Synnytystarina osa 2. Jännän äärellä

harbour Vastaanottotiskillä ei ollut ketään. Dan pyörähti hakemaan hoitajaa paikalle, ja minä katselin huvittuneena tiskiin nojaavia pyörätuoleja. Kärrättäisiinkö minutkin tollaisella osastolle, ihan niinkuin elokuvissa? Olin onnellinen, että odotusaula oli tyhjä, sillä lämmin virta ei ollut tyrehtynyt vieläkään. Olisi nolottanut, jos joku muu olisi nähnyt tuottamani lammikon. Hoitajan saapuessa paikalle pyysin anteeksi aiheuttamaani sotkua, mistä hän käski olla huolehtimatta, ja kysyin sitten pyörätuolikyydityksestä. Ihan vain kokemuksen vuoksi. Moiseen ei kuitenkaan ollut oikeaa syytä, ja reippaat jalkani märät kengät loiskuen kantoivat minut kivuttomasti synnytysosastolle. Minut ohjattiin pieneen huoneeseen, ja hyvä että ehdin asettautua makuulle kun alkoi loputtomalta tuntunut ihmisvirta. Monta sairaanhoitajaa ja lääkäriä kävi esittäytymässä, niin monta että hyvin pian luovutin nimien kanssa. Jokainen heistä vielä esittäytyi että oli se ja se, joka hoitaisi meitä tänään – olimme nimittäin sattuneet juuri sopivasti vuoronvaihdon saumaan, niin että sekä päivä- että yövuorolaiset ehtivät molemmat hoitaa tätä hämmentynyttä pallomahaista. Ehdinpä aatella, että olipa hyvä etten kärsi mistään sosiaalisesta fobiasta, oispa muuten saattanut vähän jänskättää!

Minut kytkettiin supistuskäyrään, kyseltiin kaikki mahdolliset terveystiedot, otettiin verikokeita, annettiin antibioottia ja piikitettiin kannikkaan joku annos vahvistamaan vauvan keuhkoja. Peppua kuumotti jonkin aikaa sen piikin jälkeen, ja minulle kerrottiin että sen pitäisi olla minussa vaikuttamassa muistaakseni ainakin 12 tuntia ennenkuin siitä olisi mitään hyötyä. Kohdunsuu ei ollut vielä avautunut, eikä supistukset olleet kivuliaita.Jatkuvasti joku päivitti minua mahdollisuuksistamme: jos kaikki olisi kohtalaisen hyvin, lasta yritettäisiin pitää kohdussa mahdollisimman pitkään, muutamasta päivästä jopa viikkoon (jokainen päivä normaaleissa tapauksissa on lapsen eduksi, minkä hän pystyy kohdussa viettämään) ja pohdittiin, olisiko luonnollinen synnytys mahdollinen vai pitäisikö suorittaa keisari sitten, kun aika koitti. Pian paljastui, että vauvan sydänäänet olivat laiskahkot, mikä pisti sairaanhoitajat huolestumaan vauvan unisuudesta. Ja niin lääkäri ottamaan äkkiä ultraääntä, joka paljasti että jo 80% lapsivesistä oli jo lirahdellut ulos, vauva oli pää alaspäin ja hänen kehossaan paljon nestettä. Päätettiin kutsua paikalle vielä yksi lääkäri, ja tässä vaiheessa oli jo aika selvää että jotain oli todenteolla pielessä. Minä olin tähän mennessä seurannut ja ottanut osaa käytyihin keskusteluihin hyvinkin rauhallisesti, en jostain syystä ollut osannut hirveästi hätääntyä. Olinhan tiennyt, että ei kaikki välttämättä ihan täydellisesti ollut, mutta en näin jälkikäteen osaa sanoa miten onnistuin pitämään rauhallisuuteni. Ymmärsinköhän edes koko tilanteen laajuutta? Muistan sen, kuinka koko ajan pidin vaan sormia ristissä luonnolliselle synnyttämiselle, olinhan sitä toivonut alusta asti, ja sitä kautta tietysti että vauvalla ei asiat liian huonosti olisi olleet.

Huoneeseen saapui vauvoihin erikoistunut lääkäri vastasyntyneiden teho-osastolta. Tämä ystävällinen versio lääkäri Housesta vilkaisi lävitse työkavereidensa keräämät tiedot, ja arvuutteli sitten minulle skottiaksentillaan sen miljoonat eri vaihtoehdot mitkä vauvalla saattaisi olla hätänä. Vauvalla asiat olivat selkeästi niin huonosti, että luonnollinen alatiesynnytys ei olisi siten mahdollinen. En osannut vielä järkyttyä tästä, sillä jotenkin ajattelin että minulla olisi hetki aikaa sulatella tätä tietoa. ”House” kertoi olevansa heti pikkuista auttamassa tämän syntyessä. Minä hymyilin, nyökkäilin, ja heti kun hän lähti niin alkoi tapahtua. Minulle iskettiin käteen pari keltaista läpyskää, selitettiin että niillä antaisin luvan keisarileikkaukselle ja näytettiin kohta, mihin nimikirjaimeni pitäisi raapustaa. Pöllämystyneenä kysyin, että milloin moinen operaatio tapahtuisi, ja sairaanhoitaja tokaisi ”puolen tunnin sisään”. Jaa, niin, ei kait siinä! Kun olin ehtinyt paperin lukaista läpi (ei mitään muistikuvaa mitä siinä oli) ja nimikirjaimet siihen taiteilla, niin minua jo alettiin työnnellä kohti operaatiohuonetta. Siinä vaiheessa alkoi vähän jänskättää. pörri

Ilmoitin niin jykevästi kuin pystyin että haluan ja tarvitsen Danin mukaani, ja minulle vakuutettiin että heti, kunhan minuun oli isketty puudutus, Dan päästettäisiin leikkaussaliin sisälle. Minut pyöräytettiin keskelle huonetta, jonka vasemmalla puolella oli valkoinen piirtotaulu, johon oli sinisellä tussilla jotain tuhrittu ja jatkuvasti sitä päivitettiin. Kokonaisuudessaan huone oli hyvin neutraali, eikä mitään pahemmin jäänyt mieleen. Nukutuslääkäri, jonka olin jo pikaisesti tavannut pikkuhuoneessa, tuli miulle juttelemaan ja muistutti olevansa miun kanssa koko leikkauksen ajan ja että minun pitäisi kertoa hänelle heti, jos jokin alkaisi tuntua pahalta. Sanoi, että todennäköisesti päästään koko leikkaus epiduraalipuudutuksella, mutta että tarvittaessa minut voitaisiin pistää myös uneen. Uneen? Että missaisin yhden elämäni tärkeimmistä hetkistä? Ei missään nimessä!

Tästä sitten alkoi koko synnytysurakkani kivuliain osuus: puudutuspiikkien iskeminen selkään. Tai no, ehkä se kannikkaan isketty piikki oli loppupeleissä kivuliaampi, mutta se oli vain kertarykäisy, kun taas puudutusta varten anestesialääkäri iski monta kertaa piikin selkään, jota miun piti pitää pyöreänä ja mahdollisimman paikallaan. Jos olisin liikahtanut piikin ollessa selkärangassa, oisin voinut aiheuttaa itselleni pahaakin vahinkoa (ei paineita siis!). Yritin siinä sitten pitää selän pyöreänä, mikä oli yllättävän vaikeata mahan kanssa, ja pari kertaa puudutuspiikki säteili hyvin ikävän tuntuisesti oikeaan jalkaan, mitä säikähdin molemmilla kerroilla ulahtaen ja säikäyttäen vielä pahemmin selkäni takana ähertävän lääkäripolon – todennäköisesti siksi, koska hänellä kesti aksenttini takia aina hetki ymmärtää mitä sanoin. Joskus sairaanhoitajan piti toistaa mitä olin juuri sanonut. Lääkäri valitteli, että miun selkä oli jotenkin vaikea hänen piikittää, ja minulta meinasi mennä usko koko hommaan jo – tuntui että se lääkärisetä ei olisi ollut ikinä valmis, ja mielessä pyörähteli kysymys ”eikö olisi mitään muuta tapaa”? Eikä ollut edes Dan pitämässä kädestä kiinni, vaan hartioista tuntematon mutta tämä kivanoloinen sanomisiani toistanut hoitajatäti. Alkoi myös pelottaa enemmän – jos mä en edes tästä selviä, miten minä itse leikkauksesta sit selviäisin? Kun olin jo heittämäisilläni hanskat tiskiin, oli lääkäri ihan yhtäkkiä työhönsä tyytyväinen ja pääsin makuulle.

Sitten oli se huvittavin osuus: puudutuksen leviämisen tarkkailu! Lääkäri käski silloin tällöin nostella jalkoja, ja mie tein työtä käskettyä.. Ja kerta kerralta homma vaikeni ja vaikeni, kunnes lääkäri otti spraypullon näköisen putelin käsiinsä, sanoi että spreijaa jotain kylmää miun mahan alueelle ja miun pitää ilmoittaa heti, jos tuntuu kylmältä. Minä siinä sitten äimänkäkenä kun mitään ei oikein tuntunut, ja lääkäri sitten demonstroi miun käteen miten kylmää se suihkepullon aine oikeasti olikaan! Olin siis virallisesti tisseistä alaspäin aivan turta, tunnoton, enkä pystynyt edes pikkuvarvastani heilauttamaan itse. Muu tiimi alkoi sitten hommiin miun ympärillä, ja pian masuni oli piilotettu sairaalakaavun helman taakse. Silloin Danin annettiin tulla huoneeseen. Enkä sen jälkeen enää saanut silmiäni irti miehestäni.

blurred

Hän oli saanut päälleen sairaalan sinisen uniformun ja jalkoihinsa crocsien kaltaiset oranssit muovikengät – ja hän näytti aivan lääkäriltä. Henkeäsalpaavan komealta. Hän istahti siihen miun viereen ja otti minua kädestä kiinni, eikä päästänyt irti koko aikana. Juteltiin cut the rope – pelistä, Danin isästä joka viskin maistelun takia ei voinut olla meidän illan kuskina ja tietysti nimivaihtoehdoista samalla, kun vatsaani tehtiin viilto ja sisuskalujani sorkittiin. Mikään ei sattunut, mutta tunsin kosketuksen paineen. Ajankulu katosi lopullisesti viimeistään tässä vaiheessa, en osaa yhtään sanoa miten kauan sairaalakaavun helman nostosta vauvan syntymään kului. Enkä myöskään voi sanoa muistavani sitä tunnetta, kun pienokaisemme vedettiin ulos mahastani maailmaan. Dan ei sitä nähnyt, sillä hän oli niin keskittynyt minuun.

Vauvamme ei päästänyt piipahdustakaan, kun hän syntyi. Eikä leffoista tuttua ”Onneksi olkoon, hän on .. ” tapahtunut, sillä lääkäreillä oli niin kiire saada pieni perheenjäsenemme hoidettavaksi. Samasta syystä en tietenkään saanut häntä rinnalleni ihasteltavaksi heti syntymän jälkeen, kuten terveen vauvan kanssa olisi käynyt. Kun kukaan ei kertonut meille lapsemme sukupuolta, minä kysyin sitä sitten anestesialääkäriltä, joka hämmentyen tajusi ettei itsekään ollut huomannut asiaa ja kysyi senperään sitten sairaanhoitajalta, joka juoksi vauvamme hoitavan lääkäritiimin tykö. Hänen palattuaan se koitti, ja oli se silti ihana hetki. Elämäni yksi taianomaisempia.

”Teille tuli tyttö.”

perhekolmikko

Sitä ei vaan pystynyt lopettamaan hymyilemistä. Yhtäkkiä kehoni oli täyttänyt sellainen suuri lämmin ilo, onnen tunne, jota ei vaan pysty sanoin kuvailemaan. Samalla olo oli tyhjä – mahani oli edelleen auki, ja tunsin kuinka kädet siellä elimiäni siirtelivät ja tökkivät. Anestesialääkärin mukaan tämä oli se vaihe, jota moni nainen ei kestänyt: hänen sanojensa mukaan olo oli kuin joku sekoittaisi käsilaukun sisältöä. Tällä kertaa kuitenkin ne sekoittavat kädet olivat sisälläsi, eikä sinulla ollut mitään valtaa estää tai suunnata tuntemuksia minnekään. Minä en kuitenkaan välittänyt, purin vain välillä huulta. Oli paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä kuin hassut tuntemukset, kuten se että minusta oli juuri tullut äiti, Danista isä uudelleen, ja meillä oli pieni tyttö. Tyttö. Isän annettiin juosta katsomaan pientä pikaisesti, ja hän sai valkoisesta vauvastamme äkkiä napattua kännykällään kuvan. Palatessaan hän näytti sitä kuvaa välittömästi minulle liikuttuneena, ja niin näin pienen perheenjäsenemme ensimmäistä kertaa. Nokia Lumian ruudulta. Pieni, kovin turvoksissa oleva vauveli sieltä kuvasta paljastui.

Päätimme tyttömme nimen siinä vielä, kun minua ommeltiin umpeen. Heräämössä odotin kärsivällisesti, että pääsisin näkemään pienen, ja kun tunti oli kulunut ja minut oli todettu ”selvinneeksi”, minut kärrättiin synnyttäneiden naisten osastolle. Minuun ei pahemmin sattunut, tunto oli ehkä pikkuhiljaa hiipimässä takaisin. Kaikkein eniten minulla oli vain nälkä. Sain oman privaattihuoneen, koska kuten sairaanhoitajat sen sanoivat, olisi ollut ilkeätä olla muiden äitien kanssa samassa huoneessa, kun heillä oli omat vauvansa vierellä ja minun ei ollut. En tätäkään kuitenkaan osannut sen kummemmin ajatella, niinkuin en mitään muutakaan yksityiskohtaa synnytyksestä ja sen kulusta vielä silloin. Tunsin vain pyörryttävää onnea. Olin äiti. Äiti. Odotimme Danin kanssa huoneessa vielä jonkin aikaa, ennenkuin saimme luvan mennä teho-osastolle. Sairaanhoitajat työnsivät minut sänkyineen päivineen käytäviä pitkin ja päädyin monien piippaavien laitteiden keskelle. Ja siellä, isossa keskoskaapissa oli minun maailman mullistajani. Pieni, pyöreä ja nyt verensiirroista punainen vauvani. Maailmani pysähtyi, kun keskoskaappia oli laskettu ja sänkyä nostettu tarpeeksi ja minä turruuttani taistellen siirtänyt itseäni riittävästi niin, että ylsin koskettamaan häntä. Hänen pehmoista ihoaan. Hän oli hengityskoneessa ja niin monta johtoa häneen kytketty että en oikein tiennyt mihin sormeni voisin turvallisesti asettaa, mutta pitelin häntä kädestä. Hymyilin. Muistan hämärästi kuinka ympärillä oli vaikka kuinka paljon henkilökuntaa, muistan hymyileviä kasvoja, muistan kuinka Dan kysyi mites se kipu, sattuuko (kai siksi kun kurotin?) ja minä sanoin että:
”Ai mikä kipu?”
Minusta kun oli ihan outoa että hän moista uteli. Ei minuun sattunut. Olin maailmani luona.

Sinne keskoskaappiin hän jäi, eikä hän sieltä vielä moneen päivään päässyt. Sairaalaelämääkin hänen tuli vietettyä tasan 70 päivää, huhtikuusta kesäkuun loppuun. Mutta enhän minä sitä vielä silloin tiennyt. Olin vain onnellinen, että esikoiseni oli elossa. Kun olin niin valmis kuin äiti vain voi olla jättääkseen vauvansa taakseen, minut kärrättiin takaisin omaan pikkaraiseen huoneeseeni nukkumaan. Huoneeseen, josta tuli kotini melkein kahdeksi viikoksi.

Näin yhtäkkisesti hän tuli maailmaani, ja kivikkoinen alkumme on osiksi tallennettuna päiväkirjaani ja suurimmaksi osaksi muistiini. Tarinaa tulen jatkamaan, mutta en tapahtumajärjestyksessä tai mitenkään rytmikkään tahdikkaasti säännöllisin aikavälein. Mutta kuten huomasin tätä tarinaa kirjoittaessani, minulle tekee hyvää kirjoittaa. Vaikka se mitään selkeää ei olekaan, tai mitään tarkkaa. Ja tämänkin tarinan jakaminen on kivuliasta. Siksi, kuten kertomuksestani hyvin käy ilmi, en tälläiseen käänteeseen millään tavalla ollut valmis. En ollut ajatellutkaan hätäsektiota synnyttämismuotona, tai oikeasti henkisesti valmistautunut keskosen äidiksi. Mutta milloin sitä olisi? Ja pitkä sairaalajakso.. No. Siitäkin enemmän myöhemmin. Nyt miettikää, kuten minäkin, millaisen kokemuksen koin, miten nopeasti kaikki tapahtui, ja miten sekaisin tämä tyttörukka vielä tuolloin oli. Onnellinen toki, mutta vielä ymmärtämättä asioiden kulkua.. Tämä mahastaan ”väkivaltaisesti” ja nopeasti luopunut nukahti sänkyynsä käsittelemättä mielessään tai Danin kanssa sitä kaikkea, mitä oli juuri tapahtunut.

Samaan aikaan tyttömme hengitti laitteen avulla, ja nukkui keskoskaapin lämmössä, päästämättä tuskin ääntäkään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s