Unelmista totta, joten uudet tuulet puhaltaa!

Siitä on ihan erinäistä hyötyä, kun kihlattu on nörttimies. Olin jo jonkin aikaa pyöritellyt mielessäni että oispa eri kiva, jos blogini olisi omalla domainilla ja saisinpa blogin nimenkin muutettua vähän itseäni miellyttävämmäksi: rakkauttahan meiltä löytyy joo, mutta teehetkiä ei niinkään. Meillä juodaan oikeastaan vain kahvia. Se nyt sanana sattui olemaan vain ainut, mikä brittimaasta tuli keskiyön mietinnöissäni mieleen – ja kun se blogihan piti perustaa heti eikä huomenna enkä jäänyt kärsimättömänä odottamaan paremman nimen löytymistä…

Sivulauseessa mainitsin haaveestani miehelle, ja hän toteutti sen heti seuraavana päivänä – ”kun olivat tarjouksessa”. Siitä lähtien olenkin töitä tehnyt jo uuden blogin puolella – ja nyt sieltä löytyy jo uusi kunnollinen postauskin!

Pahoittelut tästä siirrosta mahdollisesti koituvasta haitasta, lisätyöstä ja mielipahasta! … Mutta toivottavasti pidätte uuden blogin lookista, ja sama meininkihän siellä jatkuu kuin täälläkin; ja vanhat postaukset kommentteineen löytyvät myös uuden puolelta. Jos olet seurannut blogia sähköpostiin tulevien ilmoitusten kautta, joudut valitettavasti lisäämään itsesi seuraajaksi uudestaan uuden puolella, sillä ne tiedot eivät siirtyneet blogin siirron mukana. Pahoittelut siitäkin!

Pidemmittä jorinoitta,
blogi päivittyy tästä lähin

banneri

 

 

 

täällä.

Mainokset

”Miltä äitiys tuntuu?”

Asiaa on minulta tiedusteltu pariinkin otteeseen, ja aina on mennyt sormi ihan samalla tavalla suuhun, vielä näin viiden kuukauden äitinä olon jälkeenkin. Perustylsä vastaus ”ihan mukavalta” tuntuu liian pliisulta, eikä vastauksena anna yhtään mitään. Mutta miten kaikkea tätä tunteiden kirjoa saataisiinkaan kuvailtua toiselle, joka ei itse tätä ole vielä kokenut? Sitä suunnatonta pelkoa, että pienokaisella olisi jotain hätänä, että tekisi itse jotain väärin, jonkin virheen, joka haittaisi jollain tasolla lapsen elämää myöhemmin – huolia siitä, miten osaisi opettaa niitä tärkeitä taitoja tässä elämässä selviämiseen, niin käytännön asioita kuin sitten tunteidenkin käsittelyä.. Ja sitä rakkauden tunnetta, sitä välittämistä, kuinka jokaikisellä kuluvalla sekunnilla ajatukset vain pyörivät omassa pienokaisessa.. Mutta kuinka silti samalla sitä on yhä ja edelleen se sama tytöntyllerö kuin ennen vauvan ilmestymistä kuvioihin, ja ennen mahaakin.

Minä itsehän oikein naiivisti luulin, että äitiys olisi jotain tietynlaista. Että sitä yhtäkkiä kasvaa humpsahtaisi, että sitä olisi jotain enemmän kuin mitä aiemmin oli. Ihan niinkuin miun oma äiti on aina näyttänyt olevan niin viisas, elämää niin hyvin ymmärtävä ja uhrautuvainen, jotain aivan yliluonnollista.. Niinpä sitä sitten minä oletin että jonkinkaltainen äitiyden lahja sitä annettaisiin kaikkine uusine taitoineen ja taipumuksineen heti kun lapsi ilmestyisi hoidettavaksi. Kuitenkin olo on ihan samalla tavalla elämästä hämmentynyt kuin mitä aiemminkin, ja miten en yhtään sen fiksummaksi tunne itseäni kuin ennenkään. Jäikö minulta saamatta se synnytysosastolla jaettu kapustallinen äitiyden viisautta?

leppis

Äitinä oleminen on kyllä niin antoisaa ja samalla niin hurjan pelottavaa. Koko maailma pysähtyy paikoilleen kun tyttö väläyttää sen ihanimman virnistyksensä, tai oikein painaa päätään hartiaani vasten hyssytellessäni häntä. Se käsittämätön tunne siitä, että tässä on sitä omaa lihaa ja vertani, ei sitä vaan voi selittää. Että hän on tullut minusta, ja me olemme hänen vanhempansa. Hänen katsoessaan minua suoraan silmiin pohdin, että miten hän minut näkee – olenko minä hänelle samalla tavalla se koko maailman tärkein, se turva ja lämpö, se maailman menoa selventävä voimakas hahmo, niinkuin muistan omasta äidistäni ajatelleeni pikkulikkana? Ja se jatkuva huolehtiminen; kehittyyhän hän niinkuin ”pitää”, onko hänellä kaikki hyvin, oppiiko hän nyt niin kuin ”pitää”, syökö hän tarpeeksi.. Ja se paniikki, kun jätän vauvani vaikka vain Danin hoidettavaksi kun itse piipahdan kaupassa, ja ajatuskin toisen hoidettavaksi jättämisestä hirvittää etukäteen ja sen aikana. Entäs jos jotain tapahtuu? (Hän on ollut jo isovanhempiensa hoidettavana miun kampaaja-ajalla, ja kaverin hoidettavana hammaslääkärin odotusaulassa. Ja molemmista selvittiin hengissä. Minäkin.)

Käytännössä äitiys on ruokintalaitoksena olemista. Vaippojen vaihtamista, pyykkäämistä, ruoan laittamista, huonosti nukuttuja öitä, jatkuvaa huolehtimista, oman itsensä unohtamista. Kuinka sitä ei yhtäkkiä olekaan väliä jos paidalla on puklut, ei sitä moisesta välitä edes julkisella paikalla, ja vaippojen vaihto ei tunnu missään mielessä vastenmieliseltä. Miusta vielä juuri niiden isompien tarpeiden täyttämät vaipat on kaikkein hauskinta vaihdettavaa, kun on oikeasti sitä jotain mitä sieltä putsata! (Ehkä olen outo?) Yllättävintä tässä kaikessa on ehkä juuri se, kuinka sitä yhtäkkiä ei omalla itsellään ole samalla tavalla väliä kuin aikaisemmin, miten sillä ei ole väliä miltä näyttää tai että milloin itse laittoi murua rinnan alle, kunhan vauva on syönyt ja voi hyvin. Eivät kai he turhaan siellä synnytyslaitoksella muistutelleet joka käänteessä, että muista huolehtia myös itsestäsi, jotta voit sitten huolehtia myös pienestäsi..

Äiti – on jo sanana niin tunnepitoinen, jopa tiettyjä raameja antava. Odotuksia luova – mitä kaikkea sitä pitäisi olla ja tehdä että olisi toiselle hyvä äiti? Brittienglannin ”mother” ei herätä minulla samanlaisia vahvoja tunnekytköksiä sanana kuin suomiversio. Näin jo ennen kun tajusin että sehän puhekielessä vääntyy ”mum”:ksi ja siitä vielä hellittelymuotoon ”mummy” – ja mitä antaakaan internetin hakukone tuolla hakusanalla?

mummy

Kuvaavaa.

muumio

Nuo hädin tuskin auki pysyvät silmät, väsymyksestä pöhöttynyt naama, hullun kiihko silmissä (”Mutta kun pakko on nousta yölläkin lypsämään kolmen tunnin välein, jotta..!”), ihoa myöten menevät lättänät hiukset,kofeiinin puutteesta tärisevät kädet mutta nautinnosta mutrulle menevät huulet kun juuri otti sen ensimmäisen hörppäyksen ihanaisen kuumaa kahvia.. Jep, tämä on osa äitiyttä. Ehkä enkut sittenkin ovat oikeassa. Jollain tasolla.

aitiys

.. Ehkä jopa pelottavassakin määrin.

(Selvennykseksi: kirjoitusasu ”mommy” on sitä jenkkienkkua.)

Vaihtaisinko mitään pois? … Keskosen äitinä sanon että tietysti, kyllähän sitä toivoisi että kaikki olisi mennyt alusta asti hyvin ja aivan niinkuin oppikirjoissa. Mutta äitiyttä en vaihtaisi. En mistään hinnasta. Tämä on yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Minä olen minä, ja minuuteeni erottamaton osa on nyt myös äitiys. Ja sisälläni läikähtää kivan lämpimästi, kun pääsen sanomaan itselleni: ”Minä olen äiti.”

Kuuloa ja mustasukkaisuutta

Kuuloasiaan ei ole vielä mitään uutta. Mitä nyt normilääkärintarkastuksessa Poolen sairaalassa EL ei reagoinut lääkärin sormien naksutteluun, ja ei sävähtänyt tai liikahtanut ollessaan alle metrin päässä minusta kun vahingossa tiputin tiskatessa laattalattialle muistaakseni veitsen tai haarukan, josta lähti ihan yllättävän kova ääni. Nyt myös niin monet asiat tuntuvat yhtäkkiä päivänselviltä – miksi EL tykkää olla sylissä (varma tuntu siitä, että ei ole yksin), miten hän nukkuu yönsä niin helposti vaikka me hälistäisiin ympärillä, tai miten hän rauhoittuu nukkumaan kehtoonsa kun häntä muistaa koskettaa.. Aiemmin yritin jutella hänelle, eikä hän rauhoittanut, paitsi jos hän samalla pystyi minut näkemään. Eikä siihen tietenkään aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota. Ei osannut laskea noita yksiä yhteen kahdeksi. Myös se, miten hän niin hitaasti oppi hymyilemään ja edelleenkin antaa hymyn vain meidät nähdessään ja kosketuksesta, on yhtäkkiä ihan päivänselvää – tietysti näin, koska hän ei kuule. Nyt, kun asialle ei enää ole sokea, ymmärtää kaikki arjen pienetkin tilanteet niin paljon paremmin. Ja tietysti sitä miettii että miten sitä on vain ollut niin sokea tälle.. Mutta samalla, tottakaihan sitä koko ajan toivoo ja ajattelee että oma pieni kuulisi.

Aiemmin virheellisesti luulin että seuraava kuulotesti olisi ollut tänä perjantaina, mutta se onkin ensi perjantaina. Sinne asti sitä sitten pidetäänkin sormia ristissä ja peukkuja pystyssä ja toivotaan, että tyttäremme pystyisi kuulemaan edes jotain.. Niin, että sitten voisi vaikka joku kuuloapulaite tai vastaava auttaa ja hän voisi kuulla melkeinpä normaalisti.

Ja ennen sitä.. Nyt vain aletaan opettelemaan viittomia. Suomenkielisiä, kansainvälisiä, englanninkielisiä? Jaa-a. Ollaan jo yritetty visuaalistaa enemmän asioita, kuten ennen pullon tarjoamista näytämme hänelle pulloa eikä suoraan sivellä tutilla suuta. Äiti oli jo ihana ja linkkasi muutaman sivuston josta voisin suomalaisia viittomia opetella.. Onko teillä tietoa kivasta ja kätevästä sivustosta, jota kautta voisin alkaa jo harjoittamaan uutta ja tarvittavaa kielitaitoa?

kukkaset

Palataanpa aikaisemmin käsiteltyyn aiheeseen, mustasukkaisuuteen ja arjenpyöritykseen. Tuolloinhan hermoilin sitä, kuinka Ruby kokee oman tärkeytensä, kuinka saada uusioperhearki pyörimään sujuvasti ja kuinka voisin osoittaa tytölle hänen olevan minulle edelleen aivan yhtä tärkeä kuin ennenkin vaikka olisin nyt itse äiti hänen siskolleen.

Nyt kaikki tuntuu pyörivän ihan omalla painollaan, sen kummemmin asiaan panostamatta. Olo tuntuu puolin ja toisin luonnolliselta, tyttö ei ole enää niin kiinni minussa eli ei suorastaan roiku ja syyllistä jos menen tekemään jotain muuta hänen täällä ollessaan, vaan pystyy tyytyväisenä puuhailemaan omiaankin ja sitten tyytyväisenä vastaanottaa huomioni kun minulta siihen liikenee hetki. Opin myös, että serkkunsa syntymän jälkeen tyttö oli ollut pitkään etäisempi tätiinsä ja isovanhempiinsa, mutta on nyt pikkuhiljaa alkanut palautua normaaliksi iloisen läheiseksi itsekseen. Tätähän en tiennyt aiemmin, mutta asiasta tuli puhetta vähän sivureittejä pitkin. En tiedä, mitä olemme onnistuneet tekemään oikein, mutta tyttö on selkeästi nyt ymmärtänyt että hänen tärkeytensä kenellekään ei ole miksikään muuttunut, vaikka kaikkien elämään on yhtäkkiä ilmestynyt uusia lapsukaisia. Ehkä tästä pitäisi itse taas ottaa opiksi ainakin se, että on ihan turhaa murehtia ja huolehtia, että asiat kyllä järjestyvät aivan oikeasti omalla painollaan.. Eikä tarvitse sen kummemmin asioihin panostaa, vaan tällaiset luonnollisuudet kuin toisen tärkeyden osoittaminen sumpliutuu ihan itsekseenkin, koska mikäänhän ei sillä saralla olekaan muuttunut. Tulipas kunnon aivopieru, mutta ymmärtänette mitä yritän sanoa.

uinti

Ja kun en edelleenkään osaa lisätä postauksiin asiaan kuuluvia kuvia, saatte tekstin jakajina nauttia kivan kesäisestä kuvasta kuin myös keväisestä uintireissusta.

Näin lopuksi haluan vielä sanoa: suurkiitos kaikesta tuesta ja ihanista viesteistä mitä eri kanavia pitkin olen saanut. Tämä on näitä bloggaamisen iloja – saa sitä tukea teiltä ihanilta, mitä aina sinä hetkenä tarvitsee. Kiitos. Kiitos niin paljon.

EL:n tilannetta nyt: terveystestien tuloksia

Kyyneleisin silmin annan sormieni työskennellä näppäimistöllä, henkeä ahdistaa ja ajatukset pyörivät villisti päässä. Talossa on hiljaista – mitä nyt EL kuorsaa vienosti kopassaan.. Dan on mennyt nukkumaan, enkä ole laittanut mitään pyörimään macista viedäkseni ajatuksia muualle. On ehkä turhan aikaista vielä postata tästä mitään, mutta samalla, ehkä tämä on juuri se keino saada ajatukset mustaksi valkoiselle ja siten tyhjentää mieli.

ankkuli

Olisipa elämä niin paljon helpompaa jos osaisin suhtautua asioihin yhtä järkevän loogisesti kuin Dan, mutta kun pitää olla tällainen tunnesykkyrä niin kaikki pitää kokea eikä vain hiljaa hyväksyä. Olen vieläkin epäuskon tilassa – eilenkin kun sain viestiä sairaalalta ensimmäinen ajatus oli, että he olivat soittaneet kertoakseen tehneensä ihastuttavan virheen. Mutta ei, asia koskikin uutta aikaa. Kuulokokeisiin.

EL:llä oli siis lauantaina elämänsä kolmas kuulokoe. Ensimmäinen tehtiin jo sairaalalla ja joka epäonnistui – papereissa luki että aivoissa ei ollut ollut vastausta tehtyihin kuuloärsykkeisiin, mutta minulle kerrottiin että koe todennäköisesti epäonnistui sen takia koska EL oli ollut hyvin levoton testiä tehdessä. Parhaimmat testiolosuhteethan ovat, jos vauva on unessa – ja EL oli silloin heräillyt itkien. Toinen kuulokoe kuuloon erikoistuneella osastolla epäonnistui samasta syystä.

En ole osannut olla huolissani EL:n kuulosta. Onhan vaikuttanut siltä, että hän on rauhoittunut ääneni kuullessaan, ja näytti reagoivan tosiaan tuohon aktivointimaton norsun soittamaan musiikkiinkin. Minkä lisäksi hän on säikähtänyt kun poliisiauto meni sireenit ulvoen ohitse – tottakaihan meidän vauva siis kuulee?

karrimatka

Lauantaina istuin parisen tuntia EL sylissäni, yrittäen pitää hänet unessa samalla, kun kivanoloinen täti suoritti koetta. Yritin seurailla tämän ammattilaisen ilmeitä, enkä pitänyt näkemästäni. Liian huolestunut, tsekkaili liian paljon koevälineitä, ja kysyinkin miten menee. Hän sanoi että haluaa vastata kysymykseeni vasta kokeen päätyttyä. Kerroin että tuo vastaus huolestutti minua, eikä hän vastannut, jatkoi vain tietokoneruudun tuijottamista ja johtojen kanssa värkkäilyä.

Vauvojen kuulotestihän tosiaan tehdään niin, että otsaan ja korvien taakse liimataan anturat, jotka rekisteröivät aivojen reaktiot saatuihin kuuloärsykkeisiin. Testattavaan korvaan tungetaan pieni putkilo, joka soittaa eri taajuuksilla naksahduksia.

Kun EL sitten heräsi totaalisesti, oli aika lopettaa koe. Kokeen tehnyt kuitenkin vakuutti saaneensa tarpeeksi materiaalia testin kautta tähän hätään, ja sitten otti paremman asennon tuolissa. Tiesin, että tämä ei meinannut hyvää. Ja niin hän kertoikin, että tyttömme oli ainakin puolikuuro, jos ei kokonaan kuuro. Hänen aivonsa eivät olleet reagoineet ollenkaan soitettuihin korkeisiin ääniaaltoihin, ei edes kun hän oli nostanut voluumia kovemmalle. Kertoi, että oikeasta korvasta hän ei ollut aivan varma, mutta että siihenkin ääniä soittaessa aivot eivät olleet kunnolla reagoineet, mutta että vasen korva oli pahempi (ellen nyt sotkenut korvia toisiinsa, mutta kuitenkin). Vasen oli selkeästi kuuroutunut, ja kertoi tehneensä siihen myös erilaisen testin selvittääkseen syytä kuurouteen (ah se se oli se erilainen putki!) ja ongelma näyttäisi olevan sisäkorvassa. Hän kertoi ettei hänellä ollut tarpeeksi aikaa vielä selvittää, kuuleeko tyttömme matalampia ääniaaltoja, mutta hän ei selkeästi kyennyt kuulemaan niitä korkeampia – mihin esimerkiksi puheen ääniaallot kuuluvat.

Tyttömme ei kuule puhetta.

En vieläkään jaksa uskoa sitä.
Perjantaina on seuraava kuulokoe, jolloin toivon mukaan EL:n unisuudesta riippuen saamme tietää, kuuleeko hän mitään ollenkaan.

Mutta eikö hän sitten vispannutkaan niitä jalkoja musiikin tahtiin, vai johtuiko se sitten aktivointimaton kivoista väreistä ja heiluvista leluista? Eikö hän olekaan rauhoittunut minun ääneeni?
Ei näköjään.

Oloni on hyvin sekava, sydämeni murtunut. Vaikka EL ei ole muuttunut ollenkaan, tiedämme hänestä nyt vain enemmän, minusta tuntuu kuin koko suhteeni häneen olisi yhtäkkiä muuttunut. Tuntuu typerältä yrittää jutella hänelle, kun ei hän kuitenkaan kuule… Ja juuri samasta syystä tuntuu, kuin minut olisi revitty irti hänestä: yhtäkkiä minulla ei olekaan selkeää tapaa kommunikoida hänen kanssaan. Hän ei kuulekaan, jos selitän jotain, laulan hänelle, tai kerron ympärillä tapahtuvista asioista. Hän näkee vain osoittavan sormeni ja huuleni liikkuvan, ehkä kehoni kautta välittyvän äänen värinän. Mutta hän ei ole kuullut esimerkiksi värien nimiä, kun olen niitä hänen leluistaan ja kirjoistaan osoittanut asioita nimittäen, tai kuullut raakkuvaa ääntäni kun hänelle olen laulellut. Sydäntäni särkee ajatella sairaala-aikaa, jolloin vietin tuntikausia hänen kehtonsa vierellä kun hän nukkui, hänelle jutellen, kertoen kodista, elämästä sairaalan ulkopuolella, itsestäni, hänestä, Danista, Rubysta, kaikesta. Hänelle se kaikki olisi ollut ihan sama jos en olisi ollutkaan siellä – tai no, ehkä hän vaistosi läsnäoloni kuitenkin, vaikka ei kuullutkaan. Mutta olo tästä on aivan kauhean surkea.

Mielessäni olen löytänyt tähän kuuroutumiseen johtaneita mahdollisia syitä kolme: joko alkuraskaudessa tapahtunut korvan kehityshäiriö tai sitten istukkani häiriön tuoma happivaje – tai happivaje syntymän jälkeen hänen tilansa romahtaessa. Oletettavasti tätä yritetään selvittää, mutta luulen, että syyt jäävät mysteeriksi ja spekuloinnin varaan..

Danin suhtautuminen asiaan on, että olisi voinut mennä huonomminkin, ja kuurouden kanssa pärjää. Ja minä tiedän sen. Minä tiedän kaiken sen avun, mitä EL voi saada, ja että hän voi saada kuulonsa ”takaisin” esimerkiksi korvaistukkeilla (oikea sana?). Voin myös kouluttaa sen hamassa tulevaisuudessa perheeseemme tulevan shetlanninlammaskoiran kuulokoiraksi itse, jotta hänellä olisi arjessa kaikki apu ja tuki mitä hän tarvitsee, minkä lisäksi olen jo muutenkin miettinyt viittomakielen opettelua, joten nytpä siihenkin olisi ihan oikea syykin. Mutta kun sattuu.

robin

Olen ollut hyvin itkuinen, järkyttynyt, shokissa, epäuskon tilassa. Katselen tytärtäni ja yritän ymmärtää sitä maailmaa, jonka hän kokee. Sen hiljaisuuden, ja miten ehkä siten hänen muut aistinsa ovat herkempiä. Yritän ajatella positiivisesti ja muistella muun muassa kuuroja tuttavuuksiani ja miten hyvin heillä elämässään menee. Ei kuurous ole kuolemantuomio, eikä se estä elämästä täyttä ja normaalia elämää. Mutta liian helposti ajatukset lipsahtavat esimerkiksi elokuviin, musiikkiin, ihmisten erilaisiin ääniin, perheessämme järjestettyihin pierukonsertteihin, hälytysääniin, linnunlauluun – kaikkeen siihen, mitä hän ei pysty juuri nyt kuulemaan. Kaikkeen siihen, minkä hän juuri nyt missaa. Ja se sattuu.

Tämän kaiken lisäksi saimme tietää, että EL:n otsassa oleva patti ei olekaan kysta niinkuin lääkärit alunperin luulivat, vaan verisuonien rykelmä. Verisuonien, joissa edelleen virtaa veri. Ultraskannauksen tehnyt lääkäri kertoi olevansa ”melko varma” etteivät kyseiset suonet tai tämä paukama ole mitenkään aivoihin yhteyksissä – mutta lähtiessäni huoneesta hän jäi tarkistamaan EL:n sairaalassa tehtyjen MRI-skannausten (aivoskannaus) tuloksia. Mitä sille voidaan tehdä selviää loppuviikosta.. Ja tämän kaiken lisäksi on vielä tosiaan lääkäri EL:n tyrälle, mutta siinä nyt ei ainakaan pitäisi olla mitään vakavaa?

koppa

Tällaisilla siis nyt mennään. Tuntuu typerältä surkutella jotain sellaista, jonka kanssa tyttö on elänyt koko elämänsä ajan ja joka ei häntä pahemmin tulevaisuudessa tule haittaamaan, mutta jonka oppiminen äitinä sattuu ihan helekatisti. Mutta tätä tämä nyt on. Kipuilua.

Esittelykierros meillä

Nyt sitä kauan sitten mainittua ja sen jälkeen toivottuakin esittelypostausta tästä hulppeasta pikkukämpästämme! Vaikka neliöitä tästä luukusta ei kauheasti löydy, en kuitenkaan kertaistumalta teitä rasita esittelemällä upeaakin upeampaa kylpyhuonettamme tahikka kotoisaa makuuhuonettamme (kröhm), vaan aloitetaas ihan sisäänkäynnillä ja sitten meidän olohuone-keittiöstämme, koko talon sydämestä ja hengestä.

Eikä sitten muuta kuin..

tervetuloa

– asuntoomme numero 5. Ensimmäiseen yhteiseen kämppäämme Danin kanssa, jos sitä studion jakamista ei lasketa. Ensimmäinen kunnon ”koti”. Ja siinä meillä on hieno ovi,  on joo. Turpoaa sateella, ja minulla ja tuolla lukolla on viha-rakkaus – suhde. Se ei sitten millään meinaa mennä ensinnäkään lukkoon kun minä avainta siihen reikään työnnän ja väännän (Danille ilman ongelmia), ja sama vika avatessa. Niin, ja vaikka olisinkin saanut lukon auki, niin turvonnut ovi voi silti minua jekuttaa ja yrittäessäni avata niin sehän ilkkuu pitäytymällä kiinni niin tiukkaan kuin mahdollista. Sitten raivopotku taktisesti tuohon oikeaan alalaitaan ja voilá, ovi on auki. Tai sitten on taas varpi kipiänä, jos olinkin oikeasti laittanut oven uudestaan lukkoon väännellessäni sitä avainmetallia lukossa..

eteinen

Eteisestä löytyy kolme ovea niinkuin kaikki laskutaitoiset huomaa, kun tuota kujeilevaa etuovea ei lasketa mukaan. Vasemmanpuoleisesta ovesta pääsee makuuhuoneeseen, keskimmäisestä kylpyhuoneeseen ja oikeasta oleskelutilaamme. Ja jo tästäkin pikkutilasta huomaa englantilaisten rakennusteknisen nerokkuuden:

ovetavautuu

Jep. Keittiön ovea lukuunottamatta ovet avautuvat ulospäin. Olishan se liian hienoa, jos ne avautuisivat sisällepäin! Joten eipä vissiin olla kolisteltu noita ovia yhteen, kun toinen on tulossa makkarista ja toinen toiletista.. Ja minä olen oppinut jonkinkaltaiseen aina ovet auki – mentaliteettiin lapsuuskodissa, jossa ovet suljettiin vain jos haluttiin omassa huoneessa yksityisyyttä tai tietysti asioidessa kylpyhuoneessa. Mutta jos wc:n ovi oli auki, tiesi heti että siellä ei ole ketään. Näinpä tästä päästään tähän yhteen Danin ärtymykseen ja epätoivoiseen toivomukseen siitä, että oppisin laittamaan ovet kiinni lähtiessäni huoneesta. On nimittäin ovia paukuteltu yhteen ilman molemminsuuntaista liikennettäkin, kun meikältä on jäänyt häntä oven väliin.

Ehkä vielä joskus..

lapsiperhe

Yksityiskohtia vielä eteisestä – ettei tosiaan kenelläkään sisään tullessa jää epäselväksi, että astui juuri lapsiperheellisen maailmaan. Kuvamateriaali on suomiystäviltä saatu lahja – EL:n syntymäpäivänä he olivat pitämässä yhteisiä synttäreitä teemalla Disney ja saadessaan tietää miksen ilmestynyt juhlimaan, ilmestyi teksti ”Onnea” tuonne kuvaan (ehkä jo samana iltana?). Myöhemmin kuvamateriaali oli teipattu ulko-oveemme ja ovenkahvasta roikkui lahjapussi.
Tulen aina hyvälle tuulelle näkiessäni nämä!

kokohuone

Keittiön ovelta avautuukin sitten tällainen näkymä. Mac, jonka vieressä pieni muratti jonka oksan nappasin kasvamaan omalta pihalta. Puulaatikko, joka toimii eräänlaisena sohvapöytänä kun Dan on töissä, ja hänen läppärinsä alusena ollessaan kotona. Sohva, Heliltä saatu taulu (Helin töistä lisää hänen blogissaan täällä!) ja Ikean ruokapöytä-setti. Ja mikä tärkeintä, pakastin. Unohtamatta lipastoa, joka on täynnä kaikkia vauvajuttuja ja -vaatteita.

olohuoneen lattia

Olohuoneemme. Eikö olekin tilava? Ja harvinainen herkku pääsi kuin pääsikin kuvaan – viikkoa vajaa 5 kuukauden vanha EL! Huomatkaa miten taktisesti osasin ottaa kuvan niin ettei kasvot näy.. EL makailee anopin hankkimalla… aktivointimatolla? Vielä kovasti harjoittelee kierähtämistä, pään kannattelua masullaan ja kaikkea sitä. Siksi tuo pinkki matto onkin oikein kiva, ja EL viettää siinä melko paljon aikaa nauttien norsulelun soittamasta musiikista, yrittää saada otteen roikkuvista leluista käsillään joita ei vielä ole omikseen tajunnut ja toljottelee itseään peilistä.

Niin, ja harrastan mattoa kokolattiamaton päällä, kuten kuvasta näkyy. Tuo violetti matto onkin vielä hyvin rakas, ollut miulla joskus teiniajoista lähtien.. Ja peittää kivasti tuon joskus valkoisen kokolattiamaton keräämät läiskät, nuo edellisten vuokralaisten likajämät, joita en ole saanut pestyä pois. Pitäisi hankkia jonkinkaltainen höyrymatonpesijä. Ehkä. Tai sitten ottaa itseä niskasta kiinni, imuroida koko lattiapinta-ala millin tarkasti ja pestä se matonshamppoolla, antaa kuivaa ja imuroida uudestaan. Jossain unelmatodellisuudessa. Nyt riittää tuo matto maton päällä – taktiikka.

boksi

Ja koska tässä kämpässä ei ole mitään muita säilytystiloja kuin mitä keittiön pari kaappia tarjoaa, niin jokainen pieni mahdollisuus säilöä tavaraa siististi tai vähemmän siististi on otettava käyttöön. Tämä käy vielä nyt, kun EL ei osaa vielä liikkua ja siten uteliaisuuttaan kiskoa noita tavaroita pois lootasta.. No, tämä kämppähän on muutenkin vain väliaikaratkaisu, tarkoitus on muuttaa isompaan, toivottavasti ennen joulua. Toivon mukaan sen tulevan kämpän rakentajat ovat ymmärtäneet sanan ”säilytystilat” – tarkoituksen!

No, jospa sitten keittiöön, miun lempparipaikkaan koko kämpässä. Heti sängyn jälkeen.

lattia

Keittiön musta laattalattia, joka jatkuu vähän eteisenkin puolelle ja kylppäriin. Ihan ok, kylmä aamuisin mutta kuitenkin parempi kuin kokolattiamatto keittiössä. Näkyy vain jokaikinen pikkuroska ja läikähtänyt maito siitä heti, ja jos ei pese oikein niin näkyy pesuviirut. Perfektionistin kauhu siis suorastaan.

Niin, ja lastenvaunut tosiaan parkkeerataan aina keskelle keittiötämme. Kun ei sille ole oikein mitään muutakaan paikkaa. Kätevästi kuitenkin suoraan sohvan vieressä, mukava vahtia tyttösen päikkäreitä samalla kun itse toljaa vaikka Criminal Mindsia macilta.

keittiö

Iso ikkunalauta, joka toimii kätevästi säilytystilana. Sinisessä kulhossa tykkään pestä EL:n kaikki pullot ja muut, tiskien kuivausalustan jälkeen näkyvä vaalea tötterö on taas sitten niiden pullojen sterilointiastia, joka täytetään Milton-vedellä. Täällähän ei tosiaan neuvota keittämään pulloja, vaan kaupasta pitää hakea Milton-tabletteja, jotka liukiaa veteen ja se sitten taas tappaa bakteerit. Outoa näin suomalaisittain, mutta kun tuota joutui tekemään jo sairaalalla niin helposti tapa siirtyi myös kotiinkin. Ja kun Dan sitä vaati.

Niin, ja se tiskiallas ei tosiaan pidä enää vettä. Dan on tuota muutaman kerran ruksaillut, jonka jälkeen se on hetken pelittänytkin, mutta sitten minulla meni hermo ja tein blondiratkaisun – iskin siihen tulpan miljoonan osan väliin muovipussin (oi, ne kivat yksiosaiset tulpat, miksi enkkuversio ei voisi olla yhtä yksinkertaisen nerokas?) – ja hyvin toimii taas!

allas

hella

Keittiön oven taakse jäävä osa. Rakastamani kaasuhella ja uuni, ja yksi elämäni suurimmista rakkauksista: kahvinkeitin. Jokaisen äidin pelastus, vaikka kahvin ehtisikin juoda vain kylmänä. Englantilaiset juovat yleensä pikakahvia, ja niin joi Dankin kunnes minut talouteensa otti. Silloin meille tuli kahvinkeitin, eikä Dan näytä haikailleen moisen kahvintapaisen litkun perään. Kunnon filtteröityä kahvia sen olla pitää!

yrtit

Olen aina halunnut oman pienen yrttitarhan – ja nyt minulla on sellainen. Tuoretta basilikaa ja korianteria omalla ikkunalla! Toiveissa on jossain hamassa tulevaisuudessa ähertää omalla kasvimaalla peppu pystyssä, kiroillen rikkaruohojen ja myyrien takia ja hei, ehkäpä haluaisin myös pikkaraisen kasvihuoneen tomaatteineen! Mutta nyt mennään kahdella kivan vihreällä yrtillä.

tiskipoyta

Mitä minulla on erityisesti ikävä Suomesta? Jos ruisleivät ja aurajuustot, tällöttiset itsestäänselvyydet, jätetään nyt laskuista, niin yksi aivan selkein on tiskikaappi. Niin yksinkertainen, helppo ja tilava ratkaisu – ja täällä ei siitä kukaan ole kuullutkaan. Ja tämmöttisellä muovihärpäkkeellä sitä sitten mennään, ja yritetään muistaa pyyhkiä sen alta säännöllisesti kosteus pois ja pestä itse lootaa kans..

hyllyt

Sitä säilytystilaahan on jostain revittävä, niinpä anoppiperheen kanssa haettiin Ikeasta pari hyllyä. Siihen menivät sitten meikäläisen teekokoelma, kahvipurnukka, sokerit ja murot ja muut. Ehkä mikään kaikkein kaunein ratkaisu tämä ei ole, mutta nuo metallipinnat on helppo pitää puhtaana ja estetiikkaa olen yrittänyt luoda kiinnittämällä kavereilta saatuja kortteja seinään.

ruokatila

Ruokatila. Ahdasta, mutta ihan toimiva ratkaisu. Punainen matto on myös muisto Suomesta, ostin sen joskus muutama vuosi sitten jotain opiskelijakämppääni varten, ja nyt se on lapsiperheeni kotia koristamassa. Ja sitten on Rubyn leluloota, ja anoppiperheeltä saatu ihana lamppu. Ja se pakastin. Oma pikkupakastin.

Väripilkkuja huoneeseen tuovat lapsuudenaikainen kelloni, jonka vanhempani minulle lähettivät Suomesta, sekä siskoltani lahjaksi saama mietetaulu, Helin kanssa ostosreissulta löytämästani lahjakassista leikkaama pääty ja Helin aikaisempi minulle lahjoittama piirros keijukaisesta. Helin taiteesta puheenollen, olen suuri fani. Hän pystyy aina yllättämään, herättämään tunteita ja ajatuksia teoksillaan. Eikä hän ole rajoittunut vaan yhteen taidesuuntaukseen tai muuhun rajattuun lokerikkoon tai materiaalivalintoihin. Kannattaa käydä vilkaisemassa tosiaan jo tuolla aiemmin mainitsemani hänen pitämänsä blogi, kuin myös hänen Facebook-sivunsa. En sano tätä vain siksi, koska hän on hyvä ystäväni ja EL:n kummi, enkä myöskään saa rahaa jos noille sivuille päädytte. Kerron teille hänestä siksi, koska uskon häneen taiteilijana, ja hän ansaitsee tulla mainituksi ja tunnetummaksi. Eikä kannata tosiaan jättää hänen tuotoksiinsa tutustuminen näihin pariin minun törkeän huonosti ottamiin kuviin hänen töistä, sillä ne eivät suo hänelle eikä näille töille sitä kunniaa ja arvoa, mitä niille oikeasti kuuluu!

keiju

seinataide

kello

Nyt alkaa esittelykierros olla päättymäisillään. Palatessamme kohti ulko-ovea näemme vielä kuitenkin että omistamme naulakon, joka yhtälailla ei ollut kämpässä itsessään (mitä, sehän olisi säilytystilaa!) vaan on hassun kympin arvoinen Ikea-ostos Southamptonista.

naulakko

Ja sitten kovasti turvallisuuden tunnettani nostava lisälukkohärpäke. Mukava pikkulisä aina niin rakastamaani oveen.

turvalukko

Eritoten, koska ovi avautuu sisäänpäin.

aivopieru

Näihin sanoihin, toivottavasti nautitte kierroksesta! Minulla oli ainakin yllättävän hauskaa kirjailla tätä, nauraa itselleni ja sisustusyrityksilleni sekä tämän kämpän ihanan persoonallisille kummallisuuksille! On tämä ihan mukava paikka asustaa, mutta selvää on, että ei tässä liian kauaa voi majoittua. Eritoten sitten, kun EL alkaa liikuskelemaan, ei tämä asunto ole enää kelvollinen. Liian pieni, ei hänelle liikkumatilaa, ei säilytystilaa laittaa tavaroita pois hänen ulottumattomiin jotta asunnosta tulisi lapsiturvallinen.. Niin. Mutta tämä on nyt koti. Meidän koti.

Kiitos lukemisesta, ja jätähän kommenttia vierailustasi! Mikä oli mieleenpainuvinta tästä postauksesta, mitä ajatuksia heräsi, tuliko jotain parannusideaa miten asioita voisin järkkäillä täällä paremmin? Älähän ujostele, anna tulla vain!

Minä rakastan sinua, koska..

On ihanaa olla äiti brittimaassa. Täällä on muun muassa ”lapsikeskuksia” (Children’s centre), jotka tukevat lasten ja perheiden hyvinvointia järjestämällä paikallisille lapsiperheille erilaisia tapahtumia ja yhteistä tekemistä. Perusohjelmistoon kuuluu esimerkiksi ryhmä ”Under 1’s”, eli alle yksivuotiaiden äitien viikottain kokoontuva vauvaryhmä – jonne minä tottakai nyt olen rohkaistunut menemään. (Isätkin ovat tervetulleita.)

Ei pelkästään se, että saa paikallisia kavereita lisää, jotka vielä siis ovat samassa elämäntilanteessa kuin itse ja ymmärtävät täysin mitä tarkoittaa kun tiskivuori vaan kasvaa eikä aikaa tunnu löytyvän moisen raivaamiseen, ”vaikka koko ajanhan tässä kotona oon”, tai että kun pystyy keskustelemaan niinkin henkeviä kuin vauvan puklaamisesta ja syöttörytmeistä sellaisten juttukavereiden kanssa, joille se sama rumba on aivan yhtälailla juuri sitä arkipäivää.. Tämän kaiken lisäksi äitiryhmät tarjoavat ajateltavaa. Tänään ryhmän vetäjä käski jokaisen jatkaa lausetta: ”Rakastan sinua (vauvani), koska..”

Itsehän olin niin ujo heinä, että en uskaltanut mitään ääneen sanoa – hassu kun olen, isossa ryhmässä, jota en vielä niin hyvin tunne. Mutta mieli täyttyi pitkästä listasta; ei vain ole yhtä asiaa, minkä takia pikkuruistani niin rakastan! Ryhmän vetäjä kertoi harjoitteen lopuksi, että tehtävän osasyynä oli yksinkertaisesti muistaminen: vauvat kasvavat ja kehittyvät niin hurjaa vauhtia, että on hyvä pysähtyä joskus miettimään minkälainen vauva on nyt ja miksi hänestä tykkää juuri nyt – jo kuukauden päästä sama lista voi näyttää hyvinkin erilaiselta! (Toinen syy taas liittyi nimenomaan vauvan rakastamiseen, ja miten vauvan kasvulle ja kehitykselle ihokosketus ja elämään mukaan ottaminen on elintärkeää.)

Koska tuolla ryhmässä olin vaiti, puran tänne teidän iloksenne mielessäni pyörineitä ajatuksiani!

rakastan

  • koska sinulla on mitä ihanin hymy ja riemastuttavin virnistys
  • koska aamulla herättyäsi ja nähtyäsi äitisi kasvot innostut helpoiten hymyilemään
  • koska olet ihan näköiseni pienillä isältäsi saaduilla parannuksilla
  • koska osoitat rakkauttasi minuun – joskus haluat että vain minä pitelen sinua eikä kenenkään muun syli kelpaa
  • kun silmäsi menevät kiinni nauttiessasi maidosta ja mahasi täyttymisestä
  • kun itket nälkääsi ja saadessasi pullon kauniiseen suuhusi, päästät ”YHRMRH” ärähdyksen kaltaisen ”vihdoinkin” – äännähdyksen
  • koska itkit mistä syystä tahansa, päästessäsi kylpyveteen kaikki maailman murheet unohtuu
  • koska opit, että reaktiona kylvystä nostamiseen ei tarvitse itkeä, että sen jälkeen tuleekin toinen melkein yhtä hauska osuus kuin itse kylpy eli – huu miten jännää! – kuivaaminen
  • koska katsoessasi minuun tiedän, että olet ymmärtänyt ihan kaiken mitä juuri höpisin
  • kun hymyilet unissasi
  • koska koko maailma on sinulle ihmettelemisen arvoinen
  • koska jalkasi alkavat vispaamaan heti, kun kuulet musiikkia
  • kun naamasi menee vaikka minkälaiselle mutrulle venytellessäsi
  • kun jokeltelet ja päästät mitä jännempiä äännähdyksiä
  • kun osaat nauttia jopa vaipanvaihdosta
  • kun yöllä sinulle riittää, että pullo tulee kun sitä pyydät ja jatkat unia välittömästi ruokailtuasi
  • koska tykkäät näyttää kieltä, ja joskus lastenvaunuissa vaikuttaa aivan siltä kuin yrittäisit metsästää välkkyvää auringonvaloa kielelläsi

Näin muun muassa. Tuosta listaahan olisi voinut jatkaa loputtomiin! Mutta kaikkein tärkeimpänä, muista että mitä ikinä tapahtuukin,

rakastan2

Dankin osoitti rakkautta tänään. Minua kohtaan. Kirjoittipa hän nimittäin runon iltapuhteiksiin, ja julkaisi sen sitten Kirjoitushuumassa. On minulla ihana mies. Early Blue on tämä kyseinen runo.

Äiti-taikaa! Ja muita itkuparku-juttuja.

Yhtenä aamuna EL itki isin sylissä. Minä poikkesin laittamaan kahvit tulille ja muuta yhtä tarpeellista, samaan aikaan kuin Dan-isi tarjosi tytöllemme maitoa, vaihtoi vaipat ja piti lähellä, mutta tyttö ei vain ottanut rauhoittuakseen. Sitten Dan luovutti ja sanoi yhden nykyisistä lempifraaseistaan: ”Äiti-taian vuoro!” Vastasin niinkuin aina ennenkin, että ei ole olemassa moista taikaa, höpsistä! Nappasin tytön kuitenkin syliin ja jäin seisomaan siihen Danin eteen selittämään jotain yhtä elintärkeää kuin että maito alkaa olla lopussa tai että tiskiallas ei enää pidä kunnolla vettä. Hetken päästä Dan katkaisi sen höpötyksen sanomalla: ”Ai ei äititaikaa ole olemassa? Katso häntä!”
EL oli nukahtanut syliini.

Näitä tilanteita on ollut useita. Dan on loistava isi ja kyllä EL hänenkin syliinsä rauhoittuu, mutta joskus näyttää siltä että pieni tyttövauvamme vaatii äidin tuttua sydämen sykettä ja kosketusta rauhoittuakseen. Onhan tyttö myös suurimman osan ajastaan minun kanssa, isin käydessä töissä. Ja myöntää täytyy, kyllähän se on omaa itseluottamusta boostaavaa kun parkuva vauva nostetaan meikäläisen syliin ja muutamassa pienessä hetkessä tyttö rauhoittuu. Huvittaviakin tilanteita on tullut, kuten kerran sylissäni itkevä tyttäremme ei hyväksynyt isin tarjoamaa maitopulloa, mutta kun äiti tarjosi ihan samaa pulloa vain paria sekunttia myöhemmin suu aukesi kuin linnunpojalla..
Äidin tyttö.

(Seuraavalla syöttökerralla maito kelpasi kyllä jo isinkin tarjoamana.)

Vaikka kuinka olen myös itselleni selittänyt, että itkevä vauva ei tarkoita että olen huono äiti vaan että se on EL:n tämänhetkinen tapa viestittää että hän tarvitsee jotain (vaipanvaihto? nälkä? vatsaan sattuu? haluan huomiota!), niin silti ei noita omia tunteita voi käskeä. Helpompaa tietysti on, kun tunnistaa itkun ja osaa siihen reagoida – ai, maitoa, tulossa! – mutta entä, jos itku ei olekaan niin selvästi luettavissa? Kun on vaipat vaihtanut, tytölle tarjonnut maitoa ja pitänyt sylissä ja tyttö vaan itkee, niin liian helposti tulee tunne että miksi en osaa? Ja se helpotuksen tunne kun tytön maha kurahtaa ja tytöltä pääsee silloin itkuparku – ah, se onkin tätä, masuun sattuu, odotas äiti auttaa, pidetääs pystymmässä, näin, helpottaako.. Ja se onnistumisen fiilis, kun tyttö sitten rauhoittuu. Jes, osasin vastata tarpeeseesi. Jes.

Tässä joku viikko sitten olin lähtenyt ruokaostoksille EL:n kanssa ASDA-ostoskeskukseen. Olen ollut aika hyvä lukemaan tilannetta julkisilla paikoilla ja arvioimaan milloin pitää maitopullo ottaa lämpiämään, jotta se olisi sitten tytön sitä halutessa valmis. (Ai miten lämmitän? En ole ollut vielä niin fiksu että olisin hankkinut matkatermarin ja kantaisin siinä kiehuvaa vettä mukanani jatkuvasti. Jos ei muuta ole, isken lämmitettävän pullon tissivakoon, jotta ruumiini lämpö lämmittää sitten pulloa tarpeeksi. Mutta se ei tietysti kauhean nopeaa toimintaa ole.) No, EL oli ennen kauppareissua jo syönyt, joten luulin että selviäisin ostosreissusta ilman pientä välipalamaitoa. Erehdyin. Pahasti. Kassajonossa tyttö alkoikin inistä maidon perään, ja minä siinä sitten tuttia tarjoamaan ja tissimaitopulloa kaivamaan kylmälaukusta. Joskus tyttö jatkaakin unia pienen ininän jälkeen, jolloin minulla on ollut aikaa lämmittää pullo valmiiksi sitten kun hän uudestaan heräisi – mutta ei tällä kertaa. Pieni ininä muuttui pian sinipunaiseksi raivohuudoksi ”MINUN ON NÄLKÄ”! Siinä minä sitten kuljin ostoskeskuksessa karjuvaa vauvaa sylissä pitäen ja häntä hyssyttäen, pullo tissivaossa, etsien paikkaa mistä ihmeestä voisin saada kiehuvaa vettä. Ihmisiä tuli luokse ja kysyi onko jotain hätänä. Minä yritin selittää, että ei tässä muuta kuin että pikkaisella on nälkä. Kysyin asiakaspalvelupisteeltä, ja meidät ohjattiin McDonaldsiin. Kivat jonot. Ehkä he tajuavat antaa tilaa, eiköhän ne näe että pyydän vain mukia jotta saan automaatista kuumaa vettä.
No ei tietysti. Eihän me asuta missään unelmamaailmassa. Enkä tajunnut avata leipäläpeäni pyytääkseni että pääsisin jonon ohi. Siinä sitten jonotettiin EL:n kanssa kiltisti – hän kiljuen, minä hyssyttäen – muiden hampparia odottavien joukossa, ja saatiin asiakaspalvelijalta sitten muki. Seuraava virheeni olikin, että en käynyt heittämässä kaikkia tavaroita jo johonkin loossiin odottamaan ja iskenyt vauvaa takaisin rattaisiin, vaan tottakai tämä supermutsi yritti ottaa kiehuvaa vettä mukiin, kantta päälle, vesimuki hoitolaukkuun ja lähteä vauva olalla lastenrattaita työntäen varoen hoitolaukkua istumaan jonnekin. Onneksi siinä vaiheessa eräs kiva tyttö tajusikin että tolla mutsilla ei oo kaikki muumit laaksossa ja se tuli ja auttoi. Yhdessä saatiin sitten lämpimät vedet pöytään, minä sain maidon lämpimäksi ja pienessä hetkessä EL:n naamanväri vaaleni takaisin punaisesta vaaleaksi imiessään maidot pullosta.

Ehkä minä pian hankin sen termarin.

Joka kerran, kun EL itkee, minä haluan hänet syliin. Välittömästi. Jos EL itkee isin sylissä, minun pitää taistella sitä välitöntä ”nappaa tyttö syliin, paijaa paijaa paijaa itku pois” – reaktiota vastaan. Isi osaa hoitaa myös. Tästä klassinen esimerkki kuitenkin oli rokotuskerrat. Edellisellä EL:n rokotuskerralla isi pääsi mukaan, ja ennenkuin piikit kannikkaan hetki koitti, minä halusin tytön ehdottomasti syliini – jotta hän olisi sylissäni kun se shokkikipu iskisi, ja olisin heti hyssyttämässä. Tästä sairaanhoitaja yllättyi. Yleensä kuulemma äidit haluavat että isät pitävät vauvaa kun rokotukset annetaan? Minusta tämä oli hyvin nurinkurista. Tiesin, että EL:n sattuisi, ja halusin nimenomaan juuri siksi häntä pidellä ja pitää hyvänä koko prosessin yli. Ehkä siinä sitten on se, että koska äidit eivät yleensä kestä sitä vauvan kipua eivätkä halua välittää omaa hätäahdistustaan vauvaan jo ennenkuin mitään on tapahtunut, minkä vuoksi he haluavat rauhallisemman isin pitävän vauvaa pahimman yli? Ehkä olen hullunkurinen äiti, mutta minulla ei tuota vaistoa ollut. EL parkaisikin, molemmilla kerroilla, kun piikki iskettiin reiteen, mutta ehti rauhoittua jo piikkien välissä minun hyssytellessäni, vaikka hoitaja nopea olikin. Ja kun kävelimme terveyskeskuksesta ulos, oli tyttömme melkein jo unessa.

Kun kerroin perjantaina health visitorille meikäläisen rauhoittavasta vaikutuksesta, tämä ”neuvolatäti” oli asiasta iloinen. Kertoi, että useimmiten synnytyksen jälkeistä masennusta sairastavilla äideillä ei moista vaikutusta ole vauvaansa, sillä vauva vaistoaa äidin mielipahan ja tuskan ja siksi ei aina osaa rauhoittua henkisesti kärsivän äidin sylissä. Minkä lisäksi masentunut äiti saattaa olla vauvaansa kohtaan etäisempi kuin normaalisti. Se on siis selkeästi sen merkki, että minulla ja EL:llä suhde toimii saadessani hänet pelkällä läsnäolollani rauhoittumaan. Ja pitää vielä sen verran itseä kehua, että vaikka kuinka ahdistunut olenkin ollut, EL:n hoitoon se ei todistettavasti ole vaikuttanut. Hän on pitänyt minut maan tasalla, vienyt ajatukset ahdistuksesta muualle, ja antanut minulle hyvänolon tunnetta. Hän on minun hymyjen lähteeni, arkeni sulostuttaja, yhdessä Danin kanssa. Miten tärkeää minulle onkaan EL:n halailu ja hoitaminen – ainakin vielä tuntuu siltä, etten ikinä voisi väsyä siihen!

Näihin sanoihin, minun kylkimyyrä tykkää ottaa päikkäreitä iholla kiinni, rauhoittuu parhaiten (äidin) sylissä, ja vaistoaa heti syvästäkin unesta jos äiti poistuu huoneesta käväistäkseen vaikka toiletissa. Äidin ja tyttären välistä taikaa, sitä se on.

EL:n sairaskertomus

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä sumuisammaksi muistoni menevät. En enää ole aivan varma, mitä kaikkea sitä käytiinkään EL:n kanssa sairaalassa lävitse, mitä kaikkea hän koki.. Lukiessani hänen sairaalasta saatua kotiutumiskirjettä missä lukee kaikki lääkkeet, toimenpiteet ja muut mitä hänelle siellä tehtiin, tuntuu välillä kuin lukisin ihan uusia asioita. Ai, noinko myös tyttärelleni kävi?

Yritän nyt tähän kirjailla sen mitä muistan, ja minkä oleelliseksi koen. Tästä tulee varmasti hyvin tönkkö, pitkä ja listamainen kertaus EL:n tilasta ja sen kehityksestä, joten kahlatkaapa läpi kärsivällisesti!

* * * * * *

Syntyessään EL oli aivan vitivalkoinen ja turvoksissa. Hänen pikkuinen päänsä oli turvonneisuudesta johtuen aivan täysiaikaisen (40 raskausviikon) vauvan kokoinen! Nyt, kun katsoo vastasyntyneesta pienestämme otettua kuvaa, näkee kuinka kaikki hänen piirteensä ovat melkein tunnistamattomat. Vitivalkoisuus johtui anemiasta. Jostain tuntemattomasta syystä istukassa tapahtuva verenkulku, joka yleensä ruokkii vauvaa, oli alkanutkin toimimaan osittain päinvastoin, aiheuttaen tosiaan anemian pienelleni. Anemiasta johtuen hän kärsi siis myös hapen puutteesta. Tiedät sen tunteen, kun olet käynyt juoksemassa ja jalkojasi kirvelee lihasten kärsimän hapenpuutteen vuoksi, eli lihaksesi ovat niinsanotusti menneet maitohapoille? EL:n koko kroppa oli maitohapoilla hapenpuutteen vuoksi. Joku verilukema, mikä vastasyntyneellä pitäisi olla 12, oli EL:llä 2.5, mikä nimenomaan liittyy juuri tähän maitohappotilaan..

Heti, kun EL oli nostettu ulos kohdustani, hänet kiikutettiin hoitoon. Kurkusta alas työnnettiin ventilaattorin putki, ja laite alkoi hengittämään hänen puolestaan. Hänelle annettiin myös verensiirto. Siksi kolme tuntia myöhemmin hän oli niin kirkkaan punainen. Häntä alettiin myös ”kuivata”, eli häneen laitettiin nesteenpoistolääkitys ja muistaakseni hänessä oli jopa putkilot, jota kautta kehoon kertynyt neste pääsi valumaan pois. Luin myös papereista, että EL:llä oli ongelmia pissata (really?), ja siihenkin oli oma lääkkeensä. Parissa päivässä EL:n syntymäpainosta oli lähtenyt melkein kilo, ja hoitajat kertoivatkin, että tämä uusi paino olisi ollut suurinpiirtein se ”oikea” syntymäpaino. Mikä taas liikkui suurinpiirtein oikeissa luokissa EL:n raskausviikkoihin nähden, ja myöhemmin lääkäritkin kertoivat minulle, että EL:n ei ollut minun raskausajan diabetes vaikuttanut ollenkaan, mistä tottakai sain olla ylpeä. Kaikki se pyöreys ei siis tosiaan ollut rasvaa, mitä raskausdiabeetikon vauvaan yleensä kertyy, vaan nestettä.

EL:llä oli vaikeuksia hengittämisen kanssa. Ensimmäisten parin päivän aikana hän kuitenkin näytti paranevan ja kolmantena elinpäivänään hänet otettiin ensimmäistä kertaa hengityslaitteesta irti, koska näytti että hän ei sitä tarvinnut. Olin niin ylpeä ja onnellinen, sillä koko ajan oli tullut vain hyviä uutisia. Sitten 12 tunnin jälkeen EL romahti, ja hän joutui takaisin hengityskoneeseen. Lääkärit olivat huolissaan, ja varovasti kertoivat minulle että voi olla, että hänelle koitui tästä romahduksesta (lisää?) aivovaurioita. (Olihan vaarana, että hänelle hapenpuutteen vuoksi oli muodostunut jo aivovaurio kohdussa.) Hänelle jouduttiin antamaan myös morfiinia kivunlievitykseen, mikä veti tytöltä tajun kankaalle aivan totaalisesti. Hän oli kuin elävä kuollut – mikään tuskin liikahti hänessä. Eikä hän yhtäkkiä enää osoittanut paranemisen merkkejä. Hänelle tehtiin aivokäyrä-skannaus ja aivojen rakenneultra, joissa näkyi epänormaaliuksia. Kun EL oli ollut yli 48 tuntia hengityslaitteessa, Poolen sairaalan piti ottaa yhteyttä Southamptonin sairaalaan, josko heidän pitäisi lähteä kuljettamaan EL:ää sinne. Englannin laki määrää, että jos potilas tarvitsee yli tietyn ajan tiettyä ”erikoislaitetta” hoidossaan, on hänet joko siirrettävä siihen erikoistuneeseen kyseiseen sairaalaan tai vähintään oltava yhteyksissä sinne. Minä itkin vuolaasti. Jos EL olisi Southamptoniin siirretty, en minä olisi voinut olla jatkuvasti hänen mukanaan ja seuranaan, olihan se niin paljon kaueampana kuin Poole (Pooleen puoli tuntia bussilla, Southamptoniin olisi pitänyt mennä junalla). Southampton kuitenkin totesi, etteivät he tekisi EL:n hoidossa mitään eri tavalla, ja helpotuksekseni saimme jäädä Pooleen.

Viikko EL:n syntymästä lääkäri otti minut erilleen pieneen huoneeseen. Hän kertoi olevansa huolestunut EL:n tilasta, siitä miten hän ei reagoi mihinkään, vaikka morfiinilääkitys oli jo lopetettu ja miten hänen tilansa ei ole päiviin muuttunut miksikään. Hän sanoi olevansa huolestunut siitä, jos EL:llä olisi vakava aivovaurio. Kuten HS:n kirjoituksessa vauvan kehityksestä kohdussa kerrotaan, jos aivosähkökäyrä EEG loppuu vauvalla, tulkitaan hänet kuolleeksi. Näinpä lääkärin sanojen mukaan ”Näkisimme tänä viikonloppuna, jos hän selviää”. Maanantaina tehtäisiin EEG-koe ja se kertoisi sitten vauvani kohtalon. Ja jos hän selviäisi, vain tulevaisuus kertoisi minkälainen hänen, no, tulevaisuutensa tulee olemaan.

Pahimmat sanat ikinä, mitä vanhempi voi vaan kuulla. Sitä tunnetta ei vaan voi kuvailla. Se syvä järkytys, shokki, koko elämää suurempi tuska. Miun vauvako aivokuollut? Itkin, itkin, itkin. Soitin äitille ja itkin lisää. Pahemmaksi tilanteen teki, että silloin Dan ei ollut mukana – hän oli vielä töissä. En voinut vain rauhoittua. Kun luulin olevani kohtuukunnossa, lähdin kävelemään takaisin omalle osastolleni, äitiyspolille missä vielä majoituin. Mutta matkalla käytävällä romahdin uudestaan. Vastaan tullut minulle täysin tuntematon nainen pysähtyi kohdalle ja kysyi, haluaisinko halin. Ja niin minä itkin hänen olkapäätään vasten, itkin itkin ja itkin.. Pystyin sopertamaan hänelle syyn itkuuni, ja hän kertoi tietävänsä täsmälleen mitä koin. Hän oli menettänyt toisen kaksosistaan aikaisemmin, ja toinen oli vielä hoidossa. Hän kertoi olevansa päivittäin myös osastolla, ja että voisin tulla aina hänelle juttelemaan, jos haluaisin. Se lohdutti yllättävän paljon. Siitä alkoi minun ja äiti-M:n ystävyys, ja olemme edelleen yhteyksissä.

Kerrottuani äitipolilla mitä oli tapahtumassa, he kertoivat että eivät missään nimessä laittaisi minua vielä sairaalasta ulos (vaikka fyysisesti olisinkin ehkä ollut jo siinä kunnossa, että olisin ollut valmis kotiutumaan) ja he salaa kuljettivat Danille pienen sängyn huoneeseeni, jotta hän pystyi majoittumaan kanssani samassa huoneessa viikonlopun ylitse. Isäthän eivät oikeasti saisi majoittautua äitipolilla (miten upeasti Poolen sairaala meitä kohtelikaan – shhh!). Näin pystyimme olemaan vauvamme lähellä jatkuvasti, ja tukemaan toinen toisiamme elämämme pahimman viikonlopun ylitse.
Eikä se viikonloppu tosiaan olllut helppo. Vaikka EL alkoi tekemään pieniä liikkeitä uudestaan – pieniä nykäyksiä käsissä, jaloissa, avasi nyrkkiään – me emme saaneet nostaa toivoamme. Ihana naislääkäri, joka oli viikonlopun vuorossa, piti meitä myös koko ajan ajantasalla kertoen, että tuo liike on hyvä merkki, mutta se ei vielä sitä tarkoita että EL olisi tarkoittanut liikauttaa kättä. Liikehän saattoi olla vain spontaani impulssi, hermonykäys, eikä EL:n päättämä liike.
Niin me raahustimme viikonlopun ylitse, ja pelätty maanantai koitti. Niitäkään tunteita ei vaan voi kuvailla. Vaikka minkälaisia ajatuksia pyöri päässä: ehkä tämä oli jonkinsortin rangaistus meille, ehkä EL:n ei ollut tarkoituskaan selvitä, pystyisinkö ikinä toiseen raskauteen jos EL menehtyisi, ja apua, ei kai me oikeasti menetetä meidän vauvaa?

Ja mikä helpotuksen tunne levisi, kun saimme kuulla että EL:n EEG oli parempi kuin aiemmin. Edelleen jotain epänormaaliuksia oli esiintynyt, mutta hän oli niin paljon parempi. Samalla sitä hyvää uutista ei meinannut mitenkään uskoa: oikeastiko, hän selviäisi? Sitä katsoi vauvaansa yhtäkkiä ihan erilaisin silmin: hän ei ollutkaan lähdössä yhtään minnekään, hän oli oikeasti tullut jäädäkseen. Myöhemmin tehtiin MRI, ja se palasi takaisin normaalina. Vielä aivoskannaus näytti, että EL:n aivot olivat rakenteeltaan normaalit, mutta että hän oli kärsinyt verenvuodosta, mutta mikä nyt oli OK.

Tuon kauhean viikonlopun jälkeen EL:n kunnon jojoilu jatkui, mutta ei enää yhtä pahana. Hän vietti 10 päivää intensiivisessä tehohoidossa, sitten muutaman päivän vähemmän intensiivisessä – jolloin hänet oli jo siirretty keskoskaapista normaaliin vauvankehtoon – ja sitten yhtäkkiä hänet siirrettiin tehohoidon ”nurseryn” puolelle, missä hänen tehtävänsä oli vain kasvaa ja kehittyä. Se tarkoitti, ettei hänellä ollut enää hengenvaaraa, että hän oli oikeasti paremmassa kunnossa eikä tarvinnut enää hoitajaa vierelleen 24/7.. Nurseryssä hänen pitäisi vain oppia hengittämään ilman tukihappea, mitä happiviiksien kautta hänelle jatkuvasti syötettiin, oppia syömään itse ja kasvaa.

Suurimman osan sairaala-ajasta elimmekin sitten tuossa pienessä vihreässä huoneessa. Näimme, miten vauvoja tuli ja meni – tunsin kateutta niitä vauvojen äitejä kohtaan, jotka olivat olleet jo nurseryssä kun minä tulin ja lähtivät ennen minua, ja entäs sitten ne vauvaperheet jotka tulivat sinne minun jälkeeni ja lähtivät ennen meitä? Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, silti .. sitä oli vain katkera. EL:llä oli pitkä kausi, jolloin näytti että mitään ei tapahtunut. Hän jatkuvasti tarvitsi lisähappea, ja teimme töitä toukokuusta pitkälle kesäkuuhun että hän oppi syömään rinnasta. Muuten hän sai minun maitoani nenän kautta menevän letkun kautta. Yhdessä vaiheessa hän alkoi kärsiä refluksista – hän ei kestänyt olla mahallaan, itki kipua useasti, ja yritti koko keho jännittyneenä puskea keskivartaloaan ylöspäin. Ja mikä oli kaikkein pelottavinta – hän lopetti silloin tällöin hengittämisen refluksin takia. Sitä saattoi tapahtua muutaman kerran vuorokaudessa, ja minäkin pääsin oman osani siitä todistamaan. Yhtäkkiä EL:n väri vain muuttui kalpean harmahtavan siniseksi (vaikea kuvailla) ja hänessä kiinni olevat monitorit alkoivat huutaa hälytystä. Joskus EL selvisi tilanteesta itse vetäisten henkeä, joskus hän tarvitsi stimulointia ja silloin tällöin happiviiksien lisäksi vielä lisähappea happimaskin kautta. Opin pian itsekin, mitä tehdä – ja joskus en edes tajunnut huutaa apua, kun näin tapahtui, kun olin jo itse liikenteessä pelastaakseni vauvani. Opin seuraamaan myös happitasomonitoria itse, korjaamaan hänen asentoaan sylissäni paremmaksi jos happitasot laskivat (niin, että hänen hengitystiensä olivat auki) ja joskus autoin myös Dania tai Rubya, jos EL:n happiarvot laskivat heidän sylissään.

EL piti käsiään hyvin paljon tiukasti nyrkissä, peukalo kokonaan taivutettuna nyrkin sisälle. Tästä fysioterapeutit huolestuivat – ja se oli myös merkki jonkinlaisesta häiriöstä. Yhtälailla EL:n koko kehon jäykkyys, miten hän piti käsiään tiukasti sivuilla ja ulospäin käännettyinä, eivät olleet hyviä merkkejä.

Mutta pikkuhiljaa EL vain alkoi paranemaan ja kasvamaan. Painon kanssa oli ongelmia, ja ravintoterapeutti kertoikin että EL:lle minun tissimaitoni yksinään ei ollut tarpeeksi. Niinpä maitoani alettiin rikastaa Fortifierilla. Sen avulla hitaasti saimme EL:n painon vihdoin nousemaan. (EL:n ravinnosta aion tehdä kyllä oman postauksensa jossain vaiheessa, siitä nimittäin on paljon asiaa).. Mutta jatkoimme silti tissille harjoittelua, tarkoituksena että jokaisen tissisyötön jälkeen hän sai pullosta fortifierilla vahvistettua tissimaitoani sen verran, mitä hän ei ollut jaksanut tissistä itse imeä.

Ja yhtenä kauniina päivänä EL:llä meni hermo nenäletkuunsa. Hän repäisi sen viisi kertaa putkeen nenästään irti, ja päätimme kokeilla, josko hän sitten olisi valmis pelkästään tissille ja pullolle. Alkoi muutaman tunnin tappelu, jolloin hän ei vaan tissille meinannut ruveta – mutta sitten kun viimein uhkasin, että ellei kahdenkymmenen minuutin sisään ottaisi ruokaansa rinnasta, hän saisi uudestaan nenäletkun. Ja sillä hetkellä EL avasi sitten suunsa ja imi tissiä mukavan puolisentuntia. Eikä hänelle enää ikinä laitettu nenäletkua takaisin.

Ja yhtä yhtäkkisesti hänellä loppui lisähapen tarve. Aivan kuin hän olisi päättänyt, että nyt riitti, tätä sairaalaelämää on nähty ihan tarpeeksi ja nyt oli aika lähteä tarkastamaan se paikka, mitä äiti, isi ja isosisko kutsuu kodiksi. Siitä parin viikon kuluttua olimmekin sitten vihdoin ja viimein kotona.. 70 pitkän päivän jälkeen. Kotona.

Nyt, melkein kaksi kuukautta kotiutumisen jälkeen, EL on kuin normaali kuukauden-parin vanha vauva. Kädet eivät ole enää nyrkissä jatkuvasti ja jäykästi taivutettuna, vaan hän pitää käsiään rentona ja käyttää niitä aivan kuin kuka tahansa toinen vauva, joka ei vielä käsiään ole omikseen tajunnut. Hän on oppinut kannattelemaan itse päätään (vaikka tarvitseekin vielä siihen tukea) ja on oppinut siirtymään kyljeltä kyljelle ja kääntämään masulla ollessaan päätään puolelta toiselle. Hän ei tosiaan ole kuin normaali 4kk vanha vauva – mutta hänen ”korjattu ikänsä” olisikin nyt 2kk, jos hän olisi syntynyt silloin kuin piti. Käymme sairaalalla tarkastuksissa useammin kuin normaalin vauvan kanssa, mutta nyt ei enää ole hänen kuntonsa kanssa ongelmia. Niinkuin sanoin – hän on kuin normaali parin kuukauden ikäinen pikkuvauva.

Meidän pikkuinen ihmeemme.

* * * *

Olen pahoillani postauksen pituudesta ja sen sekaisuudesta. Teki kuitenkin tosi hyvää kirjoittaa tästä – olo on nyt hyvinkin puhdistunut. Ja mitä kaikkea muistinkaan sitten, kun aloin vain naputtaa! Mutta niin, tällaista me kävimme lävitse, ja me kaikki selvittiin. Me selvittiin. On se nykyajan lääketiede ihmeellistä. Olen ikuisesti kiitollinen aivan upealle Poolen sairaalan sairaanhoitotiimille, he tekivät meidän eteensä oikeasti kaikkensa ja se näkyi ja tuntui. Kiitos.

Ponnistellen kohti aurinkoa

On outoa napsia mielialalääkkeitä, eritoten koska olen sen sortin ihminen, joka yrittää välttää kaiken maailman lääkkeitä viimeiseen tippaan asti. Jos tulee päänsärky, yritin ensin miettiä sen syytä – ovatko hartiani jumissa, olenko juonut vettä tarpeeksi? – ja korjata syy ennen seurausta. Ehkäisypillereitäkään en halua kehoni systeemiin tuoda niissä olevien hormonien takia, ja nyt päivittäin nappaan hyvänolon hormonintuotantoon vaikuttavan lääkkeen. Lääkkeitä on minulle masennukseen ennenkin yritetty tarjota, mutta aina olen kieltäytynyt: nyt taas tuntui siltä, että voisi olla järkevää avittaa kehoa pitämään yllä suopeampaa mielialaa ja siten tehdä vauva-arjestani helpompaa.

Asiaahan ei tietysti auta se, että mielialalääkkeet eivät toimi kuin särkylääkkeet ja vaikutus ala puolen tunnin sisällä. Noita nappeja pitää nappaista muutama viikko, ennenkuin ne alkavat auttaa – ja ennen sitä olo voi itseasiassa jopa huonota. Lääkäri varoittelikin minulle, että minulle määrätty lääke todennäköisemmin ensin vahvistaa juuri niitä oireita, mitä vastaan niitä nyt syön. Ja niinpä nämä pari viikkoa ovat menneetkin ahdistuksen kourissa, selittämätöntä paniikkia kokien ja sitten tuli aallonpohja, kun mikään ei tuntunut miltään. Istuin vain sohvalla ja tuijotin mitään näkemättä eteeni, tuntematta sen suuremmin alakuloa kuin pystymättä hymyilemäänkään. EL:ää pystyin toki hoitamaan, siihen ei ikinä missään vaiheessa ole tullut muutosta. Hän on ollut myös se valopilkku, joka on helpoiten saanut minut tuntemaan hyvänolontunnetta – kun hän kovasti yrittää kierähtää sivulle, kannattelee niin upeasti päätään tai vetää kasvoilleen sen vienon hymyn, ei sitä voi olla tuntematta vähintäänkin sitä pientä iloa omasta pienestä. Dan on yrittänyt minua myös piristää näinä vaikeina aikoina, mutta parhaiten hän on auttanut halaamalla ja hiljaisella hyväksynnällä niin, että olen tiennyt joka solulla että ei haittaa, vaikka olen nyt näin. Koska valohan tulee paistamaan myös sinne risukasaan, ja nyt on vain niitä pilvisempiä päiviä.

Nyt kuin turtaan kehoon tunto alkaa palailla hieman nipistellen. Yhtäkkiä huomaan nauravani, kun EL katselee muikeana uutta nukkeaan, ja sitten tajuan tuntevani onnellisuutta kun Dan sulkee minut haliin tullessaan kotiin töistä. Pienen ajanjakson jälkeen, jolloin mikään ei tuntunut miltään, tuntuu yhtäkkiä hyvältä että tunnen ahdistusta tai olo menee itkuiseksi. Entäs se tajunnanräjäyttävä kokemus, kun tajuan onnellisesti laulelevani EL:lle, ja tuntevani koko ruumiillani sellaista onnen lämpöä, kun saan sulkea pikkuisen syliini ja hän rauhoittuu itkustaan äidin antamiin suukkoihin?

Maanantaina tulee kolme viikkoa täyteen lääkkeen aloittamisesta. Kolme viikkoa oli lääkärin antama raja siitä, minkä jälkeen pitäisi alkaa helpottaa. Vielä näin perjantaina monet ihan normaalit asiat, kuten kaupassa käynti, ahdistaa ja tekisi mieli tehdä ostokset nettikaupan kautta tai pyytää tuota elämänkumppania menemään puolesta. Mutta samalla tiedän olevani nyt jo parempi. Ahdistuskohtaukset eivät ole enää samalla tavalla koko maailmaa kaatavia isoja tunnepläjäyksiä, vaan kuin päälle voimakkaasti kaatuvaa laimeaa vettä. Ärsyttävää, toimintaa haittaavaa, mutta ei ylitsepääsemätöntä.

Yhtenä ahdistuksentäyteisenä yönä otin läppärin syliin ja aloitin kirjoittamaan tarinaa. Itsetuhoisesta tytöstä, joka näki lopulta päivänvalon. Vaikka tottakai tytön ajatukset liippasivat hyvin läheltä omassa pääkopassa pyörineitä ajatelmia, niin silti tuntui hyvältä uppoutua ”toisen” ajatusmaailmaan ja ongelmiin ja keskittyä vain tarinaan. Lopulta olo oli puhdistunut. Tästä tunteesta ja muistutuksesta siitä, kuinka tärkeää kirjoittaminen minulle on, syntyi lopulta uusi lemmikkiprojektini Kirjoitushuuma, johon olen jo saanut kolme tärkeää ja rakasta kirjoitushullua ystävääni mukaan. Tarkoituksena on nauttia kirjoittamisen tuomasta innostumisesta ja hyvässä lykyssä myös oppia jotain uutta. Käykää ihmeessä vilkaisemassa, jos novellien etc. pikkukertomuksien lukeminen kiinnostaa, ja hei, ilmoitelkaa jos haluatte tulla tuohon projektiin mukaan yhdeksi kirjoittajaksi, tilaa vielä on!

Ja näin sitä mennään päivä päivältä eteenpäin, uskoen parempaan huomiseen!

Baby blues: Tunnenko niinkuin pitää?

seagul babies

Luin eilen kokonaan omat postaukseni lävitse ja fiilistelin alkuraskausajan onnenhuumalla, jota silloin koin. Kaikki oli silloin uutta ja ihmeellistä, ja kehostani oli tullut suuren suuri jännä mysteeri. Oli mieltä askarruttavaa ajatella, että sisälläni oli kasvamassa uusi ihminen, persoona, ja vielä aivan tuntematon sellainen! Päiväkirjastanikin löytyy kirjoitus tulevalle tyttärelleni, jossa kerron kuinka odotan innolla hänen tapaamistaan ja kuinka rakastan häntä jo kovasti, ja että toivon hänen voivan hyvin. Yritin oppia häntä tuntemaan hänen antamiensa vinkkien avulla, potkuja tuntiessa hymyilin ja pitelin masuani. Jatkuvasti pelkäsin, että tekisin jonkin virheen ja häneen sattuisi, ja hyvin usein pidin käsiäni suojelevasti masuni ympärillä – jo silloinkin, kun havaittavaa kumpua pullakasta masustani ei ollut vielä havaittavissa. Se liike oli niin alitajuntaisesti tapahtuva etten aina sitä edes huomannut, tajusin sen vasta kun työkaverini kysyi miksi pitelen masuani jatkuvasti, potkiiko hän?

Nyt, kun hän on jo kohtuni ulkopuolella, katselen häntä usein ihmetyksen vallassa. Tämä neitonenko se kasvoi ja kehittyi kehoni lämmössä, tämä suoranainen ihmekö on saanut osansa minun geeneistäni? Tutkiskelen itseäni ja mietin, mitä koen häntä kohtaan. Tiedän, että tekisin mitä tahansa hänen eteensä, juoksisin vaikka maailman ääriin hakemaan hänelle mitä hän tarvitsee, ja hyppäisin minkä tahansa kovaa vauhtia liikkuvan objektin eteen suojellakseni häntä töyssyltä. Mutta tunnenko ”niinkuin minun pitäisi” äitinä? ”Pitäisi” on sana, jota ei pitäisi käyttää, mutta se vaan tulee. Tiedän, etten täysin ole antautunut vielä rakastamaan häntä, vaikka tottakai rakastan häntä. Siinä on vain pieni vivahteinen ero, se jokin, joka on pitänyt minut hieman etääntyneempänä.

Olen maininnut tästä lääkärille ja sairaalassa olevien lasten vanhempiin erikoistuneelle psykologille. Heidän mukaansa tuo tunne on täysin luonnollista – olihan vaarana, että menettäisin pienen vauvani, ja sen menetyspelon takia olin alkanut tekemään jo tunnetyötä sen mahdollisuuden eteen, että hänet otettaisiinkin pois minulta. Muistan edelleen, miltä se tuntui, kun lääkäri sanoi ne sanat ”Katsotaan, selviääkö hän viikonlopun ylitse”. Se pelko, mikä iski. Järkytys. Shokki. Epätoivo. Ja kauhea syyllisyyden tuska. Tunsin epäonnistuneeni, ja etsin syitä itsestä miksi EL voi huonosti. Eikä sitä ollut vaikea löytää – olihan se minun istukan vika, että EL oli voinut niin huonosti kohdussani.

Vaikka EL voikin nyt hyvin ja on kotona meidän kanssamme, katselen häntä välillä edelleen peläten että hän vetäisee sen viimoisen henkosensa. Kun hän päästää hassun ääneen tai köhii suuhun nousseen puklun takia, nousen tarkistamaan hänen huuliensa värin – hengittäähän hän edelleen?

Ei ole siis ihme, että en edelleenkään ole täysin antautunut äitiyden riemuille. Olen lukenut Internetin kätköistä miten joskus ihan ”normaalienkin vauvojen” äidit pelkäävät, etteivät koe lastaan kohtaan niinkuin ”pitäisi”. Tämä pelko on myös yksi klassinen babybluesin eli synnytyksen jälkeisen masennuksen oire. Keskustelin erään Danin työkaverin kanssa, ja hän kertoi ihanan avoimesti omasta kokemuksestaan saman kurimuksen kanssa – hän sanoi, että ihan silloin alussa hänellä ei olisi ollut mitään ongelmaa jättää vauvaansa jollekulle hoidettavaksi, siitä, ota vain, ja lähteä paikalta – ja tottakai hän koki siitä ajatuksesta syyllisyyttä. Ja hän koki näin, vaikka heidän yhteiselonsa aloitus ei samalla tavalla ollut kivikkoinen ja vaikea kuin meidän. Mutta sitten yksi päivä se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, se äidin rakkaus. Hän oli ollut leikittämässä pientään ja ihan yhtäkkiä se tunne, minkä kerrotaan yleisesti tapahtuvan heti synnytyksen jälkeen kun vauva nostetaan äidin rinnalle ensimmäistä kertaa, iski. Ja sitten siitä ei ollut enää mitään epäilystä, hän oli tämän upeuden äiti, ja hän rakasti pientään täysin ehdottomasti.

Oli niin lohduttavaa kuulla, että en ole ainut joka näin kokee, eikä se siten voi minusta tehdä millään tavalla huonompaa äitiä. Tottahan minäkin rakastan pientäni, ja tunnen häntä kohtaan vahvasti. Mutta tunnen myös typerää syyllisyyttä siitä, että on kuin vielä jotain puuttuisi. En täysin osaa sanoa mikä se jokin on. Ehkä se on se jokin yhteys, se luja tunne siteestä minun ja vauvani välillä, joka tuntuu omalta puolelta pienemmältä kuin sen ehkä pitäisi olla. Muistanhan järkyttyneenä, kuinka sairaalalle mentäessä minun oli välillä tarkistettava EL:n  nimilapusta, että kyseessä oli tosiaan minun vauvani enkä ollut lepertelemässä kenenkään toisen huolestuneen äidin vauvalle. Kyllähän äitinä minun olisi vain pitänyt tietää, että eihän siinä kehdossa kukaan muu ollut?

Yritän olla kärsivällinen, ja muistaa että tunteeni ovat täysin oikeutettuja eivätkä millään tavalla vääriä. Syy, miksi koen juuri nyt näin, on luontaisessa itseni suojelumekanismissa: olinhan menettää hänet, ja tein jo töitä sen eteen että jos pahin kävisi. Kun niin ei onneksi käynytkään, en ole vain vielä uskaltanut päästää irti ja heittäytyä, luottaa että kaikki on nyt hyvin. Ja kyllä se varmasti tulee. Se jokin.

seagulbaby

Huomasin myös postauksistani, että olen minä oikeasti aikamoinen huolimylly. Täällähän minä jatkuvasti poraan jostakin! Osaisipa sitä vain hellittää ja olla murehtimatta.. Tajusin myös, että olin lupaillut parissakin kirjoituksessa jatkokertomusta, kuten tarinaa tästä kämpästä mihin muutimme, ja tietysti EL:n sairaskertomusta. Oletan, että näille olisi kysyntää? Olisiko haluja nähdä kuvia tästä pienestä luukusta, jossa perhe-elämää nyt pyöritämme kunnes isompi paikka jostain löytyy?