Lapsinäkökulmaa vinkkeliin: arjen pyöritys

Meikän huolehtimismurehtimisilmiö nostaa taas päätään, ja olen herännyt pohtimaan tarkemmin uusperheen kuvioita. Vaikka sitä kuinka uskoi olevansa tällaiseenkin valmistautunut – hei, olenhan hyvin valveutunut ja toiset huomioon ottava yksilö – tosiasia kuitenkin on, että ne aiemmin pyöritetyt ajatukset eivät ole muuta kuin mielessä toteutettua hatariin mielikuviin perustuvaa esileikkiä.  Eritoten, jos tällaisesta arjenpyörityksestä ei ole omakohtaista kokemusta, mikä, yllättäen, on meikäläisen tilanne. Olenhan monessakin mielessä onnekas ollessani oikein perinteisen ydinperheen tuotos: vanhempani ovat edelleen tälläkin hetkellä yhdessä ja ovat alulle laittaneet niin molemmat siskoni kuin minutkin. Niinpä minulla ei ole käytäntöön pohjaavaa kokemusta siitä, miltä lapsesta tuntuu kun pikkusiskolla ei olekaan sama äiti kuin itsellä, tai kun vanhemmat eivät asukaan enää saman katon alla tai kun he eivät kommunikoisi keskenään kuin pelkästään pakon edessä, ja silloinkin hammasta purren?

Aikaisemmin ajattelin, että eihän tässä nyt muuta ole kuin että miehelläni on aikaisemmasta suhteesta aivan ihana tyttö, jonka kanssa tulen hyvin toimeen, kenestä välitän ja kenen seurasta nautin kovasti, ja nyt meillä on myös yhteinen lapsi. Niin, ja se entinen tyttöystävä –  kyllähän sitä nyt aikuiset pystyvät asiat sopimaan ja sumplimaan kaikille sopivalla tavalla, kyllähän me nyt kompromissit ollaan tähän ikään mennessä opittu?

Sen kummemmin menemättä kiinni aikuisten väliseen ihmissuhdesoppaan, olen eniten ollut huolissani lapsen näkökulmasta. Ruby on kahdeksan, niin monessa mielessä jo niin iso tyttö mutta kuitenkin vielä niin nuori, naiivi, mutta samalla niin pelottavan fiksu ja tarkkanäköinen. Aikanaan ennen meikäläisen pallomahaisuutta hän kysyi minulta, että onko minulla sisaruksia, ja vastatessani että olen kahdelle tytölle isosisko, hän kertoi surulliseen äänensävyyn että hänellä ei ole ketään, ei siskoa eikä veljeä. Jo silloin minulla oli kovahkokin vauvakuume, enkä oikein tiennyt mitä hänelle vastata – enhän toki voinut luvata, että no odotas hetkonen niin katsotaan mitä asialle voin tehdä .. Kuitenkin pikakelauksella vajaa vuosi eteenpäin kylpylän porealtaassa sitten yhdessä isänsä kanssa kerroimme, että ensi kesänä hän sitten saisi joko sen siskon tahikka veljen. Tilaukseen hän pisti siskon (mission accomplished!).

Mahani kasvaessa Ruby ei osoittanut suurta mielenkiintoa vatsakumpua kohtaan – joskus isänsä kehotuksesta hän painoi päänsä kuunnellakseen mahan elämää, ja minun opastuksella laittoi kättä siihen kohtaan masua mihin vauva sillä hetkellä kättään tai jalkaansa paukutti. Yleensä kuitenkin kaikki muu tapahtuva aktiviteetti oli mielenkiintoisempaa kuin maha. Ehkä se oli ujoutta, ehkä ei, mutta myöntää täytyy, tämä huoliautomaatti ei jättänyt asiaa huomaamatta.

Vauvan sitten tultua maailmaan Ruby oli ainakin näin alkuun aivan ihana, hän osallistui siskonsa hoitoon mielellään, jopa kysyi lupaa saisiko hän vaihtaa vaipan (!) ja yhdessä ollaan opeteltu pullolla syötöt ja miten vauvan niskaa pitää kannatella. Iloisesti hän on kertonut isälleen viettävänsä ”tyttöjen aikaa” minun ja vauvan kanssa, ja joskus pettyneenä kysynyt sairaalalle mennessä että mitä, isäkinkö tulee mukaan? Sairaalalla ollessa taas oli suurta hupia käydä Rubyn kanssa sairaalan vauvanvaatekomerolla valikoimassa siskolle puettava asukokonaisuus, ja melkein yhtä hauskaa se vaateräpläys näyttää olevan täällä kotonakin. Vaikkakin kiinnostus on ehkä nyt pikkuhiljaa hiipumassa…

Mutta miksi tarkalleen ottaen olen siis niin huolestunut?
Oh, sen klassisen, vihreänmustan hirviön nimeltä mustasukkaisuuden takia, jota tuon ikäinen ihmisalku voisi hyvinkin kokea, kun aikuisten huomio ei olekaan enää automaattisesti vain hänessä. Onhan hän koko elämänsä ajan aiemmin ollut hänen lähisukupiirinsä ainut lapsi, kun muut ovat olleet vanhempia tai ulkomailla, ja nyt pienellä aikavälillä hänen elämäänsä on ilmestynyt pieni serkkupoika ja siskopuolikin. Tämän vuoksi tietysti vähän kaikilla on ollut tuntosarvet pystyssä mustasukkaisuuden merkkejä etsiessä.

Olen yrittänyt parhaani mukaan ottaa hänet aina huomioon, niin että hän tietää että hän on tärkeä osa tätä perhettä, vaikka minä häntä nyt en kohdussani olekaan hautonut. Olen huolehtinut että hänellä tulee isä-tytär – aikaa kuin omaa aikaa minun kanssa, kuin sitten yhteisiä perhehetkiä, oli ne sitten niin pieniä kuin kutsuhuuto ”grouphug!” (ryhmähali), johon koko perhe vastaa. Mutta missä menee raja? Miten tehdä huomioiminen luonnollisesti, tekemättä siitä liian suurta numeroa niin että fiksu tytönalku ei itse ala miettimään asiaa liikaa?

Tämä on omassa mielessäni mennyt joskus jopa niin pitkälle, että en ole osannut nauttia tyttäreni seurasta tai pystynyt hankkimaan hänelle yksin jotain tuntematta omantunnon tuskaa siitä, että Ruby jäi nyt huomioimatta. Eritoten viikonloppuina, jolloin hän on täällä, osoittaessani hellyyttä vauvalle takaraivossa kolkuttaa että muista muista muista huomioida myös samassa tilanteessa oleva toinen tyttö, ettei häneen satu. Tiedän, että ylireagoin – eihän minulla ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että pitelen vauvaani sylissä ja pidän häntä hyvänä samaan aikaan kun Ruby istuu vieressä ja pelaa peliä, eritoten jo siksikin kun hän ei osoita mitään merkkejä siitä että olisi missään vaiheessa mielensä pahoittanut.

Ainut, mitä olen huomannut, on hänen selkeä ripustautumiseni minuun enemmän kuin aiemmin. Hän jatkuvasti huolehtii että minulla ja hänellä on yhteisiä suunnitelmia, ja vaikka hoitaisin EL:ää samaan aikaan kun pelaan hänen kanssaan peliä, hän huolehtii ettei huomioni erkane hetkeksikään hänestä ja pelistä. Jos kerron, että odota, huolehdin ensin EL:n, hän tarjoutuu auttamaan niin että voin vielä hoitaa omat pelivuoroni, jolloin peli pystyy jatkumaan. Tällöin tietysti EL tulee hoidettua vähän kuin siinä sivussa, mikä taas minusta tuntuu pahalta. Tästä itse huomaan sen, että minun pitäisi itseni pystyä olemaan jämäkämpi ja sanomaan, että ei, odota, peli paussille ja minä teen tämän nyt ensin. Mistä taas päästään siihen, että Ruby tosiaan tuntuu tykkäävän siitä järjestelystä, että EL on isänsä hoidossa ja minä ja hän teemme jotain yhdessä. Näin on mennyt esimerkiksi päivä, jolloin en päässyt hoitamaan EL:ää melkeinpä ollenkaan, ja onpa Ruby kysynyt pettyneesti pariinkin otteeseen, miksi minun on tehtävä ruokaa, miksei isänsä voisi? Ja kerran, kun suunnittelimme uimaan lähtemistä, Ruby olisi halunnut että isänsä ja EL menee toiseen uimalaan kuin minä ja hän. Olen tietysti otettu, että hän niin pitää minun seurastani, mutta kaikella on tosiaan rajansa. Olen sanonut isälleen että hänen pitäisi huolehtia enemmän että hänellä ja Rubylla olisi omakeskeistä tekemistä, jolloin minä voisin keskittyä myös EL:n ja jolloin Ruby oppisi, että en ole vain hänen viihdyttäjänsä.

Huolestumisen polkuuni tottakai liittyy kovasti oman mieleni herkkyys, masennuksen oireet joita koko elämäntilanteeni kera hormonien on aiheuttanut, eikä välttämättä tällä(kään) huolella ole mitään todellista pohjaa tai tapahtuneet asiat yhtä suuria kuin ehkä annan nyt ymmärtää.. Olenhan miettinyt asiaa myös tältä kannalta: Rubylla on äitinsä jakamaton huomio, kuin myös (jaettu) huomio minulta ja isältään, mikä on sen yhden aikuisen verran enemmän kuin mitä ydinperheessä, ja eihän se välttämättä huono ole? Jossain vaiheessahan tuo yksi muuttuu väistämättä myös kahdeksi. Niin, ja nythän hänellä on sitten se sisko, jota leikittää kunhan hän kasvaa sellaiseen ikään! Mutta ei se satuta puhua tästä asiasta, saada teiltä fiksuilta vähän tukea ja kivoja huomioimisideoita kuin ajatuksia siitä, missä menee raja, miten homman pitäisi pelittää.. Miten järkevästi organisoida, että kaikki tulee huomioitua ja jokainen viettää kaikkien kanssa tasapuolisesti aikaa? Ja että nyt tuo mahdollinen mustasukkaisuus minun huomiostani saataisiin muutettua käsitykseksi siitä, että minä en ole katoamassa minnekään tai rakasta häntä yhtään sen vähempää, vaikka välillä olisinkin EL:n kanssa hänen sijastaan. Niin. Olenko minä ihan hakoteillä tämän kanssa?