Ihmeellinen kokkausinto

En tiedä, johtuuko se äitiyteen kasvamisesta vai jostain aivan muusta suuresta ja kosmisesta syystä, mutta minä uskallan nykyään kokata. Ei sillä, etten olisi ennen kokannut – kyllä minä olen itseni aina ruokkinut, ja pyrkinyt valmistamaan ruokani mahdollisimman paljon itse ilman mitään eineksiä. Mutta ne olivat sellaisia peruspöperöitä, jotain mitä laitoin vain äkkiä kasaan ja jolla sain vatsani täyteen. En uskaltanut kokata muille. Välttelin sitä kuin suurintakin uhkaa, ei yksinkertaisesti riittänyt rohkeus siihen että tekisin jotain, mitä muut suustaan alas pistäisivät ja saattaisivat siten vaikka syödä elämänsä huonoimman ruoka-annoksen. Esimerkiksi.

Vielä viime keväänä en kokannut Danille. Koko sinä aikana, jonka vietimme saman katon alla, minä taisin hänelle kokata alle viisi kertaa, ja nekin pakon sanelemana – kun Dan oli kipeänä, kun minulle tuli nälkä ennenkuin hän ehti kotiin. Kuulostaa naurettavalta, mutta minusta oli ihan hirveää ajatella että tekisin ruokaa, joka maistuisi ihan kaamealta ja Dan joutuisi vielä syömään sitä. Ja kun hän oli niin hyvä laittamaan ruokaa, niin se osittain lisäsi paineita ja nautin vain hänen osaamisensa tuloksista.

Siinä mielessähän tämä estyneisyyteni muille kokkaamisen suhteen on huvittavaa, sillä olenhan ollut kahviloissa etc. töissä, missä olen valmistanut ruokaa myytäväksi ja asiakkaille. Mutta jotenkin se meni mielessäni aivan eri kategorian alle. Tein silloin ruokaa tietyllä reseptillä, kahvilan konseptilla, en omallani. Olihan mielestäni aivan eri asia kokata ruokaa itse omana itsenäni, ystävilleni, perheelleni tai poikaystävälleni.

Nyt aivoissani on vissiin naksahtanut, sillä nyt minä kokkaan enemmän kuin Dan – suorastaan niin, että roolimme edellisestä on melkeinpä vaihtunut. Niinkuin aiemmissa postauksissani mainitsin, kokeilunhaluni on kasvanut, ja jostain syystä myös jonkinlainen itseluottamus. Minua ei enää hetkauta ajatus siitä, että joku toinen maistelisi samaa ruokaa. Ehkä tajusin, että nyt jo jokaisesta suupalastani nauttii pieni ihmisalku sisälläni, eikä Dan lähde minnekään, vaikka kerran tai kaksi käräyttäisin jotain pohjaan tai jokin ruoka ei ihan maistuisi siltä miltä pitäisi.

Ja miten palkitsevaa onkaan, kun 7-vuotias lapsi syö tekemääsi ruokaa, ja pyytää lisää? Sekä pyytää saada sitä seuraavallakin kerralla kun on käymässä! Tai kun Dan töidensä jälkeen asiakseen kysyy, että mitä ihmettä siinä lounaaksi tekemässäni annoksessa oli kun oli niin hyvää? Tai kun onnistun tekemään jotain, mihin itsekin olen kaikessa itsekriittisyydessäni tyytyväinen.

Rubyn pyytämä ruoka oli pakasteherneistä tekemäni hernekeitto (sulata kattilassa voi, kuullota sipulisilppu ja valkosipuli, sekaan kohmeiset herneet ja anna sulaa hämmennellen, sitten sekaan kasvisliemi ja kerma ja kiehauta. Mausteeksi mustapippuria. Sauvasekoittimella keitto tasaiseksi. Ruby tykkäsi – ja hänestä oli hauskaa laskea kuinka monta hernettä vältti sauvasekoittimen terän).

Danin ”mitä ihmettä siinä oli” – resepti oli taas linssikeitto (sulata kattilassa voi, kuullota sipulisilppu ja valkosipuli, sekaan huuhdellut punaiset linssit ja sekoittele. Lisää tomaattimurskaa, sekoittele. Sekaan kasvisliemi ja anna kiehua kunnes linssit ovat pehmeitä. Halutessasi voit surrauttaa seoksen sauvasekoittimella, mutta minusta on kiva kun oli jotain pureskeltavaa linssien muodossa. Mausta tarpeen mukaan mustapippurilla ja suolalla).

Jos meikäläisen kokkausinto pysyy tällaisena, saatan alkaa jakaa taas enemmänkin reseptejä. Vaikkakaan en ole mikään ammattikokki, enkä koe olevani muutenkaan mikään huippulahjakkuus keittiössä. Mutta, kysyin vain itseltäni – miksi ei? Jos itse pidän jostain reseptistä, miksi en jakaisi sitä täällä, mistä joku toinen saattaisi saada ideoita ja inspiraatiota omaan kokkaamiseensa? Mikä kaikkein parasta: löytäisin itse käyttämäni hyvän reseptin helposti.

Mainokset

2 thoughts on “Ihmeellinen kokkausinto

  1. Täytyy kokeilla tota hernekeittoo, kuulostaa hyvältä! Hyvä et oot alkanu uskaltaa tekeen ruokaa myös muille :) Ja se on muuten niin, että virheistä oppii :D Eli on ihan hyvä ja melkeinpä tärkeää epäonnistua välillä :D

    • Se on kyllä niiiiiin totta! Mutta oli helpompaa itsensä sallia virheet, kun kukaan muu ei joutunut kärsimään niistä :D Nyt .. oon vaan niin innostunut kokkaamisesta ja on päällä ylipäätään sellainen kokeilunhimo, että en melkein välitäkään siitä että entä jos epäonnistun: ainakin yritin! :D

      Eilen Ruby pyysi tätä hernekeittoa JÄLKKÄRIKSI! :D

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s