jäävä osa. Rakastamani kaasuhella ja uuni, ja yksi elämäni suurimmista rakkauksista: kahvinkeitin. Jokaisen äidin pelastus, vaikka kahvin ehtisikin juoda vain kylmänä. Englantilaiset juovat yleensä pikakahvia, ja niin joi Dankin kunnes minut talouteensa otti. Silloin meille tuli kahvinkeitin, eikä Dan näytä haikailleen moisen kahvintapaisen litkun perään. Kunnon filtteröityä kahvia sen olla pitää!

yrtit

Olen aina halunnut oman pienen yrttitarhan – ja nyt minulla on sellainen. Tuoretta basilikaa ja korianteria omalla ikkunalla! Toiveissa on jossain hamassa tulevaisuudessa ähertää omalla kasvimaalla peppu pystyssä, kiroillen rikkaruohojen ja myyrien takia ja hei, ehkäpä haluaisin myös pikkaraisen kasvihuoneen tomaatteineen! Mutta nyt mennään kahdella kivan vihreällä yrtillä.

tiskipoyta

Mitä minulla on erityisesti ikävä Suomesta? Jos ruisleivät ja aurajuustot, tällöttiset itsestäänselvyydet, jätetään nyt laskuista, niin yksi aivan selkein on tiskikaappi. Niin yksinkertainen, helppo ja tilava ratkaisu – ja täällä ei siitä kukaan ole kuullutkaan. Ja tämmöttisellä muovihärpäkkeellä sitä sitten mennään, ja yritetään muistaa pyyhkiä sen alta säännöllisesti kosteus pois ja pestä itse lootaa kans..

hyllyt

Sitä säilytystilaahan on jostain revittävä, niinpä anoppiperheen kanssa haettiin Ikeasta pari hyllyä. Siihen menivät sitten meikäläisen teekokoelma, kahvipurnukka, sokerit ja murot ja muut. Ehkä mikään kaikkein kaunein ratkaisu tämä ei ole, mutta nuo metallipinnat on helppo pitää puhtaana ja estetiikkaa olen yrittänyt luoda kiinnittämällä kavereilta saatuja kortteja seinään.

ruokatila

Ruokatila. Ahdasta, mutta ihan toimiva ratkaisu. Punainen matto on myös muisto Suomesta, ostin sen joskus muutama vuosi sitten jotain opiskelijakämppääni varten, ja nyt se on lapsiperheeni kotia koristamassa. Ja sitten on Rubyn leluloota, ja anoppiperheeltä saatu ihana lamppu. Ja se pakastin. Oma pikkupakastin.

Väripilkkuja huoneeseen tuovat lapsuudenaikainen kelloni, jonka vanhempani minulle lähettivät Suomesta, sekä siskoltani lahjaksi saama mietetaulu, Helin kanssa ostosreissulta löytämästani lahjakassista leikkaama pääty ja Helin aikaisempi minulle lahjoittama piirros keijukaisesta. Helin taiteesta puheenollen, olen suuri fani. Hän pystyy aina yllättämään, herättämään tunteita ja ajatuksia teoksillaan. Eikä hän ole rajoittunut vaan yhteen taidesuuntaukseen tai muuhun rajattuun lokerikkoon tai materiaalivalintoihin. Kannattaa käydä vilkaisemassa tosiaan jo tuolla aiemmin mainitsemani hänen pitämänsä blogi, kuin myös hänen Facebook-sivunsa. En sano tätä vain siksi, koska hän on hyvä ystäväni ja EL:n kummi, enkä myöskään saa rahaa jos noille sivuille päädytte. Kerron teille hänestä siksi, koska uskon häneen taiteilijana, ja hän ansaitsee tulla mainituksi ja tunnetummaksi. Eikä kannata tosiaan jättää hänen tuotoksiinsa tutustuminen näihin pariin minun törkeän huonosti ottamiin kuviin hänen töistä, sillä ne eivät suo hänelle eikä näille töille sitä kunniaa ja arvoa, mitä niille oikeasti kuuluu!

keiju

seinataide

kello

Nyt alkaa esittelykierros olla päättymäisillään. Palatessamme kohti ulko-ovea näemme vielä kuitenkin että omistamme naulakon, joka yhtälailla ei ollut kämpässä itsessään (mitä, sehän olisi säilytystilaa!) vaan on hassun kympin arvoinen Ikea-ostos Southamptonista.

naulakko

Ja sitten kovasti turvallisuuden tunnettani nostava lisälukkohärpäke. Mukava pikkulisä aina niin rakastamaani oveen.

turvalukko

Eritoten, koska ovi avautuu sisäänpäin.

aivopieru

Näihin sanoihin, toivottavasti nautitte kierroksesta! Minulla oli ainakin yllättävän hauskaa kirjailla tätä, nauraa itselleni ja sisustusyrityksilleni sekä tämän kämpän ihanan persoonallisille kummallisuuksille! On tämä ihan mukava paikka asustaa, mutta selvää on, että ei tässä liian kauaa voi majoittua. Eritoten sitten, kun EL alkaa liikuskelemaan, ei tämä asunto ole enää kelvollinen. Liian pieni, ei hänelle liikkumatilaa, ei säilytystilaa laittaa tavaroita pois hänen ulottumattomiin jotta asunnosta tulisi lapsiturvallinen.. Niin. Mutta tämä on nyt koti. Meidän koti.

Kiitos lukemisesta, ja jätähän kommenttia vierailustasi! Mikä oli mieleenpainuvinta tästä postauksesta, mitä ajatuksia heräsi, tuliko jotain parannusideaa miten asioita voisin järkkäillä täällä paremmin? Älähän ujostele, anna tulla vain!

Ponnistellen kohti aurinkoa

On outoa napsia mielialalääkkeitä, eritoten koska olen sen sortin ihminen, joka yrittää välttää kaiken maailman lääkkeitä viimeiseen tippaan asti. Jos tulee päänsärky, yritin ensin miettiä sen syytä – ovatko hartiani jumissa, olenko juonut vettä tarpeeksi? – ja korjata syy ennen seurausta. Ehkäisypillereitäkään en halua kehoni systeemiin tuoda niissä olevien hormonien takia, ja nyt päivittäin nappaan hyvänolon hormonintuotantoon vaikuttavan lääkkeen. Lääkkeitä on minulle masennukseen ennenkin yritetty tarjota, mutta aina olen kieltäytynyt: nyt taas tuntui siltä, että voisi olla järkevää avittaa kehoa pitämään yllä suopeampaa mielialaa ja siten tehdä vauva-arjestani helpompaa.

Asiaahan ei tietysti auta se, että mielialalääkkeet eivät toimi kuin särkylääkkeet ja vaikutus ala puolen tunnin sisällä. Noita nappeja pitää nappaista muutama viikko, ennenkuin ne alkavat auttaa – ja ennen sitä olo voi itseasiassa jopa huonota. Lääkäri varoittelikin minulle, että minulle määrätty lääke todennäköisemmin ensin vahvistaa juuri niitä oireita, mitä vastaan niitä nyt syön. Ja niinpä nämä pari viikkoa ovat menneetkin ahdistuksen kourissa, selittämätöntä paniikkia kokien ja sitten tuli aallonpohja, kun mikään ei tuntunut miltään. Istuin vain sohvalla ja tuijotin mitään näkemättä eteeni, tuntematta sen suuremmin alakuloa kuin pystymättä hymyilemäänkään. EL:ää pystyin toki hoitamaan, siihen ei ikinä missään vaiheessa ole tullut muutosta. Hän on ollut myös se valopilkku, joka on helpoiten saanut minut tuntemaan hyvänolontunnetta – kun hän kovasti yrittää kierähtää sivulle, kannattelee niin upeasti päätään tai vetää kasvoilleen sen vienon hymyn, ei sitä voi olla tuntematta vähintäänkin sitä pientä iloa omasta pienestä. Dan on yrittänyt minua myös piristää näinä vaikeina aikoina, mutta parhaiten hän on auttanut halaamalla ja hiljaisella hyväksynnällä niin, että olen tiennyt joka solulla että ei haittaa, vaikka olen nyt näin. Koska valohan tulee paistamaan myös sinne risukasaan, ja nyt on vain niitä pilvisempiä päiviä.

Nyt kuin turtaan kehoon tunto alkaa palailla hieman nipistellen. Yhtäkkiä huomaan nauravani, kun EL katselee muikeana uutta nukkeaan, ja sitten tajuan tuntevani onnellisuutta kun Dan sulkee minut haliin tullessaan kotiin töistä. Pienen ajanjakson jälkeen, jolloin mikään ei tuntunut miltään, tuntuu yhtäkkiä hyvältä että tunnen ahdistusta tai olo menee itkuiseksi. Entäs se tajunnanräjäyttävä kokemus, kun tajuan onnellisesti laulelevani EL:lle, ja tuntevani koko ruumiillani sellaista onnen lämpöä, kun saan sulkea pikkuisen syliini ja hän rauhoittuu itkustaan äidin antamiin suukkoihin?

Maanantaina tulee kolme viikkoa täyteen lääkkeen aloittamisesta. Kolme viikkoa oli lääkärin antama raja siitä, minkä jälkeen pitäisi alkaa helpottaa. Vielä näin perjantaina monet ihan normaalit asiat, kuten kaupassa käynti, ahdistaa ja tekisi mieli tehdä ostokset nettikaupan kautta tai pyytää tuota elämänkumppania menemään puolesta. Mutta samalla tiedän olevani nyt jo parempi. Ahdistuskohtaukset eivät ole enää samalla tavalla koko maailmaa kaatavia isoja tunnepläjäyksiä, vaan kuin päälle voimakkaasti kaatuvaa laimeaa vettä. Ärsyttävää, toimintaa haittaavaa, mutta ei ylitsepääsemätöntä.

Yhtenä ahdistuksentäyteisenä yönä otin läppärin syliin ja aloitin kirjoittamaan tarinaa. Itsetuhoisesta tytöstä, joka näki lopulta päivänvalon. Vaikka tottakai tytön ajatukset liippasivat hyvin läheltä omassa pääkopassa pyörineitä ajatelmia, niin silti tuntui hyvältä uppoutua ”toisen” ajatusmaailmaan ja ongelmiin ja keskittyä vain tarinaan. Lopulta olo oli puhdistunut. Tästä tunteesta ja muistutuksesta siitä, kuinka tärkeää kirjoittaminen minulle on, syntyi lopulta uusi lemmikkiprojektini Kirjoitushuuma, johon olen jo saanut kolme tärkeää ja rakasta kirjoitushullua ystävääni mukaan. Tarkoituksena on nauttia kirjoittamisen tuomasta innostumisesta ja hyvässä lykyssä myös oppia jotain uutta. Käykää ihmeessä vilkaisemassa, jos novellien etc. pikkukertomuksien lukeminen kiinnostaa, ja hei, ilmoitelkaa jos haluatte tulla tuohon projektiin mukaan yhdeksi kirjoittajaksi, tilaa vielä on!

Ja näin sitä mennään päivä päivältä eteenpäin, uskoen parempaan huomiseen!

Baby blues

Koko sen ajan mitä EL vietti sairaalalla, minä unelmoin ajasta kotona ja oikein naiivisti ajattelin, että saisin oman, rauhallisen ja järkevän itseni takaisin, ilman turhia tunnekuohuja, kunhan vain saisin vauvani kotiin. Saisinhan vihdoin luvan olla onnellinen ja aloittaa sen oikean vauvaperheen arjen armaan britin kanssa. Mutta nyt, kun hän rauhallisesti nukkuu kehdossaan, minä katselen kämppää. Pyykit on pyykkäämättä. Tiskit tiskaamatta. Lattiakin pitäisi imuroida. Uunikin on sisältä likainen, entäs ruokaostosten tekeminen, niin ja pitäisihän sitä kokatakin? Niin, ja tissitkin pitäisi taas lypsämällä tyhjentää, ettei vain maidontuotanto lopu turhan aikaisin.  Sehän se vasta katastrofi olisikin, kun EL on vain tissimaidolla. Kouluhommista taas puhumattakaan.

Järkevään priorisointiin kykenevänä ymmärrän, että tärkeimpänä tulee vauvan hyvinvointi (hän on syötetty, puhdas, ja nukkuu tyytyväisesti. Työ hyvin tehty), sen jälkeen oma ja puolison hyvinvointi jaetulla kakkossijalla. Tätä kautta hyvin tiedän, että tiskeillä ei ole väliä, tai likaisella uunilla, kunhan vauvan asiat ovat puhtaat ja omakin hygienia kunnossa. Mutta sitten tulee tämä tunnereaktiopuoli, jota voisi kutsua myös äitiyshulluudeksi. Tämä puoli minussa kysyy ”Onko tämä kämppä vauvani arvoinen?”. Vastaus siihen on välittömästi ei. Jotta olisin hyvä äiti vauvalleni, tämä äitimaanikko vaatii että tiskit on tiskattu, eikä vain keittiö vaan koko kämppä kiiltävän puhdas.

Mutta olisihan se turhankin helppoa, jos kaikki olisi vain kiinni siististä kämpästä ja valmiiksi tehdystä ruoasta. Niihinhän saisi helposti apua, porukalla vain koko kämppä kiiltäväksi ja jääkaappi ja pakastin täyteen valmiiksi tehtyjä ruoka-annoksia. Koska vaikka noin kävisi, niin tiedän tasan tarkkaan, että silti istuisin tässä valkoisella kangassohvalla mieli alhaalla, murehtien, märehtien ja huokaillen. Kun aina sitä tämä mieli löytää sen seuraavan kohteen, sen seuraavan huolen. Voiko vauvani hyvin, kasvaako ja kehittyykö hän niin kuin pitää, riittääkö maito, olenko hyvä äiti, hyväksytäänkö minut, olenko tehnyt jonkun virheen jossain, rakastaako Dan minua enää, rakastaahan hän huomennakin vaikka mä nalkuttaisin jostain, entäs raha-asiat, tilavamman asunnon etsiminen, epävarma tulevaisuus, tekemättömät koulutyöt, laskut, se ja tuo ja se?

Heräsin juuri miettimään, että milloin viimeksi olen nauranut oikein kunnolla? On pelottavaa yrittää muistella moista. Missä ovat minun pitelemättömät naurukohtaukset? Kikattanut olen, nyt muistan. EL:n hulppeille ilmeille, äännähdyksille. Jo sairaalassa. Oli jotenkin hullunkurista kaikkien piippaavien laitteiden ja muiden huolestuneiden äitien seassa alkaa kikattamaan, kun EL natusti nänniä ja veti kasvoilleen ihan ihmevirneen. Mutta ei se ennen näin vaikeaa ollut. Ainahan minä olen hymyillyt. Ainahan minä olen nauranut, löytänyt jotain positiivista. Ja joskus kun on sitten olo ollut parempi ja hymy irronnut helpommin, on ollut melkein järkyttävääkin kuulla Danilta, kuinka on ihanaa nähdä minut hymyilemässä. Oikeaa hymyä. Ihan niinkuin siitä olisi tullut jokin katoamaisillaan oleva luonnonvara.

Baby bluesista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, löytyy paljon tietoa internetistä. En ole ongelmani kanssa yksin. Moni nainen kokee mielensä alhaiseksi synnytyksen jälkeen, joskus jopa ennen sitä. Onhan raskaus iso muutos keholle, ja vauvan ilmestyttyä maailmaan on se oma järisyttävä tapahtumansa, joka vetää arjen hetkessä erilaiseksi. Vaikka kuinka siihen olisi omasta mielestään valmistautunut jo kuukausien ajan, niin ei sitä silti siihen kaikkeen ole kuitenkaan valmis. Jo pelkästään väsymys vetää pinnan kireälle, unohtamatta ollenkaan mysteeristen hormonien vaikutusta. Ah, ne hormonit. Useimmiten tämä nykyään hyvin tunnistettu tila menee nopeasti ohi, parista päivästä pariin viikkoon ilman sen kummempaa apua tai tukea, mutta sitten joskus se taas äityy pahaksikin, ja sitä tarvitsee apua selvitäkseen. Joskus äiti vaipuu ja saa psykoottisia oireita, joskus masennus vaan muuttuu vakavaksi. Niinkuin minulla.

Olen ollut erittäin herkkä pienillekin asioille, jo aivan pikkiriikkinen vastoinkäyminen on voinut vetää minut kiukun valtaan, itkukohtauksen partaalle tai kauhean ahdistuneeksi. Jo joku puolittainen kommentti, Danin väärin asettelema sananen lauseessa, ja meikä huomaa mököttävänsä kuin mikäkin pahainen teini. Ja pahinta on ollut, että en yksinkertaisesti mahda sille mitään. Vaikka tunnekuohun aikana tietäisin tasan tarkkaan rationaalisesti olevani ihan hupsu kun moisesta mökötän, niin en saa silti itseäni rauhoittumaan. Ja koska Danillakin riittää tuota temperamenttia eikä hänkään väsyneenä jaksa kaikkea kärsivällisesti vain ottaa vastaan, on meillä ollut mitä ”hauskempia” kiistan aiheita. Kuten sukkaparista, jonka hän käytön jälkeen heitti pesuhuoneen suuntaan, eikä vienyt pesukoriin. Tai kun hän halusi ensimmäistä kertaa lähteä kaksistaan EL:n kanssa kaupungille, ajatuksena että minä saisin nukkua ja hän saisi omaa laatuaikaa tyttärensä kanssa – minä suutuin. Koska tää babyblueshirviö aatteli, että hän ei halua minun seuraa, haluaa päästä minusta eroon hetkeksi eikä mitään muuta! Niin, ja entäs jos missaisin jonkun EL:n ekan kerran, kuten ensimmäisen bussimatkan (oi, tälle itkin vuolaasti ja koko kroppa tärisi ahdistuksesta, kun luulin Danin ottaneen EL:n kanssa bussin kaupunkiin ilman minua)..

Ja entä, jos Dan ei maltakaan osoittaa hellyyttä juuri silloin kuin tämä äitimonsteri sitä haluaisi ja kaipaisi? Huhhuijaa, sanonpa vaan niille reaktioille! Enpä ole ylpeä sanoessani, että parhaimmillani olen loukkaantunut, nälväissyt jotain tosi järkevää joka alkaa sanoilla ”sä et enää ikinä” ja lopulta huutanut naama punaisena jotain siansaksaa, joka olevinaan on jotain järkevää just silloin. Niinpä niin. Kylläpä minunkin tekisi mieli ottaa itseäni nälvinyt ja raivoava kumppani kainaloon hellittäväksi.

Ja sitten ihan tyhjästä ilmestyneet ahdistuskohtaukset sekä kontrolloimattomat ajatukset, jopa niinkin synkkiä kuin itsemurha-ajatuksia (miten ja milloin sen tekisin, ja miten kaikille olisi vain parempi jos katoaisin täältä; Dan on helkkarin hyvä isä ja hänenkin olisi helpompi jos minä en olisi mököttämässä/nalkuttamassa tyhjänpäiväisistä asioista.. Ei, hän ei ole ikinä sanonut näin, ja on ollut syvästi järkyttynyt kun olen kertonut näistä mietteistäni. Tiedoksi vain ettei kenellekään jää epäselväksi!).. Tai ajatukset siitä, miten EL tipahtaisi käsistäni. Ikinähän en häntä vahingoittaisi, tai itselleni tekisi mitään. Mutta ajatusprosessi on siellä, vaikka se tekoihin asti ei menisikään. Joskus katselen EL:ää ja mietin, että tunnenko häntä kohtaan niinkuin pitää, onko tunnesidos niin vahva kuin pitäisi.. Olenko tarpeeksi hyvä, ja entä jos teen jonkun virheen joka vahingoittaa häntä ja hänen tulevaisuuttaan? Onhan vanhemmuudessa ihan järisyttävä vastuu. Ja sitten tunnen huonoa omatuntoa, kun tämä kerran elämässä tapahtuva EL:n vauva-aika vain lipuu ohitse minun märehtiessä jotain, osaamatta nauttia kaikesta ”oikealla” tavalla, osaamatta pysähtyä ja vaan.. nauttia. Välittämättä kaikista tekemättömistä töistä ja vaan olla vauvan kanssa, muistaen tässä ja nyt, muistaen tämä onni mitä on kun vauva on tässä terveenä ja hyvinvoivana eikä enää sairaalalla.

Niin, ja puhumattakaan siitä, millaiset paineet äitinä olosta jo ilman sairaalajaksojakin on: sitä kelaa mielessään kaikki mahdolliset tekonsa, pohtii toimiiko oikein, onko jossain tehnyt virheen, miettii kaikkia tekojaan jo raskausaikana ja nyt ja niiden seurauksia.. Tiedän ”normaalien vauvojen” äitejä, jotka vähän väliä tarkistavat hengittäähän heidän pieni vielä, ja eivät uskalla antaa lattialle tipahtanutta tuttia takaisin vauvalle ennenkuin se on käynyt pöpöjen tappoprosessin lävitse. Lisää siihen sitten se, että vauva voi huonosti pitkän aikaa. Kaikki huolet vielä moninkertaistuvat ja vahvistuvat. Tunnen syyllisyyttä siitäkin, jos EL on hereillä sylissäni ja haluan ihan välttämättä tehdä jotain muuta kuin juuri sillä hetkellä olla aktiivisesti hänen kanssaan, stimuloida häntä, hymyillä hänelle, tehdä sitä ja tätä hänen kanssaan.. Minkään muunhan ei pitäisi olla tärkeämpää? Onko esimerkiksi nyt sitten minun syy, että EL on vielä niin kovin vakava eikä ole oppinut hymyilemään?

Minun masennukseni syvyyteen tottakai vaikuttaa kaikki se, mitä tapahtui. Kuinka herkillä olin jo raskausaikana, kuinka syvästi haavoitti kun kaikki ei mennytkään niinkuin piti ja Dan ei päässyt Suomessa käymään ennenkuin muutin tänne. Kuinka synnytys meni – kuinka voimaton olin, kuinka koen että se ei ollut millään lailla minun ”ansio”, makasinhan vain reporankana operaatiopöydällä.. (Kun minua onniteltiin hyvin menneestä synnytyksestä, mä vieläkin joskus vastaan että enhän minä tehnyt mitään.) Kuinka selvisi, että syy miksi EL voi huonosti, oli minun ”toimimaton kehoni” – kuinka istukkaan oli tullut pienehkö häiriö, ja oli alkanut imemään tyttärestämme veret aiheuttaen hänelle erittäin vakavan anemian (engl. wikipedia) – ja jos hän ei olisi syntynyt silloin kun hän syntyi, hän olisi kuollut kohtuuni. Kuulin nimittäin sairaalalla, miten yleisemmin tämän häiriön tapahtuessa käy niin, että vauvat syntyvät kuolleena: meillä kävi siis onnenpotku, että lapsivedet vain tulivat ja siten EL syntyi ja pelastui. Sitten kaikki se sairaala-aika, kuinka olimme vähällä menettää tyttäremme pariin otteeseen, kuinka hän kehittyi, parani ja otti taas takapakkia, ja kuinka tunsin olevani yksin kaiken tämän keskellä (vaikka tosiasiassa en ollut). Dan ei itse voinut tuona ajanjaksona myöskään hyvin, ja hänen oli ahdistukseltaan vaikea tulla sairaalalle. Tuona aikana pidin siis koossa miestäni; pidin huolta hänestä, Rubysta ja vain paria hassua päivää lukuunottamatta olin joka päivä sairaalalla EL:n luona, ja pysyin siellä niin kauan kuin vain kykenin. Surkuttelulistaani voisin lisätä tietysti myös sen todellisuuden, kuinka täällä Englanninmaalla olen ilman omia vanhempiani ja siskoja sekä muuta aivan lähintä lähipiiriäni ja siten heidän käsinkosketeltavaa tukea – vaikka he Skypen ja puhelimen päässä ovatkin. Mutta miten he/te voitte auttaa, jos minä välttelen skypeä tai en ole nostanut sitä luuria? (Näin ollen, miten tärkeää olikaan, että äiti tuli käymään täällä toukokuun lopussa, kun EL oli vielä sairaalalla… Unohtamatta ollenkaan sitä upeaa tuen määrää, mitä Danin puolen suku on tarjonnut.) Niin, tai sitä, että eräs parhaimmista ystävistäni menehtyi tänä aikana, ilman että minä pääsin häntä näkemään ennen, en päässyt tekemään saattohoitoa tai paijaamaan ennen lähtöä.. Kyllä, karvainen perheenjäsen, hyvä ystäväni, ensimmäinen (ja ainut) koirani kuoli Suomessa samana päivänä kun EL pääsi kotiin sairaalasta. Minä en käsitellyt näitä asioita kunnolla kenenkään kanssa, sulkeuduinkin vähän, huusin vain ahdistustani aika ajoin Danille, käyttäytyen kuin mikäkin tantta, ja onpa sitten yllättävää, että nyt kun sitten kaikki on hyvin ja on aika rentoutua.. Kaikki läsähtää käsiin, kupla puhjennut, ja masennus on käsissä. Aika käsitellä nämä ongelmat, ei enää maton alle piiloon pyyhkäisyä, ei enää olankohautuksella ”johtuu siitä että”, vaan oikeasti paneutumista asiaan.

Ja askel se on tämäkin, asiasta kirjoittaminen niinkuin se on. Puhdistavaa, terapeuttista ja pelottavaa.

NHS ei muuten jätä pulaan. Pieni maininta olostani health visitorille (”neuvolatädille” joka visiteeraa vauvan kotiintulon jälkeen täällä kotosalla, ja joka on meillä käynyt viikoittain EL:n takia) ja hän täytätytti elämäni kolmannen masennuskartoituslomakkeen (jep, vakavasti masentunut) ja nyt on järjestynyt ja järjestymässä minulle yksilöterapia, ryhmäterapia, kotiin järjestyvä apu siihen koulutetulta toiselta äidiltä niin että minä voin kerran viikossa keskittyä vaikka vain ruokaostoksiin, kuin myös juttelukerrat kätilön kanssa synnytyksestä ja raskausajastani sekä mielialalääkitys, jota imettäväkin äiti voi ottaa. Niin, ja tämä health visitor jatkaa viikottaisia vierailujaan, ihan minunkin takiani. Olen mykistynyt hyvällä tavalla kaikesta tästä avusta, ja vaikuttunut. Hyvä NHS. Niin, ja mainitsemisen arvoista on, että yksilöterapia alkaa siis täällä kotosalla, ei siis tule niin helposti peruttua terapiakertaa kun kerran toinen tulee tänne kotiin eikä vauvan kanssa tarvitse hötkytä itse minnekään.. Vau?

Niin että minähän selviän tästä.

Sellaista. Toivottavasti keneltäkään ei mennyt kahvit väärään kurkkuun tai tutut tunne turhaan huonoa omatuntoa. Miten te olisitte voineet tietää, miten voin, jos en teille kerro?
Onpa muuten vaikeaa painaa tuota ”Julkaise”-namiskaa. Mähän tässä avoimesti myönnän olevani heikko ja mieleltäni vähän kipiä nyt. Pelottaa suorastaan, että joku tulee sanomaan että oot paha äiti kun tunnet noin, oot vaaraksi lapsellesi kun et ole onnistunut pitämään itseäsi koossa. Vaikka hyvin tiedän itse, kuten health visitorit ja esimerkiksi Dan, että näin ei ole. Voin vain huonosti. Mutta niinkuin hyvä ystäväni kerran sanoi, mielen kipu on vaikeampi myöntää ja esitellä kuin esimerkiksi poikki mennyt käsi. Katkenneet luut ovat silmin nähtävissä, mielen sairaudet taas oma, liian usein piilotettu lukunsa. On hyvä nostaa näitä asioita pinnalle.. Ja minustahan on siihen! Nyt tää lähtee julkiseksi, kolme, kaksi, yksi, HEP !

Vauvani yksityisyys

Olin jo ennen vauvan syntymää päättänyt, että blogiin ei sitten kuvia hänestä heru. Ainakaan sellaisia, mistä hänet voisi tunnistaa, ja mistä hän sitten teininä olisi minulle vihainen. Kukapa ei itse omakohtaisesti muistaisi miten nololta tuntui, kun äiti kaivoi piiloistaan sen vauvakuvakansion täynnään otoksia itsestä hilpettelemässä vaippasillaan tai jopa ilman sitä vieraille ihasteltavaksi? Entäs sitten, kun ne kuvat olisivatkin kaikkien nähtävissä Internetissä, hassun hakusanan ja muutaman klikkauksen päässä? Tottakai näin äitinä vauvan jokainen piirre on ihastuttava ja söpö, jokainen kommellus hurmaava, ja miten sitä haluaisi jakaa koko maailman kanssa tämän onnen mikä omalle kohdalle on sattunut – mutta hän ei ole vauva ikuisesti. Jossain vaiheessa hän tulee olemaan koulussa ja hakemaan töitä, ja niin minun mieltäylentää kuin se nyt olisikin jakaa kaikkien teidän kanssa se hassuilmekuva minkä juuri nappasin, niin haluan muistaa sen henkilön, jonka sen mutruilmeen näin pentuna väänsi. Omat vauvakuvanihan ovat turvassa siellä kuvakansiossa kaapissaan, eivätkä bingin tai googlen hakukoneet niitä sieltä löydä – ja saman suojan haluan antaa myös omalle naperolle.

Yhtään sen kritisoimatta kaikkia niitä vauva- ja äiti/isä-blogeja, joissa toiseen ratkaisuun on päädytty. Minä päädyin tällaiseen päätökseen, ja toivon että sitä kunnioitetaan.

Samasta syystähän blogissa ei ole nähtävillä kuvia muista henkilöistä tunnistettavasti kuin itsestäni, ellen heiltä lupaa siihen ole saanut.

Samaa olen pohtinut myös nimien kanssa – käytänkö oikeita nimiä, vai väännänkö jokaiselle nimimerkin?
Pienimuotoisen aivojen rassauksen jälkeen päädyin vain etunimien käyttöön. Kyllähän jo jotain suojaa antaa se, että bloggaan nimimerkin kautta itse, eikä sukunimiä tai muuta ole ollut nähtävillä. Olen pyrkinyt tarkistamaan jokaiselta, jonka olen maininnut blogissa, että onhan se nyt varmasti OK että etunimesi käy ilmi julkisessa blogissani ennen kuin mitään julkaisen.

(Ymmärrettävästi, jos huomaat että olen puhunut sinusta käyttäen oikeaa etunimeäsi ja olen epähuomiossa jättänyt kysymättä, ilmoittamalla asiasta korjaan asian haluamallasi tavalla välittömästi! Sama pätee kuvien kanssa, eikä haittaa vaikka olisit vaihtanut mielipidettäsi.)

Tiedän, että yksityisyys ei ole leikin asia, ja haluan näin osoittaa parhaani mukaan kunnioittavani sitä.

Ja tätä kautta päästään myös vauvani nimeen. Tämä äidin hurja suojeluvaisto on pistänyt paljon kapuloita rattaisiin ja olen niin monta kertaa melkein päättänyt että ei, hänestähän ei täällä oikealla nimellä puhuta, mutta … Miksi ei? Kyllähän jokaisesta muustakin olen sen etunimen tänne rustannut, niin miksi en samalla tavalla kohtelisi myös sitten omaa lihaa ja vertani? Häneltähän en itseltään ole vastausta saanut, vaikka kuinka olen yrittänyt pään asennoista, silmien siristelyistä ja pukluvanoista sitä löytää. Sitten kysyin vauvan isältä. Hän halusi nimimerkin.

Joten sitä kunnioittaen, tämä hurmaava sielu, joka niin kovasti tätä maailmaa sairaalan ulkopuolella nyt ihmettelee, tullaan tuntemaan täällä nimimerkillä EL.

Rikotaan hiljaisuus.

Tässä on ollut oikein klassinen kirjoitusblokki-tilanne päällä pitkään. Niin paljon on elämässä tapahtunut ja mitä pidempään aikaa kului että mustaa valkoiselle näpytin, sitä isompi kynnys muodostui kirjoittamisen uudelleen aloittamiseen. Kyseessä ei ollut kuitenkaan aiheiden puute, päinvastoin, mikä teki kirjoittamisesta vielä vaikeampaa. Mitä pidempään aikaa ehti kulua, asioita tapahtua ja siten kirjoitusaiheita syntyä, sitä vaikeampaa oli istahtaa alas läppärin kera ja aloittaa näppäimistön rääkkääminen. Nurinkurista ehkä, mutta näin kävi..

Halusin nimittäin alunperin aloittaa kirjoittamisen suoraan synnytyskertomuksesta, ja jatkaa tarinan kirjoittamista siitä kaikesta muusta aikajärjestyksessä – mutta koska aikaa on ehtinyt kulua melkein se kolme kuukautta, ei loogisesti näin tapahtunut tai tule enää käymään. Kuitenkin kaikesta kokemastamme haluan jakaa, sillä ei se pelkästään tule olemaan terapeuttista minulle, vaan toivottavasti näin pystyn auttamaan muita jo saman kokeneita ja myös heitä, joille näin saattaisi käydä. Kuin myös lisätä tietoisuutta. Tarinan postausjärjestys voi olla siis epälooginen, mutta alan´sitä nyt vihdoinkin vähitellen kertomaan. Tyhjää parempi sekin?

Pahoitteluni siis hiljaisuudesta, näin ei ollut tarkoitus käydä. Mutta tästä se taas lähtee. Pikkuhiljaa.

Lomakkeita, todistuksia, sitä sun tätä ja muuta ihanaa

Masu kasvaa yhtämittaa laiskuuden kanssa, mutta uskallan toivoa että sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei minulla vieläkään ole puhelinnumeroa. Yllättäen tässä sivistysvaltiossa kaikki on vähän normaalia monimutkaisempaa, ja pelkästään jo liittymää hakiessa pitää olla todisteita vaikka mistä sun asiasta, mitä ei näin suomalaistollona välttämättä tule edes ajatelleeksi. Kuten todistus antamastasi kotiosoitteesta, tai miten olisi käsialanäyte pankkikortista? Olen jo kaksi kertaa kävellyt Orange-puotiin vain ”nopeasti hakemaan sen puhelinpaketin”, ja palannut tyhjin käsin kotiin. Kun jotain vielä puuttui, kun ne jäi vielä jotain muuta tekemään.. Ensimmäisellä kerralla ei ollut minkäänmuotoista laskua mukana, jossa näkyisi nimeni antamani osoitteen kanssa samassa pakkauksessa. Toisella kertaa päästiin prosessissa jo aika pitkälle, mutta sitten homma kaatui siihen että koska he haluaa kolmen (3) vuoden asuinhistorian ylös tietokantaansa jotta voivat tarkastaa luottotietoni, niin yllättäen siinä kestää minun kohdalla sitten vähän normaalia pidempään. Miksi? No, kun meikäläisen osoitteistosta löytyy niin Suomea, Englantia kuin Kreikkaakin.

Kyllä, saman voisi hoitaa myös Internetissä, mutta jostain syystä ainakin tämä Orange vaatii luomaan direct debit – sopimuksen liittymäpaketin ostaessasi netin välityksellä (eli luvan siitä että lasku laskutetaan suoraan miun pankkitililtä ilman minun väliintuloani), mikä taas ei minua kiehdo pätkän vertaa. Joten siihen jäi sitten sekin mahdollisuus. Danin mukaan oisin kuitenkin voinut tehdä liittymäsopimuksen myös Internetissä ja myöhemmin perua direct debitin, mutta en halunnut riskeerata.

Minkä lisäksi halusin varmistua, että minun on tarvittaessa mahdollista jäädyttää noin kaksi vuotta kestävä sopimukseni siltä varalta, jos joskus palailen takaisin Suomeen esim. työharjoittelun perässä. Tästä aluksi meinasi tulla hyvinkin ristiriitaista tietoa, yksi sanoo kyllä onnistuu, toinen sanoo ei ja kolmas että ainoastaan, jos lähdet armeijan komennukselle ulkomaille. Mutta edellisellä kerralla he kaupasta soittivat ihan jonnekin Orange-jehuille ja tarkistivat, että kyllä, se on mahdollista. Myöhemmin facebookin Orange Helpers vastasivat miulle myös, että kyllä onnistuu, minimissään jäädytys on 3 kuukautta ja pisimmillään 6kk, ja että tämä jäädytetty aikakausi lisätään alkuperäisen sopimuksen päättymispäivän loppuun eikä jäädytysajalta tule mitään kuluja.
Kuinka kätevää.

Ystäväiseni Robin

Ystäväiseni Robin

No, se puhelimesta. Terveyskeskukselle on tullut jo rekisteröityä. Ja olihan se sekin aikamoinen prosessi, mutta selkeästi yksinkertaisempi kuin puhelinliittymän hankkiminen. Ainakin siihen löytyi selkeät ohjeet (täältä), ja sieltä löytyi vielä hakemus (tämä pdf) ja sivuston kautta pystyi löytämään vielä itseään lähinnä olevan terveysasemankin (haku), ja löydetyn terveyskeskuksen sivuilta näkyy ottavatko he vastaan uusia rekisteröitymisiä. Täytettyämme lomakkeet mie sitten reippahana tyttönä käppäilin Alma Medical Centerille.. Vain tajutakseni että olin unohtanut ottaa omat kuin Danin henkkarit matkaan, eikä taaskaan ollut mukana sitä todistusta osoitteesta esim. laskun muodossa. Ottivat sentään lomakkeet vastaan. Seuraavana iltana lähdettiin sitten puuttuvien härpäkkeiden ja täytettyjen terveystietolomakkeiden (paljonko juot alkoholia/viikko, poltatko…) kanssa Danin töiden jälkeen pienelle happihyppelylle, ja saatiin kuin saatiinkin hoidettua homma kotiin. Nyt vain odotellaan, milloin he ottaa yhteyttä ja pääsen ensimmäistä kertaa englantilaiseen ”neuvolaan” vauva-asioiden myötä! Tosin voi olla, että he ottavat yhteyttä vasta, kun saavat minulta sen puhelinnumeron.. joka minulta vieläkin uupuu.

No, ehkä minä tänään jo saisin puhelimen. Ehkä tänään.

joutsen

Ja ihan muihin uutisiin: eilen oli kyllä aivan taianomainen ilta. Pieni asuntomme täyttyi suomalaisneitosista, ja yhdessä pohdittiin josko saataisiin aikaiseksi ruisleipää – minä sain sormeni likaiseksi, leipätaikina saatiin vuokiin ja uuniin mutta tuloksena tuli.. No, ei ihan tiiliskiviä mutta aika tiivistä tavaraa. Vissiin ei kohonnut tarpeeksi? Eikä meillä riittänyt kärsivällisyys kohotellakaan sitä täysin ohjeiden mukaisesti. Mutta neitosemme olivat tuoneet omia tuliaisiaan niin korvapuusteista mansikkajuustokakkuun kuin poppareihinkin, unohtamatta aivan ihanaa juhlamokka-kahvia! Oltiin siis hyvin suojauduttu nälän vaaralta. Tarkoituksena oli sitten katsella leffaa, mutta sitä ehdittiin seurailla jopa hurjat kaksi minuuttia kun ei enää jaksettu olla hiljaa ja suomenkielinen porina täytti taas olohuoneen. Leffa jäi automaattisesti katkolle.
Ihanan rento, mukava ilta. Vaikka ketään heistä en ollut tavannut aikaisemmin, tuntui kuin olisin tuntenut heidät aina. Tätä pitää saada ehdottomasti lisää, ja suunnitelmissa on ainakin karjalanpiirakkailta tulevaisuudessa! Ehkäpä siitä tulokset ovat vähän ruisleipää lupaavammat..
Nyt seuraan kärsimättömästi, jos illan kuvaajalta irtoaisi vähän materiaaa illan meiningistä jossain muodossa. Kyllähän ne miun sormet epäilyttävän tahmeassa ruistaikinassa on aina näkemisen arvoista ihan kuvana asti. Näin esimerkiksi! Ja jospa vielä joku päivä miullakin ois samanlainen kamera..

”Kotona”.

Täällä sitä nyt vihdoin ja viimein ollaan, villasukat jalassa Englannissa. Nyt on jopa ensimmäistä kertaa viikon aikana harmaan näköinen keli ulkona, joten uskottavammalta Englannissa ololta tää alkaa tuntua. Kävi kyllä niin hyvä tuuri kun voi vaan sään suhteen käydä äitini ja siskoni ollessa täällä – joka päivä paistoi aurinko, ja meidän suomalaisten nahkaan oli jopa lämmintä. Ei ulkona välttämättä takkia tarvinnut muuta kuin tuulelta suojautumiseen, ja siskokin pystyi tupakkinsa polttelemaan ulkona shortseissa. Helmikuussa. Englannissa. Paikallisten herkkänahkojen mukaan tietysti täällä oli vielä kylmä, mutta heillä ei ollutkaan vertauspohjaa lumeen ja miinusasteisiin samalla tapaa niinkuin meillä.

Luonnon tarjoamat ystävänpäivänarsissit.

Luonnon tarjoamat ystävänpäivänarsissit.

Olen aina ollut itsenäinen matkustelija, halunnutkin jääräpäisesti mennä paikkoihin ”ihan itse” ja mieluiten yksin. En halunnut riippakiviä matkaan, ketään hyvää ystävääkään jonka mielipidettä minun pitäisi suunnitelmissani kuunnella. Näin minä lähdin Australiaan, kuten myös Kreikkaan kuin alunperin Englantiinkin, mutta nyt asia oli eri. Haluan syyttää raskausmasua asiasta, mutta voihan olla että oikeana syynä oli matkustamisen luonne, iso elämänmuutos. Ennenkuin äitini ja siskoni tulo Englantiin kanssani varmistui, olin itkuinen. Minua kauhistutti ajatus lähteä matkaan ihan itsekseni. Ei minua porttien, lentokoneiden, tai muun teknisen matkustamisen suhteen jännittänyt. Tiesin, että pärjäisin yksinkin. Mutta ajatus matkalaukkujen raahaamisesta itsekseni, istuminen koneessa tuntemattomien vieressä.. Ajatukset, jotka ennen olivat luonnollisia ja osa seikkailunhaluani, olivat nyt pelottavia.

Oli siis uskomattoman hienoa, että äiti ja siskoni pääsivät tulemaan mukanani käymään täällä. Ei pelkästään jo siksi, että he olivat kantamassa niitä meikäläisen raskaita matkalaukkuja kentältä tänne tai että istuivat vieressäni koneessa, eikä siksi että heidän kädenjälkensä näkyy tässä pienessä rakkauspesässä jota kämpäksikin kutsutaan. Se antoi paljon, että he näkivät miun ”Englannin hoodini”, minun maailmani täällä. Siihen oli myös totuttelemista – minun kaksi maailmaani, Suomimaailma ja Enkkuhoodit, kohtasivat – ja sulautuivat yhteen. Nyt osalla kotiporukasta on omakohtaista kokemusta paikoista, joista Skypessä jatkuvasti mainitsen, sekä he ovat tavanneet ihmisiä, jotka ovat tekemässä Englantimaailmaani. Danin vanhemmat, Danin tytär Ruby, ja tietysti Dan itse.

linnutvaloAikaa meillä ei ollut paljon, joten yritimme ottaa siitä kaiken irti. Tutkailimme Bournemouthia, sen rantaa, puistoja, aviaariota, kauppoja ja keskustaa. Shoppailimme, laitoimme kämppää, teimme ruokaa. Hengasimme, kävimme syömässä pubissa ja tutustuimme myös naapurikaupunkiin Christchurchiin. Oli ihanaa seurata, kuinka molemmat osapuolet minun perheestäni tulivat toimeen keskenään ja pitivät toisistaan.

Keskiviikkoiltana he tulivat kanssani, maanantaiaamuna Danin isän kanssa saatoimme heidät lentokentälle. Siitä lähtien on alkanut sitten erilaisten asioiden järjestely täällä, kuten terveyskeskukselle rekisteröityminen ja puhelinliittymän hankinta.
Molemmat vielä vaiheessa. Yllättäen.

Kun vain luomuna uskaltaisi olla…

Jo vuonna 2010 kohistiin meikeistä ja niiden vaikutuksesta sikiöön – äidin käyttämä kosmetiikka yhdistettiin muun muassa lasten syövän määrän kasvuun sekä hormonihäiriöihin. Yritin löytää myös artikkelia, jossa puhuttiin hiusten värjäämisestä ja raskaudesta, mutta en sitä ainakaan tähän hätään löytänyt. Itsehän lopetin hiusten värjäämisen aikanaan kestoväreistä löytyvien kemikaalien takia ja kuinka jo silloin vuosi pari sitten puhuttiin, että raskausaikana ei saisi hiuksiaan värjätä juurikin niiden kemikaalien takia. Mietin jo silloin, että jos se ei ole hyväksi sikiölle, niin entäs sitten äidille itselleen eli minulle?

Niinkuin Alanko taas kertoo blogissaan, monista meikeistä löytyy muun muassa haitalliseksi todettuja emulgointiaineita kuin myös joitain muovipehmenteitä, jotka eivät varmasti ole hyväksi niin odottavalle äidille kuin masussa kehittyvälle ihmisalullekaan. Kaiken sen lisäksi mitä pärstäämme, ihollemme ja hiuksillemme tungemme pitäisi myös muistaa se kemikaalicocktail- ilmiö: miten monelle muullekin kemikaalille alistummekaan päivän aikana, mm. siivousaineiden, ruoan sisältämien kemikaalien jne. kautta?

Kun olette raskaana, tulette huomaamaan että odottaminen ei ole yksiviivaista ja helppoa. Tuntuu, kuin jokaisesta tuutista toitotettaisiin erilaisia ”älä tee tätä” tai ”raskaana olevan pitää tehdä tätä” – kehotuksia, ja helposti tulee sellainen olo, että jos näitä kehotuksia ei tottele, olisi jollain tavalla huono äiti. Ihan kuin tahallaan haluaisi vahingoittaa omaa lastaan vaikka itsekkäistä syistä, kun ja jos ei toimi näiden eri määräysten ja kehotusten mukaan.

Näin olen päässyt tuntemaan myös syyllisyyttä meikkaamisestani. Kuten nyt tässä kävi ilmi, yksi näistä kehotuksista liittyy nimittäin juuri meikkaamiseen ja muuhun kosmetiikan käyttöön raskausaikana: meikkaamista pitäisi välttää tai vaihtaa koko käytössä oleva kosmetiikka luonnonkosmetiikkaan. Minun tarkoituksena on kyllä ollut vaihtaa meikkilaukkuni sisältö asteittain luonnonkosmetiikaksi, mutta onko se tapahtunut vielä? Ei. Tunnen siis suurtakin syyllisyyttä, kun levitän meikkivoidetta kasvoilleni peittääkseni tummat silmäaluset ja piirtäessäni itselleni kulmat. Mutta jos en naamavärkkiäni jollain tavalla värittäisi, näytän kauhean väsyneelta, laimealta, jopa ehkä sairaaltakin. Pystyn olemaan meikittömänä ystävieni ja perheeni kesken, mutta työpaikalla? Ja kauan pohdiskelin sitä, löytyisikö minusta tarpeeksi munaa julkaista itsestäni meikitön kuva. Tätä olen pohtinut jo siitä saakka, kun Suomen blogeissa levisi Naked Truth – haaste Tyyliä etsimässä-blogin aloituksesta jokin aika sitten.

Kauan jahkailtuani päätin uskaltautua ja näyttäytyä luomuna. Muistutin itselleni, että ehkä te muut ette näe näitä meikittömiä kuvia samalla tavalla kuin minä itse kaikessa itsekriittisyydessäni.

meikiton2meikiton

Kuvia en siis ole muokannut sen kummemmin kuin parantanut kuvien tarkkuutta ja valoisuutta sekä kuvien rajausta. Toiseen kuvaan vielä iskin nuo borderit, miksiköhän? Viemään huomiota pois naamasta? Kuitenkaan mitään photoshoppausta iholleni, noille tummille silmänalusille tai muullekaan ei ole tehty. Tällainen minä olen tänä aamuna.

Miten minä näen itseni? Tuo kauhean iso pottunena suorastaan kirkuu minulle, nuo tummat silmänaluset, jotka johtuvat ihan vain ohuesta ihosta silmieni alla saa minut näyttämään sairaalta, ja missä minulla onkaan ne kulmakarvat? Jossain ne tuolla ovat. Kuvat eivät ole niin tarkkoja että ihon epäpuhtaudet näkyisivät hyvin, sillä niitä on naamaan tupsahtanut raskauden myötä aivan kuin olisin uudestaan teini. Lisäksi tietysti haluaisin korjata noita hiuksiakin – kampaajalla olen viimeksi käynyt kesällä, joten otsatukkani on kasvanut pois ja hiusten latvatkin ovat huonossa jamassa. Jos tällaisena lähtisin töihin, haluaisin piilotella itseäni keittiössä. Joskus olen kyllä esim. kaupoilla kehdannut käydä meikittömänä, mutta silloinkin on hävettänyt.

Samalla kadehdin kaikkia niitä naisia, jotka uskaltavat kulkea täysin luomuina niin työpaikalla kuin muuallakin julkisesti. Raskaana olevan työkaverinikin rohkeutta olen niin kadehtinut, kun hän on kulkenut meikittömänä – ja minusta hän on niin luonnonkaunis, ei hän mitään ehostusta edes tarvitse. Ja samalla tietoisuus siitä, että hän tekee sen varmastikin ainakin osittain lapsensa eteen ja kuinka omalla naamataulullani on sitä meikkivoidetta ja muuta..
No, itsesyytöskierre taas aloitettu.

meikit posemeikit

 

 

 

 

 

 

 

Sitten vertailun vuoksi minä, hetkeä myöhemmin meikattuna ja hiukset pompulalle vedettynä. Photoshoppausta ei ole tehty nyt edes valoisuuden tai muun korjaamiseen, vaikka aihetta ehkä olisi ollut. Kunhan rajasin kuvat. Tällä hetkellä meikkaan ainoastaan työpäivinä, harvoin minkään muun takia.

Ehkä vielä joskus saan sen rohkeuden olla ihan luomuna ja olla vielä ylpeä siitä, miltä näytän. Toivossa on hyvä elää.

Lähteet:
Uusi Suomi: Meikkikohu jatkuu: Uusi ”kieltolista” raskaana oleville. Viitattu 28.1.2013

Turun Sanomat: Asiantuntija ehdottaa meikkikieltoa raskaana oleville. Viitattu 28.1.2013.

Tintti Alanko: Meikit ja raskaus. Viitattu 28.1.2013.

Avatv: Saako raskauden aikana meikata? Viitattu 28.1.2013.

Hei hei mitä kuuluu?

Olen jo monelle ystävälleni osannut harmitella ja pyytää anteeksikin hiljaiseloani, melkeinpä jopa pienimuotoista sulkeutuneisuuden tilaani. En ole jaksanut tai pystynyt pitämään yhteyttä – kai teillekin on ihan tuttua se tunne, kun luuriin vastaaminen tai pelkästään jo soittaminen on vaikeaa?

Elämäni on ollut yhtä pyöritystä viimeisen kuukauden ajan, on ollut paperisotaa asuntoasioissa, puhelimessa roikkumista muuttokuorman myötä, ihanasti enemmän tarjoilijan töitä kuin mitä alunperin osasin kuvitella ja sitten olisi pitänyt jaksaa hoitaa vielä kouluasioitakin. Niin, ja neuvolakäynnit kuin muutkin kissanristiäiset minun ja vauvan terveyttä tarkkaillessa. On ollut myös siskontyttöjen hoitoviikonloppua, kuin yrityksiä nähdä kavereiden kanssa sekä ajanviettoa perheen kanssa. Jotenkin tuntuu, että kasaan itselleni paineita sitä enemmän mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä lähempänä on muuttopäivä. Niin paljon pitäisi ehtiä tekemään, ja entä kaikki se mitä haluaisin vielä tehdä?

vinski

Karvakamuni kesällä 2012

Kuinka sitten kulutan ne ykkösvapaat, jolloin ei ole ollut mitään aikataulutettua menoa minnekään? Melkein kuin neliraajahalvaantunut kotisohvalla. Kroppa naristen kivusta, turvonneita sormia ja varpaita pyöritellessä, telkkaria tuijotellessa. Sitten illalla potkaisen itseäni persiille ja menen nauttimaan rakkaan karvaturrini seurasta raikkaaseen ulkoilmaan, yrittäen talvimaisemassa tarpoessani olla herkistymättä. Ajatus siitä, että hetken päästä jätän shelttipaaperoni taakseni siirtäessäni itseni kasvavan mahan kera Englannin maankamaralle, on tiukka paikka. Jälleen, niinkuin niin monta kertaa aikaisemminkin kohtaan saman kysymyksen: miten sanot hei hei nähdään pian koiralle?

Minulla on tarkoitus kirjoittaa jossain vaiheessa kunnolla raskausoireistani (joiden kanssa olen päässyt niin helpolla tähän mennessä), mutta sen sanon jälleen että hellurei näitä raskaushormoneita! Ainakin juuri niitä haluaisin syyttää kaikesta tästä herkistelystä ja muustakin itkuisuudesta sekä ajatusten sotkuisuudesta. Vaikka tunteellinen olen ollut aina, en minä sentään ennen pillahtanut kyyneliin kun televisiossa näytetään parin sekunnin pätkä pikkutytöstä itkemässä kadonneen kissansa perään..

Pointti on kuitenkin se, että en ole ensimmäistä kertaa lähtemässä pidemmäksi aikaa ulkomaille. En ensimmäistä kertaa tulee sanomaan heippoja kavereille ja perheelle. Ero entiseen on kuitenkin huomattava. Ennen odotin innolla reissua enkä malttanut odottaa että lähtö tapahtuisi eikä tällaista haikeutta ollut samassa mittakaavassa havaittavissa. Odotan nytkin toki lähtöä ja eritoten Danin ja Rubyn näkemistä pitkästä aikaa – olenhan heitä viimeksi nähnyt marraskuussa – mutta ensimmäistä kertaa toinen jalkani on syvässä mudassa juuttunut kotipuoleen. Ensimmäistä kertaa minua raastaa tämä kaksijakoisuus, mitä ulkomaalainen poikaystävä tuo välttämättä tullessaan elämään.

Ja minua huolestuttaa. Miten me tulemme pärjäämään uudessa kodissa, tiukassa rahatilanteessa? Miten onnistun kouluhommien kanssa, mistä jo nyt poden kamalaa syyllisyyttä: enhän suoraansanottuna ole saanut vielä mitään aikaan joulun jälkeen. Parikin koulutyötä on jo reippaasti myöhässä. Miten saamme kaiken järjestymään, miten paljon minulta löytyy voimia kaikkeen vaadittavaan? Tulenko viihtymään, ikävöinkö liikaa koti-Suomeen?

Eritoten tuota viimeistä lausahdusta ei minun suustani aiemmin ole pahemmin kuultu. Mutta asiat ovat muuttuneet. Minä olen muuttunut. Uskotteko, että maalailen mielessäni myös tulevaisuuden mahdollisuuksiamme Suomen puolella?

Voisin kaiketi summata tähän loppuun sen, että kaiken tämän muutoksen keskellä olen ollut hyvinkin sekaisin ja huonoimmillani hyvin aikaansaamaton. Pyydän jälleen anteeksi teiltä kaikilta, jotka olette yrittäneet minua tavoitella kehnoin tuloksin. Uskallan toivoa, että kaikki paranee sitten kun muuttoruljanssi on ohitse. Klassinen ”Sitten kun” – lause, mutta .. Kiitos kuitenkin teille kaikille myös aivan upeasta tuesta ja rakkaudesta. Ehkä vielä jaksan osoittaa sitä myös takaisin.