EL:n sairaskertomus

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä sumuisammaksi muistoni menevät. En enää ole aivan varma, mitä kaikkea sitä käytiinkään EL:n kanssa sairaalassa lävitse, mitä kaikkea hän koki.. Lukiessani hänen sairaalasta saatua kotiutumiskirjettä missä lukee kaikki lääkkeet, toimenpiteet ja muut mitä hänelle siellä tehtiin, tuntuu välillä kuin lukisin ihan uusia asioita. Ai, noinko myös tyttärelleni kävi?

Yritän nyt tähän kirjailla sen mitä muistan, ja minkä oleelliseksi koen. Tästä tulee varmasti hyvin tönkkö, pitkä ja listamainen kertaus EL:n tilasta ja sen kehityksestä, joten kahlatkaapa läpi kärsivällisesti!

* * * * * *

Syntyessään EL oli aivan vitivalkoinen ja turvoksissa. Hänen pikkuinen päänsä oli turvonneisuudesta johtuen aivan täysiaikaisen (40 raskausviikon) vauvan kokoinen! Nyt, kun katsoo vastasyntyneesta pienestämme otettua kuvaa, näkee kuinka kaikki hänen piirteensä ovat melkein tunnistamattomat. Vitivalkoisuus johtui anemiasta. Jostain tuntemattomasta syystä istukassa tapahtuva verenkulku, joka yleensä ruokkii vauvaa, oli alkanutkin toimimaan osittain päinvastoin, aiheuttaen tosiaan anemian pienelleni. Anemiasta johtuen hän kärsi siis myös hapen puutteesta. Tiedät sen tunteen, kun olet käynyt juoksemassa ja jalkojasi kirvelee lihasten kärsimän hapenpuutteen vuoksi, eli lihaksesi ovat niinsanotusti menneet maitohapoille? EL:n koko kroppa oli maitohapoilla hapenpuutteen vuoksi. Joku verilukema, mikä vastasyntyneellä pitäisi olla 12, oli EL:llä 2.5, mikä nimenomaan liittyy juuri tähän maitohappotilaan..

Heti, kun EL oli nostettu ulos kohdustani, hänet kiikutettiin hoitoon. Kurkusta alas työnnettiin ventilaattorin putki, ja laite alkoi hengittämään hänen puolestaan. Hänelle annettiin myös verensiirto. Siksi kolme tuntia myöhemmin hän oli niin kirkkaan punainen. Häntä alettiin myös ”kuivata”, eli häneen laitettiin nesteenpoistolääkitys ja muistaakseni hänessä oli jopa putkilot, jota kautta kehoon kertynyt neste pääsi valumaan pois. Luin myös papereista, että EL:llä oli ongelmia pissata (really?), ja siihenkin oli oma lääkkeensä. Parissa päivässä EL:n syntymäpainosta oli lähtenyt melkein kilo, ja hoitajat kertoivatkin, että tämä uusi paino olisi ollut suurinpiirtein se ”oikea” syntymäpaino. Mikä taas liikkui suurinpiirtein oikeissa luokissa EL:n raskausviikkoihin nähden, ja myöhemmin lääkäritkin kertoivat minulle, että EL:n ei ollut minun raskausajan diabetes vaikuttanut ollenkaan, mistä tottakai sain olla ylpeä. Kaikki se pyöreys ei siis tosiaan ollut rasvaa, mitä raskausdiabeetikon vauvaan yleensä kertyy, vaan nestettä.

EL:llä oli vaikeuksia hengittämisen kanssa. Ensimmäisten parin päivän aikana hän kuitenkin näytti paranevan ja kolmantena elinpäivänään hänet otettiin ensimmäistä kertaa hengityslaitteesta irti, koska näytti että hän ei sitä tarvinnut. Olin niin ylpeä ja onnellinen, sillä koko ajan oli tullut vain hyviä uutisia. Sitten 12 tunnin jälkeen EL romahti, ja hän joutui takaisin hengityskoneeseen. Lääkärit olivat huolissaan, ja varovasti kertoivat minulle että voi olla, että hänelle koitui tästä romahduksesta (lisää?) aivovaurioita. (Olihan vaarana, että hänelle hapenpuutteen vuoksi oli muodostunut jo aivovaurio kohdussa.) Hänelle jouduttiin antamaan myös morfiinia kivunlievitykseen, mikä veti tytöltä tajun kankaalle aivan totaalisesti. Hän oli kuin elävä kuollut – mikään tuskin liikahti hänessä. Eikä hän yhtäkkiä enää osoittanut paranemisen merkkejä. Hänelle tehtiin aivokäyrä-skannaus ja aivojen rakenneultra, joissa näkyi epänormaaliuksia. Kun EL oli ollut yli 48 tuntia hengityslaitteessa, Poolen sairaalan piti ottaa yhteyttä Southamptonin sairaalaan, josko heidän pitäisi lähteä kuljettamaan EL:ää sinne. Englannin laki määrää, että jos potilas tarvitsee yli tietyn ajan tiettyä ”erikoislaitetta” hoidossaan, on hänet joko siirrettävä siihen erikoistuneeseen kyseiseen sairaalaan tai vähintään oltava yhteyksissä sinne. Minä itkin vuolaasti. Jos EL olisi Southamptoniin siirretty, en minä olisi voinut olla jatkuvasti hänen mukanaan ja seuranaan, olihan se niin paljon kaueampana kuin Poole (Pooleen puoli tuntia bussilla, Southamptoniin olisi pitänyt mennä junalla). Southampton kuitenkin totesi, etteivät he tekisi EL:n hoidossa mitään eri tavalla, ja helpotuksekseni saimme jäädä Pooleen.

Viikko EL:n syntymästä lääkäri otti minut erilleen pieneen huoneeseen. Hän kertoi olevansa huolestunut EL:n tilasta, siitä miten hän ei reagoi mihinkään, vaikka morfiinilääkitys oli jo lopetettu ja miten hänen tilansa ei ole päiviin muuttunut miksikään. Hän sanoi olevansa huolestunut siitä, jos EL:llä olisi vakava aivovaurio. Kuten HS:n kirjoituksessa vauvan kehityksestä kohdussa kerrotaan, jos aivosähkökäyrä EEG loppuu vauvalla, tulkitaan hänet kuolleeksi. Näinpä lääkärin sanojen mukaan ”Näkisimme tänä viikonloppuna, jos hän selviää”. Maanantaina tehtäisiin EEG-koe ja se kertoisi sitten vauvani kohtalon. Ja jos hän selviäisi, vain tulevaisuus kertoisi minkälainen hänen, no, tulevaisuutensa tulee olemaan.

Pahimmat sanat ikinä, mitä vanhempi voi vaan kuulla. Sitä tunnetta ei vaan voi kuvailla. Se syvä järkytys, shokki, koko elämää suurempi tuska. Miun vauvako aivokuollut? Itkin, itkin, itkin. Soitin äitille ja itkin lisää. Pahemmaksi tilanteen teki, että silloin Dan ei ollut mukana – hän oli vielä töissä. En voinut vain rauhoittua. Kun luulin olevani kohtuukunnossa, lähdin kävelemään takaisin omalle osastolleni, äitiyspolille missä vielä majoituin. Mutta matkalla käytävällä romahdin uudestaan. Vastaan tullut minulle täysin tuntematon nainen pysähtyi kohdalle ja kysyi, haluaisinko halin. Ja niin minä itkin hänen olkapäätään vasten, itkin itkin ja itkin.. Pystyin sopertamaan hänelle syyn itkuuni, ja hän kertoi tietävänsä täsmälleen mitä koin. Hän oli menettänyt toisen kaksosistaan aikaisemmin, ja toinen oli vielä hoidossa. Hän kertoi olevansa päivittäin myös osastolla, ja että voisin tulla aina hänelle juttelemaan, jos haluaisin. Se lohdutti yllättävän paljon. Siitä alkoi minun ja äiti-M:n ystävyys, ja olemme edelleen yhteyksissä.

Kerrottuani äitipolilla mitä oli tapahtumassa, he kertoivat että eivät missään nimessä laittaisi minua vielä sairaalasta ulos (vaikka fyysisesti olisinkin ehkä ollut jo siinä kunnossa, että olisin ollut valmis kotiutumaan) ja he salaa kuljettivat Danille pienen sängyn huoneeseeni, jotta hän pystyi majoittumaan kanssani samassa huoneessa viikonlopun ylitse. Isäthän eivät oikeasti saisi majoittautua äitipolilla (miten upeasti Poolen sairaala meitä kohtelikaan – shhh!). Näin pystyimme olemaan vauvamme lähellä jatkuvasti, ja tukemaan toinen toisiamme elämämme pahimman viikonlopun ylitse.
Eikä se viikonloppu tosiaan olllut helppo. Vaikka EL alkoi tekemään pieniä liikkeitä uudestaan – pieniä nykäyksiä käsissä, jaloissa, avasi nyrkkiään – me emme saaneet nostaa toivoamme. Ihana naislääkäri, joka oli viikonlopun vuorossa, piti meitä myös koko ajan ajantasalla kertoen, että tuo liike on hyvä merkki, mutta se ei vielä sitä tarkoita että EL olisi tarkoittanut liikauttaa kättä. Liikehän saattoi olla vain spontaani impulssi, hermonykäys, eikä EL:n päättämä liike.
Niin me raahustimme viikonlopun ylitse, ja pelätty maanantai koitti. Niitäkään tunteita ei vaan voi kuvailla. Vaikka minkälaisia ajatuksia pyöri päässä: ehkä tämä oli jonkinsortin rangaistus meille, ehkä EL:n ei ollut tarkoituskaan selvitä, pystyisinkö ikinä toiseen raskauteen jos EL menehtyisi, ja apua, ei kai me oikeasti menetetä meidän vauvaa?

Ja mikä helpotuksen tunne levisi, kun saimme kuulla että EL:n EEG oli parempi kuin aiemmin. Edelleen jotain epänormaaliuksia oli esiintynyt, mutta hän oli niin paljon parempi. Samalla sitä hyvää uutista ei meinannut mitenkään uskoa: oikeastiko, hän selviäisi? Sitä katsoi vauvaansa yhtäkkiä ihan erilaisin silmin: hän ei ollutkaan lähdössä yhtään minnekään, hän oli oikeasti tullut jäädäkseen. Myöhemmin tehtiin MRI, ja se palasi takaisin normaalina. Vielä aivoskannaus näytti, että EL:n aivot olivat rakenteeltaan normaalit, mutta että hän oli kärsinyt verenvuodosta, mutta mikä nyt oli OK.

Tuon kauhean viikonlopun jälkeen EL:n kunnon jojoilu jatkui, mutta ei enää yhtä pahana. Hän vietti 10 päivää intensiivisessä tehohoidossa, sitten muutaman päivän vähemmän intensiivisessä – jolloin hänet oli jo siirretty keskoskaapista normaaliin vauvankehtoon – ja sitten yhtäkkiä hänet siirrettiin tehohoidon ”nurseryn” puolelle, missä hänen tehtävänsä oli vain kasvaa ja kehittyä. Se tarkoitti, ettei hänellä ollut enää hengenvaaraa, että hän oli oikeasti paremmassa kunnossa eikä tarvinnut enää hoitajaa vierelleen 24/7.. Nurseryssä hänen pitäisi vain oppia hengittämään ilman tukihappea, mitä happiviiksien kautta hänelle jatkuvasti syötettiin, oppia syömään itse ja kasvaa.

Suurimman osan sairaala-ajasta elimmekin sitten tuossa pienessä vihreässä huoneessa. Näimme, miten vauvoja tuli ja meni – tunsin kateutta niitä vauvojen äitejä kohtaan, jotka olivat olleet jo nurseryssä kun minä tulin ja lähtivät ennen minua, ja entäs sitten ne vauvaperheet jotka tulivat sinne minun jälkeeni ja lähtivät ennen meitä? Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, silti .. sitä oli vain katkera. EL:llä oli pitkä kausi, jolloin näytti että mitään ei tapahtunut. Hän jatkuvasti tarvitsi lisähappea, ja teimme töitä toukokuusta pitkälle kesäkuuhun että hän oppi syömään rinnasta. Muuten hän sai minun maitoani nenän kautta menevän letkun kautta. Yhdessä vaiheessa hän alkoi kärsiä refluksista – hän ei kestänyt olla mahallaan, itki kipua useasti, ja yritti koko keho jännittyneenä puskea keskivartaloaan ylöspäin. Ja mikä oli kaikkein pelottavinta – hän lopetti silloin tällöin hengittämisen refluksin takia. Sitä saattoi tapahtua muutaman kerran vuorokaudessa, ja minäkin pääsin oman osani siitä todistamaan. Yhtäkkiä EL:n väri vain muuttui kalpean harmahtavan siniseksi (vaikea kuvailla) ja hänessä kiinni olevat monitorit alkoivat huutaa hälytystä. Joskus EL selvisi tilanteesta itse vetäisten henkeä, joskus hän tarvitsi stimulointia ja silloin tällöin happiviiksien lisäksi vielä lisähappea happimaskin kautta. Opin pian itsekin, mitä tehdä – ja joskus en edes tajunnut huutaa apua, kun näin tapahtui, kun olin jo itse liikenteessä pelastaakseni vauvani. Opin seuraamaan myös happitasomonitoria itse, korjaamaan hänen asentoaan sylissäni paremmaksi jos happitasot laskivat (niin, että hänen hengitystiensä olivat auki) ja joskus autoin myös Dania tai Rubya, jos EL:n happiarvot laskivat heidän sylissään.

EL piti käsiään hyvin paljon tiukasti nyrkissä, peukalo kokonaan taivutettuna nyrkin sisälle. Tästä fysioterapeutit huolestuivat – ja se oli myös merkki jonkinlaisesta häiriöstä. Yhtälailla EL:n koko kehon jäykkyys, miten hän piti käsiään tiukasti sivuilla ja ulospäin käännettyinä, eivät olleet hyviä merkkejä.

Mutta pikkuhiljaa EL vain alkoi paranemaan ja kasvamaan. Painon kanssa oli ongelmia, ja ravintoterapeutti kertoikin että EL:lle minun tissimaitoni yksinään ei ollut tarpeeksi. Niinpä maitoani alettiin rikastaa Fortifierilla. Sen avulla hitaasti saimme EL:n painon vihdoin nousemaan. (EL:n ravinnosta aion tehdä kyllä oman postauksensa jossain vaiheessa, siitä nimittäin on paljon asiaa).. Mutta jatkoimme silti tissille harjoittelua, tarkoituksena että jokaisen tissisyötön jälkeen hän sai pullosta fortifierilla vahvistettua tissimaitoani sen verran, mitä hän ei ollut jaksanut tissistä itse imeä.

Ja yhtenä kauniina päivänä EL:llä meni hermo nenäletkuunsa. Hän repäisi sen viisi kertaa putkeen nenästään irti, ja päätimme kokeilla, josko hän sitten olisi valmis pelkästään tissille ja pullolle. Alkoi muutaman tunnin tappelu, jolloin hän ei vaan tissille meinannut ruveta – mutta sitten kun viimein uhkasin, että ellei kahdenkymmenen minuutin sisään ottaisi ruokaansa rinnasta, hän saisi uudestaan nenäletkun. Ja sillä hetkellä EL avasi sitten suunsa ja imi tissiä mukavan puolisentuntia. Eikä hänelle enää ikinä laitettu nenäletkua takaisin.

Ja yhtä yhtäkkisesti hänellä loppui lisähapen tarve. Aivan kuin hän olisi päättänyt, että nyt riitti, tätä sairaalaelämää on nähty ihan tarpeeksi ja nyt oli aika lähteä tarkastamaan se paikka, mitä äiti, isi ja isosisko kutsuu kodiksi. Siitä parin viikon kuluttua olimmekin sitten vihdoin ja viimein kotona.. 70 pitkän päivän jälkeen. Kotona.

Nyt, melkein kaksi kuukautta kotiutumisen jälkeen, EL on kuin normaali kuukauden-parin vanha vauva. Kädet eivät ole enää nyrkissä jatkuvasti ja jäykästi taivutettuna, vaan hän pitää käsiään rentona ja käyttää niitä aivan kuin kuka tahansa toinen vauva, joka ei vielä käsiään ole omikseen tajunnut. Hän on oppinut kannattelemaan itse päätään (vaikka tarvitseekin vielä siihen tukea) ja on oppinut siirtymään kyljeltä kyljelle ja kääntämään masulla ollessaan päätään puolelta toiselle. Hän ei tosiaan ole kuin normaali 4kk vanha vauva – mutta hänen ”korjattu ikänsä” olisikin nyt 2kk, jos hän olisi syntynyt silloin kuin piti. Käymme sairaalalla tarkastuksissa useammin kuin normaalin vauvan kanssa, mutta nyt ei enää ole hänen kuntonsa kanssa ongelmia. Niinkuin sanoin – hän on kuin normaali parin kuukauden ikäinen pikkuvauva.

Meidän pikkuinen ihmeemme.

* * * *

Olen pahoillani postauksen pituudesta ja sen sekaisuudesta. Teki kuitenkin tosi hyvää kirjoittaa tästä – olo on nyt hyvinkin puhdistunut. Ja mitä kaikkea muistinkaan sitten, kun aloin vain naputtaa! Mutta niin, tällaista me kävimme lävitse, ja me kaikki selvittiin. Me selvittiin. On se nykyajan lääketiede ihmeellistä. Olen ikuisesti kiitollinen aivan upealle Poolen sairaalan sairaanhoitotiimille, he tekivät meidän eteensä oikeasti kaikkensa ja se näkyi ja tuntui. Kiitos.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s