Baby blues

Koko sen ajan mitä EL vietti sairaalalla, minä unelmoin ajasta kotona ja oikein naiivisti ajattelin, että saisin oman, rauhallisen ja järkevän itseni takaisin, ilman turhia tunnekuohuja, kunhan vain saisin vauvani kotiin. Saisinhan vihdoin luvan olla onnellinen ja aloittaa sen oikean vauvaperheen arjen armaan britin kanssa. Mutta nyt, kun hän rauhallisesti nukkuu kehdossaan, minä katselen kämppää. Pyykit on pyykkäämättä. Tiskit tiskaamatta. Lattiakin pitäisi imuroida. Uunikin on sisältä likainen, entäs ruokaostosten tekeminen, niin ja pitäisihän sitä kokatakin? Niin, ja tissitkin pitäisi taas lypsämällä tyhjentää, ettei vain maidontuotanto lopu turhan aikaisin.  Sehän se vasta katastrofi olisikin, kun EL on vain tissimaidolla. Kouluhommista taas puhumattakaan.

Järkevään priorisointiin kykenevänä ymmärrän, että tärkeimpänä tulee vauvan hyvinvointi (hän on syötetty, puhdas, ja nukkuu tyytyväisesti. Työ hyvin tehty), sen jälkeen oma ja puolison hyvinvointi jaetulla kakkossijalla. Tätä kautta hyvin tiedän, että tiskeillä ei ole väliä, tai likaisella uunilla, kunhan vauvan asiat ovat puhtaat ja omakin hygienia kunnossa. Mutta sitten tulee tämä tunnereaktiopuoli, jota voisi kutsua myös äitiyshulluudeksi. Tämä puoli minussa kysyy ”Onko tämä kämppä vauvani arvoinen?”. Vastaus siihen on välittömästi ei. Jotta olisin hyvä äiti vauvalleni, tämä äitimaanikko vaatii että tiskit on tiskattu, eikä vain keittiö vaan koko kämppä kiiltävän puhdas.

Mutta olisihan se turhankin helppoa, jos kaikki olisi vain kiinni siististä kämpästä ja valmiiksi tehdystä ruoasta. Niihinhän saisi helposti apua, porukalla vain koko kämppä kiiltäväksi ja jääkaappi ja pakastin täyteen valmiiksi tehtyjä ruoka-annoksia. Koska vaikka noin kävisi, niin tiedän tasan tarkkaan, että silti istuisin tässä valkoisella kangassohvalla mieli alhaalla, murehtien, märehtien ja huokaillen. Kun aina sitä tämä mieli löytää sen seuraavan kohteen, sen seuraavan huolen. Voiko vauvani hyvin, kasvaako ja kehittyykö hän niin kuin pitää, riittääkö maito, olenko hyvä äiti, hyväksytäänkö minut, olenko tehnyt jonkun virheen jossain, rakastaako Dan minua enää, rakastaahan hän huomennakin vaikka mä nalkuttaisin jostain, entäs raha-asiat, tilavamman asunnon etsiminen, epävarma tulevaisuus, tekemättömät koulutyöt, laskut, se ja tuo ja se?

Heräsin juuri miettimään, että milloin viimeksi olen nauranut oikein kunnolla? On pelottavaa yrittää muistella moista. Missä ovat minun pitelemättömät naurukohtaukset? Kikattanut olen, nyt muistan. EL:n hulppeille ilmeille, äännähdyksille. Jo sairaalassa. Oli jotenkin hullunkurista kaikkien piippaavien laitteiden ja muiden huolestuneiden äitien seassa alkaa kikattamaan, kun EL natusti nänniä ja veti kasvoilleen ihan ihmevirneen. Mutta ei se ennen näin vaikeaa ollut. Ainahan minä olen hymyillyt. Ainahan minä olen nauranut, löytänyt jotain positiivista. Ja joskus kun on sitten olo ollut parempi ja hymy irronnut helpommin, on ollut melkein järkyttävääkin kuulla Danilta, kuinka on ihanaa nähdä minut hymyilemässä. Oikeaa hymyä. Ihan niinkuin siitä olisi tullut jokin katoamaisillaan oleva luonnonvara.

Baby bluesista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, löytyy paljon tietoa internetistä. En ole ongelmani kanssa yksin. Moni nainen kokee mielensä alhaiseksi synnytyksen jälkeen, joskus jopa ennen sitä. Onhan raskaus iso muutos keholle, ja vauvan ilmestyttyä maailmaan on se oma järisyttävä tapahtumansa, joka vetää arjen hetkessä erilaiseksi. Vaikka kuinka siihen olisi omasta mielestään valmistautunut jo kuukausien ajan, niin ei sitä silti siihen kaikkeen ole kuitenkaan valmis. Jo pelkästään väsymys vetää pinnan kireälle, unohtamatta ollenkaan mysteeristen hormonien vaikutusta. Ah, ne hormonit. Useimmiten tämä nykyään hyvin tunnistettu tila menee nopeasti ohi, parista päivästä pariin viikkoon ilman sen kummempaa apua tai tukea, mutta sitten joskus se taas äityy pahaksikin, ja sitä tarvitsee apua selvitäkseen. Joskus äiti vaipuu ja saa psykoottisia oireita, joskus masennus vaan muuttuu vakavaksi. Niinkuin minulla.

Olen ollut erittäin herkkä pienillekin asioille, jo aivan pikkiriikkinen vastoinkäyminen on voinut vetää minut kiukun valtaan, itkukohtauksen partaalle tai kauhean ahdistuneeksi. Jo joku puolittainen kommentti, Danin väärin asettelema sananen lauseessa, ja meikä huomaa mököttävänsä kuin mikäkin pahainen teini. Ja pahinta on ollut, että en yksinkertaisesti mahda sille mitään. Vaikka tunnekuohun aikana tietäisin tasan tarkkaan rationaalisesti olevani ihan hupsu kun moisesta mökötän, niin en saa silti itseäni rauhoittumaan. Ja koska Danillakin riittää tuota temperamenttia eikä hänkään väsyneenä jaksa kaikkea kärsivällisesti vain ottaa vastaan, on meillä ollut mitä ”hauskempia” kiistan aiheita. Kuten sukkaparista, jonka hän käytön jälkeen heitti pesuhuoneen suuntaan, eikä vienyt pesukoriin. Tai kun hän halusi ensimmäistä kertaa lähteä kaksistaan EL:n kanssa kaupungille, ajatuksena että minä saisin nukkua ja hän saisi omaa laatuaikaa tyttärensä kanssa – minä suutuin. Koska tää babyblueshirviö aatteli, että hän ei halua minun seuraa, haluaa päästä minusta eroon hetkeksi eikä mitään muuta! Niin, ja entäs jos missaisin jonkun EL:n ekan kerran, kuten ensimmäisen bussimatkan (oi, tälle itkin vuolaasti ja koko kroppa tärisi ahdistuksesta, kun luulin Danin ottaneen EL:n kanssa bussin kaupunkiin ilman minua)..

Ja entä, jos Dan ei maltakaan osoittaa hellyyttä juuri silloin kuin tämä äitimonsteri sitä haluaisi ja kaipaisi? Huhhuijaa, sanonpa vaan niille reaktioille! Enpä ole ylpeä sanoessani, että parhaimmillani olen loukkaantunut, nälväissyt jotain tosi järkevää joka alkaa sanoilla ”sä et enää ikinä” ja lopulta huutanut naama punaisena jotain siansaksaa, joka olevinaan on jotain järkevää just silloin. Niinpä niin. Kylläpä minunkin tekisi mieli ottaa itseäni nälvinyt ja raivoava kumppani kainaloon hellittäväksi.

Ja sitten ihan tyhjästä ilmestyneet ahdistuskohtaukset sekä kontrolloimattomat ajatukset, jopa niinkin synkkiä kuin itsemurha-ajatuksia (miten ja milloin sen tekisin, ja miten kaikille olisi vain parempi jos katoaisin täältä; Dan on helkkarin hyvä isä ja hänenkin olisi helpompi jos minä en olisi mököttämässä/nalkuttamassa tyhjänpäiväisistä asioista.. Ei, hän ei ole ikinä sanonut näin, ja on ollut syvästi järkyttynyt kun olen kertonut näistä mietteistäni. Tiedoksi vain ettei kenellekään jää epäselväksi!).. Tai ajatukset siitä, miten EL tipahtaisi käsistäni. Ikinähän en häntä vahingoittaisi, tai itselleni tekisi mitään. Mutta ajatusprosessi on siellä, vaikka se tekoihin asti ei menisikään. Joskus katselen EL:ää ja mietin, että tunnenko häntä kohtaan niinkuin pitää, onko tunnesidos niin vahva kuin pitäisi.. Olenko tarpeeksi hyvä, ja entä jos teen jonkun virheen joka vahingoittaa häntä ja hänen tulevaisuuttaan? Onhan vanhemmuudessa ihan järisyttävä vastuu. Ja sitten tunnen huonoa omatuntoa, kun tämä kerran elämässä tapahtuva EL:n vauva-aika vain lipuu ohitse minun märehtiessä jotain, osaamatta nauttia kaikesta ”oikealla” tavalla, osaamatta pysähtyä ja vaan.. nauttia. Välittämättä kaikista tekemättömistä töistä ja vaan olla vauvan kanssa, muistaen tässä ja nyt, muistaen tämä onni mitä on kun vauva on tässä terveenä ja hyvinvoivana eikä enää sairaalalla.

Niin, ja puhumattakaan siitä, millaiset paineet äitinä olosta jo ilman sairaalajaksojakin on: sitä kelaa mielessään kaikki mahdolliset tekonsa, pohtii toimiiko oikein, onko jossain tehnyt virheen, miettii kaikkia tekojaan jo raskausaikana ja nyt ja niiden seurauksia.. Tiedän ”normaalien vauvojen” äitejä, jotka vähän väliä tarkistavat hengittäähän heidän pieni vielä, ja eivät uskalla antaa lattialle tipahtanutta tuttia takaisin vauvalle ennenkuin se on käynyt pöpöjen tappoprosessin lävitse. Lisää siihen sitten se, että vauva voi huonosti pitkän aikaa. Kaikki huolet vielä moninkertaistuvat ja vahvistuvat. Tunnen syyllisyyttä siitäkin, jos EL on hereillä sylissäni ja haluan ihan välttämättä tehdä jotain muuta kuin juuri sillä hetkellä olla aktiivisesti hänen kanssaan, stimuloida häntä, hymyillä hänelle, tehdä sitä ja tätä hänen kanssaan.. Minkään muunhan ei pitäisi olla tärkeämpää? Onko esimerkiksi nyt sitten minun syy, että EL on vielä niin kovin vakava eikä ole oppinut hymyilemään?

Minun masennukseni syvyyteen tottakai vaikuttaa kaikki se, mitä tapahtui. Kuinka herkillä olin jo raskausaikana, kuinka syvästi haavoitti kun kaikki ei mennytkään niinkuin piti ja Dan ei päässyt Suomessa käymään ennenkuin muutin tänne. Kuinka synnytys meni – kuinka voimaton olin, kuinka koen että se ei ollut millään lailla minun ”ansio”, makasinhan vain reporankana operaatiopöydällä.. (Kun minua onniteltiin hyvin menneestä synnytyksestä, mä vieläkin joskus vastaan että enhän minä tehnyt mitään.) Kuinka selvisi, että syy miksi EL voi huonosti, oli minun ”toimimaton kehoni” – kuinka istukkaan oli tullut pienehkö häiriö, ja oli alkanut imemään tyttärestämme veret aiheuttaen hänelle erittäin vakavan anemian (engl. wikipedia) – ja jos hän ei olisi syntynyt silloin kun hän syntyi, hän olisi kuollut kohtuuni. Kuulin nimittäin sairaalalla, miten yleisemmin tämän häiriön tapahtuessa käy niin, että vauvat syntyvät kuolleena: meillä kävi siis onnenpotku, että lapsivedet vain tulivat ja siten EL syntyi ja pelastui. Sitten kaikki se sairaala-aika, kuinka olimme vähällä menettää tyttäremme pariin otteeseen, kuinka hän kehittyi, parani ja otti taas takapakkia, ja kuinka tunsin olevani yksin kaiken tämän keskellä (vaikka tosiasiassa en ollut). Dan ei itse voinut tuona ajanjaksona myöskään hyvin, ja hänen oli ahdistukseltaan vaikea tulla sairaalalle. Tuona aikana pidin siis koossa miestäni; pidin huolta hänestä, Rubysta ja vain paria hassua päivää lukuunottamatta olin joka päivä sairaalalla EL:n luona, ja pysyin siellä niin kauan kuin vain kykenin. Surkuttelulistaani voisin lisätä tietysti myös sen todellisuuden, kuinka täällä Englanninmaalla olen ilman omia vanhempiani ja siskoja sekä muuta aivan lähintä lähipiiriäni ja siten heidän käsinkosketeltavaa tukea – vaikka he Skypen ja puhelimen päässä ovatkin. Mutta miten he/te voitte auttaa, jos minä välttelen skypeä tai en ole nostanut sitä luuria? (Näin ollen, miten tärkeää olikaan, että äiti tuli käymään täällä toukokuun lopussa, kun EL oli vielä sairaalalla… Unohtamatta ollenkaan sitä upeaa tuen määrää, mitä Danin puolen suku on tarjonnut.) Niin, tai sitä, että eräs parhaimmista ystävistäni menehtyi tänä aikana, ilman että minä pääsin häntä näkemään ennen, en päässyt tekemään saattohoitoa tai paijaamaan ennen lähtöä.. Kyllä, karvainen perheenjäsen, hyvä ystäväni, ensimmäinen (ja ainut) koirani kuoli Suomessa samana päivänä kun EL pääsi kotiin sairaalasta. Minä en käsitellyt näitä asioita kunnolla kenenkään kanssa, sulkeuduinkin vähän, huusin vain ahdistustani aika ajoin Danille, käyttäytyen kuin mikäkin tantta, ja onpa sitten yllättävää, että nyt kun sitten kaikki on hyvin ja on aika rentoutua.. Kaikki läsähtää käsiin, kupla puhjennut, ja masennus on käsissä. Aika käsitellä nämä ongelmat, ei enää maton alle piiloon pyyhkäisyä, ei enää olankohautuksella ”johtuu siitä että”, vaan oikeasti paneutumista asiaan.

Ja askel se on tämäkin, asiasta kirjoittaminen niinkuin se on. Puhdistavaa, terapeuttista ja pelottavaa.

NHS ei muuten jätä pulaan. Pieni maininta olostani health visitorille (”neuvolatädille” joka visiteeraa vauvan kotiintulon jälkeen täällä kotosalla, ja joka on meillä käynyt viikoittain EL:n takia) ja hän täytätytti elämäni kolmannen masennuskartoituslomakkeen (jep, vakavasti masentunut) ja nyt on järjestynyt ja järjestymässä minulle yksilöterapia, ryhmäterapia, kotiin järjestyvä apu siihen koulutetulta toiselta äidiltä niin että minä voin kerran viikossa keskittyä vaikka vain ruokaostoksiin, kuin myös juttelukerrat kätilön kanssa synnytyksestä ja raskausajastani sekä mielialalääkitys, jota imettäväkin äiti voi ottaa. Niin, ja tämä health visitor jatkaa viikottaisia vierailujaan, ihan minunkin takiani. Olen mykistynyt hyvällä tavalla kaikesta tästä avusta, ja vaikuttunut. Hyvä NHS. Niin, ja mainitsemisen arvoista on, että yksilöterapia alkaa siis täällä kotosalla, ei siis tule niin helposti peruttua terapiakertaa kun kerran toinen tulee tänne kotiin eikä vauvan kanssa tarvitse hötkytä itse minnekään.. Vau?

Niin että minähän selviän tästä.

Sellaista. Toivottavasti keneltäkään ei mennyt kahvit väärään kurkkuun tai tutut tunne turhaan huonoa omatuntoa. Miten te olisitte voineet tietää, miten voin, jos en teille kerro?
Onpa muuten vaikeaa painaa tuota ”Julkaise”-namiskaa. Mähän tässä avoimesti myönnän olevani heikko ja mieleltäni vähän kipiä nyt. Pelottaa suorastaan, että joku tulee sanomaan että oot paha äiti kun tunnet noin, oot vaaraksi lapsellesi kun et ole onnistunut pitämään itseäsi koossa. Vaikka hyvin tiedän itse, kuten health visitorit ja esimerkiksi Dan, että näin ei ole. Voin vain huonosti. Mutta niinkuin hyvä ystäväni kerran sanoi, mielen kipu on vaikeampi myöntää ja esitellä kuin esimerkiksi poikki mennyt käsi. Katkenneet luut ovat silmin nähtävissä, mielen sairaudet taas oma, liian usein piilotettu lukunsa. On hyvä nostaa näitä asioita pinnalle.. Ja minustahan on siihen! Nyt tää lähtee julkiseksi, kolme, kaksi, yksi, HEP !

Mainokset

5 thoughts on “Baby blues

  1. Kiitos etta uskallat puhua kipeasta asiasta! Ihan totta, miten kukaan voi auttaa jos et asiaa aaneen sano, eli Julkaise-napin painaminen kertoo etta olet jo varmasti voiton puolella (paiva kerrallaan!!) :) Ja koeta muistaa (vaikka se siina vauvan kanssa on varmasti vaikeaa!) etta on ihan ok joskus ottaa myos aikaa itselle. Voimia <3 Ollaan hengessa mukana, vaikkakin fyysisesti (ihan liian) kaukana!!

    • Ollos hyvä vaan, en kyllä voi sanoa että helppoa oli! On ollut kuitenkin vaikeaa myöntää kipua jo pelkästään kavereiden kesken, niin entäs sitten tehdä julkinen postaus.. Mutta niin kuin mielessäni asiaa vääntelin, tästä on hyvä puhua – jos ei muuta hyvää, niin ainakin se että asioiden pistäminen ”paperille” tuo järjestystä omiin ajatuksiin. Kyllä tuntuu kuin olisi saanut maratoniterapiaistunnon! ;)

      Ja kiitos! Ja niinkuin muualla sanoin, toivottavasti ehditään saman valtion rajojen sisälle piakkoin! :)

  2. Päädyin sun blogiin jotakin kautta vuoden alussa luulisin ja kovasti harmittelin kun sinusta ei kuulunut kuukausiin. Ymmärrän tietenkin nyt, että miksi. On upeaa ja ihailtavaa, että pystyt tälläisestä asiasta kirjoittamaan. Tsemppiä aivan hurjasti ja aivan varmasti selviät tästä voittajana! :)

    • Kiitos aivan hurjasti kommentistasi! Ymmärrettävästi tosiaan olen ollut vähän.. no, blogi ei ole ollut aivan ensimmäisenä prioriteettilistalla pitkään aikaan, eikä energiaakaan löytynyt. Mutta eiköhän postauksia ala ilmestyä nyt enemmän, ja pirhana, miehän oikeasti selviän! Enhän toki myöskään ole ensimmäinen tai valitettavasti viimeinen, joka tähän masennuksen kirouteen sairastuu.. Kiitos myös tsemppauksesta!

  3. Päivitysilmoitus: Lapsinäkökulmaa vinkkeliin: arjen pyöritys | Rakkautta ja teehetkiä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s