Synnytystarina, osa 1. Seikkailu alkoi.

Maha muutamaa päivää aiemmin.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja arvaamatta; sairaalalaukkujen pakkaaminenkin oli vasta ajatusasteella. Tasan viikko oli kulunut ensimmäisestä ultrasta Englanninmaalla, ja olin nukkunut suurimman osan päivästä. Hädin tuskin olin noussut sängystä syömäänkään, joten Danin tullessa töistä hän löysi minut edelleen täysin unten mailta. Arkeni sankari toi minut takaisin todellisuuteen tuomalla minulle teetä sänkyyn, minkä jälkeen hän alkoi kokkaamaan illallista meille ja meille illaksi tulleelle tyttärelleen.Karmivassa nälässäni join teen nopeasti, ja pian sen jälkeen tunsin kuinka alapäässä lörähti. Se oli iso, jättimäinen purskahdus, ei mikään siveä pieni lirahdus. Hypähdin pois sängyltä niin ketterästi kuin ison jumppapallon niellyt vain pystyi ja tuijotin lievässä shokissa pohkeitani (ainut osa jaloista mitä oikeastaan näin mahalta): jotain märkää valui niihin. Jotain kirkasta, eikä se tuoksunut pissalle, enkä pystynyt sitä pidättämään mitenkään.  Ensimmäinen ajatukseni oli ”ei vielä”.

”Daaa–aan?!” hihkaisin epäuskoisena, ja saavuttuaan huoneeseen Danillakin meni hetki tajuta mitä oli tapahtumassa.
”You know what that is dont you?” (Tiedät kai mitä tuo on?) Dan kysyi, ja mie naurahdin. Jostain syystä päätin vaappua vessaan, ehkä suojellakseni noita englantilaisten niin suosimia kokolattiamattoja, ja istahdin pöntölle kuuntelemaan suloista (?) lirinää. Ehdin siellä istua tosin vain sen verran, että Dan ehti ottaa kaiken valmistamansa ruoan pois liedeltä (sinne meni hyvä kanawokki), varmistaa että Ruby on kiireinen jonkun pelin kanssa ja hän sitten ajoi minut muutaman pyyhkeen kanssa sänkyyn ja käski pysyä selällään. Sieltä käsin sitten kuulin, kun hän soitti sairaalaan – pikaisesti hän vilahti vielä makuuhuoneen puolella kysymässä, onko vesi veristä (ei), ja jatkoi sitten puheluaan jonkun lääketieteen ammattilaisen kanssa. Saatiin ohjeet tulla taksilla Poolen äitiysklinikalle. Dan soitti vielä äidilleen, joka sai naapurinsa itselleen kuskiksi ja nopeasti ilmestyi lievästi panikoivan Danin avuksi (niin nopeasti, että epäilen heidän käyttäneen helikopteria. Tai sitten miun ajantaju vähän heitti tilanteen ollessa päällä). Linda pakkasi vauvan laukun, Dan minun, ja Rubyn kysyessä mitä tapahtuu kuulin Danin selittävän, että hänen pikkusisaruksensa oli nyt matkalla maailmaan. Ihana Ruby ilmestyi välittömästi makuuhuoneen ovelle katsomaan, jos uusi siskonsa/veljensä olisi jo ehtinyt saapua! Sieltä minä pyyhkeitten ympäröimänä sitten huiskutin heipat hämmentyneelle tytölle, joka lähti Lindan mukaan viettämään lopun perjantai-iltansa. Olin tässä välissä jo yrittänyt nousta sängystä auttamaan pakkaamisessa, kun tuntui ihan tyhmältä että miun piti maata jalat oikosellaan vaan sängyssä, kun muut hiki hatussa nopeasti yritti saada asioita aikaiseksi. Miut ajettiin vaan hyvin tomerasti takaisin makuuasentoon. Siellä minä sitten makailin, hämmentyneenä mutta kummallisen seesteisenä, ja voisin melkein vannoa että kuulin iloisen puron lorinan. Olo oli kuin olisin saanut hullun runsaat mutta kivuttomat menkat. Kun sitten viimein sain luvan nousta sängystä, olin aivan varma että sänkymme oli tehnyt muodonmuutoksen vesisängyksi. Kävellessäni ulos taksin luokse tajusin kuitenkin olevani rauhallinen. Minua ei pelottanut. Oikeasti.
Häiritsi vain se sotku, minkä jätin taakseni.

Ehkä siihen vaikutti se, että minulla ei ollut minkäänmoisia kipuja. En osannut sanoa supistiko minua – kaikki huomioni keskittyi vaan alituiseen lorinaan, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Mukava taksikuskikin oli ottanut asian huomioon, sillä hän oli levittänyt takaistuimelle ihan minua varten mustan jätepussin suojaksi. Matkalla sairaalaan katselin, kuinka sadepilvien raosta alkoi aurinko paistaa, miten ihmiset liikkuivat arki-askareissaan ja kuuntelin taksikuskia, joka pilke silmäkulmassa kertoi tarinaa oman vaimonsa synnytyksestä – heidän kaksoset olivat päättäneet tulla etuajassa maailmaan myös, tapaninpäivänä muutama vuosi takaperin. Puristin vieressäni istuvan Danin kättä ja soitin iloisesti äidille aloittaen puhelun sanomalla ”Miun vauva seuraa äitinsä jalanjälkiä, tosin viikon myöhässä!”, sillä itse järkytin aikanaan oman äitini tupsahtamalla yllättäen maailmaan raskausviikolla 32.

Puhelun jälkeen paijailin vatsaa ja ajattelin, että mitä ikinä nyt tapahtuu, niin on tarkoitus ja että ”luonto hoitaa”.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s