Baby blues: Tunnenko niinkuin pitää?

seagul babies

Luin eilen kokonaan omat postaukseni lävitse ja fiilistelin alkuraskausajan onnenhuumalla, jota silloin koin. Kaikki oli silloin uutta ja ihmeellistä, ja kehostani oli tullut suuren suuri jännä mysteeri. Oli mieltä askarruttavaa ajatella, että sisälläni oli kasvamassa uusi ihminen, persoona, ja vielä aivan tuntematon sellainen! Päiväkirjastanikin löytyy kirjoitus tulevalle tyttärelleni, jossa kerron kuinka odotan innolla hänen tapaamistaan ja kuinka rakastan häntä jo kovasti, ja että toivon hänen voivan hyvin. Yritin oppia häntä tuntemaan hänen antamiensa vinkkien avulla, potkuja tuntiessa hymyilin ja pitelin masuani. Jatkuvasti pelkäsin, että tekisin jonkin virheen ja häneen sattuisi, ja hyvin usein pidin käsiäni suojelevasti masuni ympärillä – jo silloinkin, kun havaittavaa kumpua pullakasta masustani ei ollut vielä havaittavissa. Se liike oli niin alitajuntaisesti tapahtuva etten aina sitä edes huomannut, tajusin sen vasta kun työkaverini kysyi miksi pitelen masuani jatkuvasti, potkiiko hän?

Nyt, kun hän on jo kohtuni ulkopuolella, katselen häntä usein ihmetyksen vallassa. Tämä neitonenko se kasvoi ja kehittyi kehoni lämmössä, tämä suoranainen ihmekö on saanut osansa minun geeneistäni? Tutkiskelen itseäni ja mietin, mitä koen häntä kohtaan. Tiedän, että tekisin mitä tahansa hänen eteensä, juoksisin vaikka maailman ääriin hakemaan hänelle mitä hän tarvitsee, ja hyppäisin minkä tahansa kovaa vauhtia liikkuvan objektin eteen suojellakseni häntä töyssyltä. Mutta tunnenko ”niinkuin minun pitäisi” äitinä? ”Pitäisi” on sana, jota ei pitäisi käyttää, mutta se vaan tulee. Tiedän, etten täysin ole antautunut vielä rakastamaan häntä, vaikka tottakai rakastan häntä. Siinä on vain pieni vivahteinen ero, se jokin, joka on pitänyt minut hieman etääntyneempänä.

Olen maininnut tästä lääkärille ja sairaalassa olevien lasten vanhempiin erikoistuneelle psykologille. Heidän mukaansa tuo tunne on täysin luonnollista – olihan vaarana, että menettäisin pienen vauvani, ja sen menetyspelon takia olin alkanut tekemään jo tunnetyötä sen mahdollisuuden eteen, että hänet otettaisiinkin pois minulta. Muistan edelleen, miltä se tuntui, kun lääkäri sanoi ne sanat ”Katsotaan, selviääkö hän viikonlopun ylitse”. Se pelko, mikä iski. Järkytys. Shokki. Epätoivo. Ja kauhea syyllisyyden tuska. Tunsin epäonnistuneeni, ja etsin syitä itsestä miksi EL voi huonosti. Eikä sitä ollut vaikea löytää – olihan se minun istukan vika, että EL oli voinut niin huonosti kohdussani.

Vaikka EL voikin nyt hyvin ja on kotona meidän kanssamme, katselen häntä välillä edelleen peläten että hän vetäisee sen viimoisen henkosensa. Kun hän päästää hassun ääneen tai köhii suuhun nousseen puklun takia, nousen tarkistamaan hänen huuliensa värin – hengittäähän hän edelleen?

Ei ole siis ihme, että en edelleenkään ole täysin antautunut äitiyden riemuille. Olen lukenut Internetin kätköistä miten joskus ihan ”normaalienkin vauvojen” äidit pelkäävät, etteivät koe lastaan kohtaan niinkuin ”pitäisi”. Tämä pelko on myös yksi klassinen babybluesin eli synnytyksen jälkeisen masennuksen oire. Keskustelin erään Danin työkaverin kanssa, ja hän kertoi ihanan avoimesti omasta kokemuksestaan saman kurimuksen kanssa – hän sanoi, että ihan silloin alussa hänellä ei olisi ollut mitään ongelmaa jättää vauvaansa jollekulle hoidettavaksi, siitä, ota vain, ja lähteä paikalta – ja tottakai hän koki siitä ajatuksesta syyllisyyttä. Ja hän koki näin, vaikka heidän yhteiselonsa aloitus ei samalla tavalla ollut kivikkoinen ja vaikea kuin meidän. Mutta sitten yksi päivä se vaan iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, se äidin rakkaus. Hän oli ollut leikittämässä pientään ja ihan yhtäkkiä se tunne, minkä kerrotaan yleisesti tapahtuvan heti synnytyksen jälkeen kun vauva nostetaan äidin rinnalle ensimmäistä kertaa, iski. Ja sitten siitä ei ollut enää mitään epäilystä, hän oli tämän upeuden äiti, ja hän rakasti pientään täysin ehdottomasti.

Oli niin lohduttavaa kuulla, että en ole ainut joka näin kokee, eikä se siten voi minusta tehdä millään tavalla huonompaa äitiä. Tottahan minäkin rakastan pientäni, ja tunnen häntä kohtaan vahvasti. Mutta tunnen myös typerää syyllisyyttä siitä, että on kuin vielä jotain puuttuisi. En täysin osaa sanoa mikä se jokin on. Ehkä se on se jokin yhteys, se luja tunne siteestä minun ja vauvani välillä, joka tuntuu omalta puolelta pienemmältä kuin sen ehkä pitäisi olla. Muistanhan järkyttyneenä, kuinka sairaalalle mentäessä minun oli välillä tarkistettava EL:n  nimilapusta, että kyseessä oli tosiaan minun vauvani enkä ollut lepertelemässä kenenkään toisen huolestuneen äidin vauvalle. Kyllähän äitinä minun olisi vain pitänyt tietää, että eihän siinä kehdossa kukaan muu ollut?

Yritän olla kärsivällinen, ja muistaa että tunteeni ovat täysin oikeutettuja eivätkä millään tavalla vääriä. Syy, miksi koen juuri nyt näin, on luontaisessa itseni suojelumekanismissa: olinhan menettää hänet, ja tein jo töitä sen eteen että jos pahin kävisi. Kun niin ei onneksi käynytkään, en ole vain vielä uskaltanut päästää irti ja heittäytyä, luottaa että kaikki on nyt hyvin. Ja kyllä se varmasti tulee. Se jokin.

seagulbaby

Huomasin myös postauksistani, että olen minä oikeasti aikamoinen huolimylly. Täällähän minä jatkuvasti poraan jostakin! Osaisipa sitä vain hellittää ja olla murehtimatta.. Tajusin myös, että olin lupaillut parissakin kirjoituksessa jatkokertomusta, kuten tarinaa tästä kämpästä mihin muutimme, ja tietysti EL:n sairaskertomusta. Oletan, että näille olisi kysyntää? Olisiko haluja nähdä kuvia tästä pienestä luukusta, jossa perhe-elämää nyt pyöritämme kunnes isompi paikka jostain löytyy?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s