Kuin kolibri!

apila

Eilen oli neuvolapäivä. Oli jännittävää verrata, kuinka täällä kotikylällä asioita hoidetaan eri tavalla kuin Jyväskylässä; täällä minulle annettiin muun muassa tunnukset pikkuHaikaraan, joka ymmärtääkseni valmistaa minua synnytykseen ja on samalla eräänlainen lomakekeskus. Jyväskylässä minulle ei mitään vastaavaa ainakaan ehditty tehdä. Tuli myös jotenkin henkilökohtaisempi fiilis neuvolatädin keskusteluista täällä pikkupaikkakunnalla kuin isossa kaupungissa – ehkäpä asiaan vaikutti sitten sekin, kun minun kauttani lähetettiin terveisiä ensin siskolleni, joka on käynyt samalla neuvolatädillä, ja samalla koko perheelle. ”Kun ootte niin ihana perhe”.

Oli monella tapaa hieno käynti, vaikka osaltaan tulikin toistoa Jyväskylässä käytyihin keskusteluihin. Onpahan perhesairaushistoria käyty jälleen lävitse ja mietitty mitkä seulat ja tutkimukset minulle on jo tehty. Yllätyksekseni jouduin huomaamaan että en olekaan päässyt lihomaan sitten edellisen neuvolakäynnin vaan päinvastoin, vaikka tuntuu että pehmeä pömppömahani on ollut koko ajan entistä enemmän tiellä ja yhä useammat housut jääneet käyttökelvottomiksi. Eihän minulla vielä vauvamasua pitänyt olla? Neuvolatätiä huolestutti alhainen hemoglobiinini sekä kalpeuteni, mutta itse yritän näistä olla turhaan stressaamatta. Ruokavalioon pitää kiinnittää vaan paremmin huomiota, ja jospa kunhan kaikki muuttohommat ja muut stressitekijät on saatu pois päiväjärjestyksestä niin huomaisin olossanikin muutoksen.

leppakerttu

Päivän kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti se, kun pyllähdin makuulle tutkimuspöydälle ja otettiin esille sydänäänilaite. Epäilin kovasti josko mitään sydänääniä tällä kertaa vielä löytyisi, ja neuvolatätikin ehti juuri selittää että jos istukka on niin edessä niin se voi hyvinkin estää sydänäänten löytymisen, kun vahva nopea syke ilmoittikin olemassaolostaan. Huone täyttyi siitä iloisesta pampatuksesta, ja neuvolatätikin hymyili. Itse en tiennyt mitä ajatella – kaikki yhtäkkiä tuntui niin kovin epätodelliselta. Siinä minä, housut alhaalle vedettynä ja maha paljaana kuuntelin epäuskoisena sitä vahvaa rummutusta sisältäni, joka ei ollut oma sykkeeni. Niin tasainen, nopea, vahva syke – minun sydämellinen vauvani on elossa ja hyvissä voimissa! Sykkeeksi neuvolatäti ilmoitti 150, joka ilmeisesti oli hyvä lukema.

Korvissa tuo rytmi soiden kävelin pimeässä talvi-illassa takaisin kotiin, katselin tähtiä ja kyläläisten jouluvaloja ja taputtelin mahaani. Kaikki näytti kauniimmalta kuin koskaan ennen, ja enkä mitenkään kainosti hymyillyt onneani. Naama oli varmaan vääntynyt suorastaan hymyn irvikuvaksi, kun tuntui, etten ikinä ole ollut niin onnellinen kuin just sillä hetkellä – ja just siitä hyvästä piti ottaa erinäisiä tanssiaskelia pakkaslumen keskellä, hymyillä taivaalle ja halia masuani. Siellä vartaloni lämmössä silläkin hetkellä, kuten nytkin, köllöttelee pieni ihmisalku. Jatkuvasti kasvaen ja kehittyen.
Ihan mieletöntä.

Milloin tähän ajatukseen tottuu, vai tottuuko milloinkaan?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s