”Miltä äitiys tuntuu?”

Asiaa on minulta tiedusteltu pariinkin otteeseen, ja aina on mennyt sormi ihan samalla tavalla suuhun, vielä näin viiden kuukauden äitinä olon jälkeenkin. Perustylsä vastaus ”ihan mukavalta” tuntuu liian pliisulta, eikä vastauksena anna yhtään mitään. Mutta miten kaikkea tätä tunteiden kirjoa saataisiinkaan kuvailtua toiselle, joka ei itse tätä ole vielä kokenut? Sitä suunnatonta pelkoa, että pienokaisella olisi jotain hätänä, että tekisi itse jotain väärin, jonkin virheen, joka haittaisi jollain tasolla lapsen elämää myöhemmin – huolia siitä, miten osaisi opettaa niitä tärkeitä taitoja tässä elämässä selviämiseen, niin käytännön asioita kuin sitten tunteidenkin käsittelyä.. Ja sitä rakkauden tunnetta, sitä välittämistä, kuinka jokaikisellä kuluvalla sekunnilla ajatukset vain pyörivät omassa pienokaisessa.. Mutta kuinka silti samalla sitä on yhä ja edelleen se sama tytöntyllerö kuin ennen vauvan ilmestymistä kuvioihin, ja ennen mahaakin.

Minä itsehän oikein naiivisti luulin, että äitiys olisi jotain tietynlaista. Että sitä yhtäkkiä kasvaa humpsahtaisi, että sitä olisi jotain enemmän kuin mitä aiemmin oli. Ihan niinkuin miun oma äiti on aina näyttänyt olevan niin viisas, elämää niin hyvin ymmärtävä ja uhrautuvainen, jotain aivan yliluonnollista.. Niinpä sitä sitten minä oletin että jonkinkaltainen äitiyden lahja sitä annettaisiin kaikkine uusine taitoineen ja taipumuksineen heti kun lapsi ilmestyisi hoidettavaksi. Kuitenkin olo on ihan samalla tavalla elämästä hämmentynyt kuin mitä aiemminkin, ja miten en yhtään sen fiksummaksi tunne itseäni kuin ennenkään. Jäikö minulta saamatta se synnytysosastolla jaettu kapustallinen äitiyden viisautta?

leppis

Äitinä oleminen on kyllä niin antoisaa ja samalla niin hurjan pelottavaa. Koko maailma pysähtyy paikoilleen kun tyttö väläyttää sen ihanimman virnistyksensä, tai oikein painaa päätään hartiaani vasten hyssytellessäni häntä. Se käsittämätön tunne siitä, että tässä on sitä omaa lihaa ja vertani, ei sitä vaan voi selittää. Että hän on tullut minusta, ja me olemme hänen vanhempansa. Hänen katsoessaan minua suoraan silmiin pohdin, että miten hän minut näkee – olenko minä hänelle samalla tavalla se koko maailman tärkein, se turva ja lämpö, se maailman menoa selventävä voimakas hahmo, niinkuin muistan omasta äidistäni ajatelleeni pikkulikkana? Ja se jatkuva huolehtiminen; kehittyyhän hän niinkuin ”pitää”, onko hänellä kaikki hyvin, oppiiko hän nyt niin kuin ”pitää”, syökö hän tarpeeksi.. Ja se paniikki, kun jätän vauvani vaikka vain Danin hoidettavaksi kun itse piipahdan kaupassa, ja ajatuskin toisen hoidettavaksi jättämisestä hirvittää etukäteen ja sen aikana. Entäs jos jotain tapahtuu? (Hän on ollut jo isovanhempiensa hoidettavana miun kampaaja-ajalla, ja kaverin hoidettavana hammaslääkärin odotusaulassa. Ja molemmista selvittiin hengissä. Minäkin.)

Käytännössä äitiys on ruokintalaitoksena olemista. Vaippojen vaihtamista, pyykkäämistä, ruoan laittamista, huonosti nukuttuja öitä, jatkuvaa huolehtimista, oman itsensä unohtamista. Kuinka sitä ei yhtäkkiä olekaan väliä jos paidalla on puklut, ei sitä moisesta välitä edes julkisella paikalla, ja vaippojen vaihto ei tunnu missään mielessä vastenmieliseltä. Miusta vielä juuri niiden isompien tarpeiden täyttämät vaipat on kaikkein hauskinta vaihdettavaa, kun on oikeasti sitä jotain mitä sieltä putsata! (Ehkä olen outo?) Yllättävintä tässä kaikessa on ehkä juuri se, kuinka sitä yhtäkkiä ei omalla itsellään ole samalla tavalla väliä kuin aikaisemmin, miten sillä ei ole väliä miltä näyttää tai että milloin itse laittoi murua rinnan alle, kunhan vauva on syönyt ja voi hyvin. Eivät kai he turhaan siellä synnytyslaitoksella muistutelleet joka käänteessä, että muista huolehtia myös itsestäsi, jotta voit sitten huolehtia myös pienestäsi..

Äiti – on jo sanana niin tunnepitoinen, jopa tiettyjä raameja antava. Odotuksia luova – mitä kaikkea sitä pitäisi olla ja tehdä että olisi toiselle hyvä äiti? Brittienglannin ”mother” ei herätä minulla samanlaisia vahvoja tunnekytköksiä sanana kuin suomiversio. Näin jo ennen kun tajusin että sehän puhekielessä vääntyy ”mum”:ksi ja siitä vielä hellittelymuotoon ”mummy” – ja mitä antaakaan internetin hakukone tuolla hakusanalla?

mummy

Kuvaavaa.

muumio

Nuo hädin tuskin auki pysyvät silmät, väsymyksestä pöhöttynyt naama, hullun kiihko silmissä (”Mutta kun pakko on nousta yölläkin lypsämään kolmen tunnin välein, jotta..!”), ihoa myöten menevät lättänät hiukset,kofeiinin puutteesta tärisevät kädet mutta nautinnosta mutrulle menevät huulet kun juuri otti sen ensimmäisen hörppäyksen ihanaisen kuumaa kahvia.. Jep, tämä on osa äitiyttä. Ehkä enkut sittenkin ovat oikeassa. Jollain tasolla.

aitiys

.. Ehkä jopa pelottavassakin määrin.

(Selvennykseksi: kirjoitusasu ”mommy” on sitä jenkkienkkua.)

Vaihtaisinko mitään pois? … Keskosen äitinä sanon että tietysti, kyllähän sitä toivoisi että kaikki olisi mennyt alusta asti hyvin ja aivan niinkuin oppikirjoissa. Mutta äitiyttä en vaihtaisi. En mistään hinnasta. Tämä on yksi parhaimmista asioista, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Minä olen minä, ja minuuteeni erottamaton osa on nyt myös äitiys. Ja sisälläni läikähtää kivan lämpimästi, kun pääsen sanomaan itselleni: ”Minä olen äiti.”

Mainokset

2 thoughts on “”Miltä äitiys tuntuu?”

  1. Voi että, miten ihanaa tätä olikaan lukea!! Luin Mikollekin pari pätkää ääneen, ääni liikutuksesta täristen.

    Mutta joo, tunnistan tuon ajatuksen siitä, että äitiys muuttaisi ihmistä jotenkin käsittämättömällä tavalla. Olen miettinyt sitä itseikin paljon. Mutta kun omassa elämässä on tapahtunut erilaisia isoja muutoksia (parisuhde), joiden on olettanut muuttavan ”kaiken”, niin sitä ei kuitenkaan ikinä ole tapahtunut. Parisuhteessa sitä saa elämäänsä miljoona kiloa lisää: toisen ihmisen ja hänen koko elämänsä ja maailmansa, ja sitten sen ihan uuden maailman joka luodaan parisuhteessa ihmisten välille.
    Sitten taas toisaalta äitiyshän nimenomaan muuttaa ”kaiken”… Se hetki, kun toteat, että tässä hän nyt on, sinun elämäsi tarkoitus ja tulevaisuus. :) Sinusta tulee sillä hetkellä äiti, mutta samat omat heikkoudet ja vahvuudet eivät muutu miksikään. Se on tosi kiehtovaa. Ja juuri sen takia, koska jokainen äitikin on persoona, eikä ole olemassa mitään äidin mallia tai muottia, ihmettelen suuresti kaiken maailman vauva.fin keskusteluja tai fundamentalistiseen sävyyn kirjoitettuja kasvatusoppaita… hei, ihmisiähän tässä ollaan, miksi yhtäkkiä äitinä kaikki pitäisi toteuttaa jollain jonkun määräämällä tavalla? Paineitahan siinä toki ensi alkuun voipi tulla, mutta onneksi niistä pääsee irti – sitten kun tajuaa ettei kuitenkaan voisi täyttää mielestään ”täydellisen äidin muottia”. Sellaista kiiltokuvamaailmaa ei ole olemassakaan.

    Love you!

    • Oh, se on kyllä totta, en osannutkaan ajatella asiaa tuolta kannalta: melkeinpä jokaisen elämäntilanteen muutoksenhan ajattelee etukäteen jollain tavalla muuttavan itseä.. Aivan kuin parisuhde esimerkiksi takaisi tietynlaisen jatkuvan onnellisuuden, ja sitten tulee se pettymys että pirhana, enhän mä olekaan yhtään sen parempi ihminen kuin aiemminkaan ennen tämän upean ihmisen tapaamista, sama minähän minä olen, ja samojen ongelmien kanssa painiskellaan. Erona tietysti vain se, että nyt sitten pääsee niitä asioita puntaroimaan yhdessä (mitä tietysti aiemmin ja edelleen kavereiden kanssa)..

      Ja totta, lapsi muuttaa kaiken mutta samalla ei itseä, ehkä ero onkin siinä? Äidiksi tulleen maailma muuttuu, yhtäkkiä onkin joku joka tarvitsee sinua 24/7, ja sitä kautta moni aiemmin itsestäänselvä asia kuten aamukahvi ei olekaan enää niin selkiö. Nuoren naisen maailma muuttuu äidin maailmaksi, mutta nainen pysyy samana.

      Noista äitiyden paineistahan minun on ollut tarkoituskin kirjoittaa jo aiemmin, jo silloin kun olin raskaana (raskausajan kieltolistat ja muut mitä odottavat äidit eivät saa tehdä tai pitää tehdä) ja sitten myös jälkikäteen.. Se on surullista, aivan kuin koko ympäröivä yhteiskunta itsekin mukaan lukien loisi raamit äitiydelle, ja aivan kuin kuka tahansa voisi tulla sanomaan että ”olet hyvä/huono äiti, koska”.. Aivan kuin kaikki, jopa itse, unohtaisi että äiti ei ole millään tavalla yliluonnollinen, vaan nimenomaan ihminen. Erehtyväinen, hyvää tahtova ja lastaan rakastava, mutta ei täydellinen – kuten ei kukaan tai mikään muukaan.
      … Nyt kun tuon vielä itsekin sisästäisi!

      Love you too! <3

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s